Maarit Tastula on opetellut kohtelemaan vanhenevaa kehoaan kuin arvotaloa: ”Hyväksyn, ettei talo ole enää aivan uusi – remppaa tulee, ei voi mitään”

Suoraan kirnuun ja poron sarvista kiinni! Näin toimittaja Maarit Tastula toimi viime syksynä, kun hän osallistui Lapissa poro­erotukseen. Kirnu tarkoittaa tässä yhtey­dessä pyöreää aitausta, jossa varsinainen eläinten erottelu tehdään.

Kokemuksen syynä oli dokumenttisarja, jota Tastula teki koko viime vuoden pandemiasta huolimatta.

– Olen matkustellut ympäri Suomea ja tutustunut ­ihmisten arkeen ja elämään. Koronatestejäkin on tehty aika monta. Haastoin itseni pois tv-studiosta ja asiantuntijoiden ääreltä.

Sarjan kuvauksissa Maarit Tastula osallistui renkinä monenlaisiin töihin. Kokemus oli antoisa ja laajensi omaa maailmankuvaa.

– Olen aina tykännyt olla tekemisissä monenlaisten ­ihmisten kanssa. Idea dokumenttisarjasta kehkeytyi mielessäni viitisen vuotta sitten, ja nyt sain sen toteuttaa.

Korona-aika hidasti hieman ohjelman kuvauksia, mutta lopputulos nähdään televisiossa tämän vuoden aikana.

Maarit Tastula sanoo työn opettaneen hänelle, miten lähelle tarkentaessa näkee ihmisen ihmeen.

– Jokainen meistä on ainut­kertainen, mutta senhän minä tiesinkin.

”Vaikka keho ikääntyy ja tulee kaiken­laista kremppaa, innostumisen lahja ja uteliaisuuteni eivät ole kadonneet mihinkään. Olen lapsesta asti rakastanut tarinoita. Pandemian alkaessa minulle jäi enemmän aikaa, ja aloin harrastaa vanhaa rakkauttani historiaa. Uppouduin sukututkimukseen.

Isosetäni kaatui nuorena valkoisten joukoissa ­keväällä 1918. Hänellä on vapaudenpatsas Kaustisten hautausmaalla, mutta kukaan suvussamme ei tiennyt kovinkaan paljon noista tapahtumista. Hänen kohtalonsa oli mieletön oppitunti siitä, miten nämä nuoret miehet pelkäsivät rintamalla kuollakseen. Mustavalkoisilla viholliskuvilla heidät saatiin tekemään järjettömyyksiä puolin ja toisin.

Tutkin myös isoäitini sisarusten ja heidän serkkujensa siirtolaismatkaa Yhdysvaltoihin. Löysin monia onnellisia selviytymistarinoita, mutta myös epä­onnea ja epätoivoisia vääriä valintoja, jotka johtivat jopa Stalinin vankileirien saaristoon. Kaikkien kohtalo ei koskaan selvinnyt. Monet vaikenivat kokemastaan loppuelämänsä. Parhaimmillaan historia opettaa ymmärtämään omaa aikaamme ja näkemään, miten helppoa on toistaa edellisten sukupolvien virheet.”

”Henki on voimakas ja laukkaa villinä ja vapaana, vaikka ruumis on toista maata. Se on suostunut pakon edessä osaansa pään tukitolppana. Lääkäreiden määräyksestä olen alkanut katsoa ruumistani uusin silmin, vähän kuin vanhaa puolisoa, jota on alkanut ­pitää itsestäänselvyytenä. Nyt ajattelen sitä arvotalona, josta pitäisi pitää huolta kuten omasta 100-vuo­tiaasta asuintalostani.

Käyn kävelyttämässä vanhaa ruumistani kuin koiraa, houkuttelen sitä katsomaan ympärilleen, ihmettelemään ja kuuntelemaan tuulta. Hyväksyn, ettei talo ole enää aivan uusi. Remppaa tulee – ei voi mitään.

Työelämän takia stressitasoni ovat olleet korkealla vuosikymmeniä, ja verenpaineeni on koholla. Ahdistun kuitenkin sen mittaamisesta. Hyvä uni on minulle taivaan lahja. Iltaisin yritän puhdistaa mieleni kielteisistä ajatuksista ja miettiä, mikä elämässä on hyvää ja kaunista. Ohje vanhenevalle itselleni on: kohtuudella kaikkea. Ei tarvitse juosta maratonia, mutta naurua pitäisi olla enemmän. Maailma on mennyt kovin vakavaksi, ja vihapuhe vie energiaa.

Sielu ja ruumis kulkevat kimpassa koko ajan. Ei tee hyvää, jos päällimmäiset tunteet ovat pelko ja viha.”

”Olin nuorena kesätoimittajana Ilomantsissa Pogostan Sanomissa. Hain sinne, koska halusin kotiseudultani länsi­rannikolta mahdollisimman itään ”tutkimaan Bysanttia”. Lehden päätoimittajan, ­ortodoksi Hilkka Kuuselan opeista jäi mieleen, että kun ortodoksi siunaa itsensä, hän siunaa pään, sydämen ja kätten työt. Minua viehätti tämä ajatus ihmisen pyhästä kolmiyhteydestä. Siinäpä hyvän elämän resepti! Jokaiselle näille kolmelle on annettava mahdollisuus olla tuiki tärkeä joka päivä.

Työelämässä tulee nykyään koko ajan uusia projekteja ja kehityssuunnitelmia, ”hankehumppaa”. Kun jään eläkkeelle, suuri toiveeni on, että prenikan sijaan minua kunnioitettaisiin arvostamalla sitä ­perustyötä, mille ei enää tunnu jäävän aikaa – oli kyseessä sitten opettaja, sairaanhoitaja tai toimittaja.

Loppuelämäni suurin oppimisprojekti on ottaa tyynesti vastaan, minkä elämä antaa tai ottaa. Luopuminen on vaikeaa, mutta synkkyyteen ei ole syytä vajota. Eino Leinoa vapaasti siteeraten onnellinen on se, joka osaa lopussa panna päivät päälletyksin, niin tulevat kuin menevät, niin paremmat kuin ­pahemmat, päällimmäisiksi paremmat.”

”Kaksoseni, tyttö ja poika, ovat nyt 19-vuotiaita. Toinen asuu vielä kotona, mutta toinen on jo muuttanut pois. Kun he syntyivät, sanoin aika kevyesti, että alan sopeutua ajatukseen siitä, miten he jonain päivänä kävelevät kotoa pois reppu selässä.

Nyt voin vain sanoa: kaikki oppi ei mene päähän ihan helposti, vaan on pakko päntätä vielä vähän jälki-­istunnossa. Lapset ovat parasta mitä elämäs­säni on tapahtunut. He toivat mukanaan ilon ja tarkoituksen.

En ajattele, että vanhemmuus olisi ollut pääasiassa raskasta ja se olisi jostain muusta pois. Jos laitan vaa’alle, mitä lasteni vuoksi sain tai mitä menetin, vaaka kallistuu ehdottomasti saamisen puolelle. Elämän ihme näkyy lapsissa. Minut yllättää joka kerta, kun katson nuoruutta heissä: miten pienestä siemenestä kasvaa iso puu.

Ehkä iän myötä tulee tilaa tarkemmin katsomi­selle. Ehkä. Tai sitten ikänäkö pehmentää maailman ääriviivat.”