Kauneus ja Terveys

Lotta Lehtikari: Olen antanut äidilleni paljon anteeksi

Lotta Lehtikari: Olen antanut äidilleni paljon anteeksi
Näyttelijä Lotta Lehtikari tunsi lapsena suunnatonta vihaa. Lapsuuden traumat alkoivat parantua vasta muutama vuosi sitten. Muutos entiseen on valtava.
Julkaistu: 2.1.2020

Alle kouluikäinen tyttö kihisee vihasta. Hän haluaa kostaa. Sitten kun hän on iso ja hänellä on lapsia, äiti ei saa tavata heitä. Näin hän huutaa äidilleen, mielessään.

Äiti on sairas. Hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja hänellä on vahvasti narsistisia piirteitä.

Tyttö ei ymmärrä, miksi äiti on paha. Äiti ei anna rakkautta vaan tarttuu kiinni ja riepottelee. Äiti haluaa myös kilpailla. Hän vähättelee: Et tule menestymään koulussa tai elämässä kuten minä.

Viha suojaa. Se asettaa rajat ja auttaa selviytymään. Vaaran uhatessa hermosto neuvoo joko taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään.

Lotta jähmettyy. Hän haluaisi juosta karkuun, mutta jalat eivät toimi.

Lotta käytti myös huumoria lapsena kääntääkseen huomionsa muualle.

Ravintolan pöydässä istuu rento, rauhallinen, aikuinen Lotta Lehtikari.

Lotalla on iso rooli Ylen kahdeksanosaisessa tv-sarjassa, jota kuvataan parhaillaan. Hän näyttelee lastensuojelun työntekijää, jonka käsittelemättömät lapsuuden traumat alkavat oireilla.

Rooli on kuin tilaustyönä kirjoitettu Lotalle. Hän tosin on käynyt psykoterapiassa. Hän haki sieltä apua ahdistukseen ja siihen, että elämä tuntui pelkältä selviytymiseltä. Hän kärsi myös välillä paniikkikohtauksista.

Terapiasta oli apua, mutta olo ei silti ollut parempi.

Turvallisuudentunne ja kiintymyssuhteet kehittyvät varhaislapsuudessa. Pienellä lapsella ei ole sanoja traumoille, ja siksi niihin voi olla hankala päästä kiinni psykoterapian keinoin, Lotta tietää nyt.

Oman äidin sairautta oli lapsena vaikea ymmärtää. Lotta Lehtikari haki apua psykoterapiasta lapsuuden traumoihin.

Viha äitiä kohtaan kääntyi Lotalla sisäänpäin, kuten tytöillä usein tapahtuu. Huumorista tuli puolustuskeino.

– Kun kiltti ja herkkä isä oli pulassa äidin kanssa, suojelin häntä. Vitsailin, että saisin huomion muualle.

13-vuotiaana Lotta meni nuorisoteatteriin. Hän sai heitellä roolissaan kuppeja seinään.

Näytteleminen toimi minulle kuin terapiana. Tuntui hyvältä, kun pääsin purkamaan itseäni.

Lotta aneli, että isä eroaisi äidistä. Isä antoi periksi, kun Lotta oli 16-vuotias. He saivat ottaa uuteen kotiin vain patjat, television ja muovi­astiat asuntovaunusta.

– Olimme onnellisia. Materialla ei ollut väliä.

Lotta kirjoitti äitinsä hämmennykseksi tätä paremmin, viisi laudaturia. Hän pääsi vuoden näyttelijäkurssin jälkeen teatterikorkeakouluun ensi yrittämällä.

Kolme vuotta vanhempi sisko muistutti ulkonäöltään äitiä. Äiti oli hänelle vielä armottomampi. Sisko haki hyväksyntää äidiltä sitä koskaan saamatta.

Isosisko keksi aina hauskimmat leikit. Lotta ihaili häntä.

On rankkaa olla kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan läheinen. Äidin lisäksi sisko sairastui.

Sisko työskenteli erityisopettajana maahanmuuttajaluokalla. Hän oli pidetty opettaja, jonka sairaus todettiin liian myöhään. Oikea lääkitys ei löytynyt ajoissa.

– Sairauden tunto katoaa maniassa. Näin siskon tyhjästä, toisaalta terävästä katseesta, milloin maniavaihe alkoi. Mania johti hänellä psykoosiin. Hän oli vainoharhainen ja alkoi taistella minua vastaan.

Vainoharhaisuus näyttäytyi valehteluna. Jälkeenpäin sisko ei muistanut tapahtumista mitään.

Viimeisessä hoitokokouksessa Lotta aneli, että sisko otettaisiin pakkohoitoon. Siskolla oli masennusjakso, ja hän puhui itsemurhasta päivittäin. Lottaa ei kuunneltu.

Seuraavana päivänä 34-vuotias sisko teki itsemurhan, kaksi vuotta äidin jälkeen. Lotta oli raskaana.

– Tarvitsin silloin kaiken mahdollisen avun.

Aluksi hän jaksoi vain lapsen takia. Taaperon kanssa ei voinut jäädä sänkyyn, vaikka itsellä oli huono päivä.

– Juuri lapsi toi ilon ja valon takaisin elämääni.

Lotta päätti, ettei hän halua kantaa traumojaan seuraavalle sukupolvelle.

Suurin lahja lapselle on, että vanhempi käy läpi omat traumansa eikä siirrä niitä eteenpäin.

Kun Lotta oli käynyt jo tovin psykoterapiassa, hänen psykiatrinsa ehdotti hänelle sen tueksi Rosen-terapiaa. Siitä on nyt seitsemän vuotta.

– Heti ensimmäisellä Rosen-hoitokerralla tajusin, että saan siitä apua. Kokemus oli käänteentekevä.

Rosen-terapia loi Lotta Lehtikarille turvallisen tunteen.

Lotan keho sai tuntea Rosen-terapiassa, millaista on olla turvassa. Rosen on psykofyysistä kehoterapiaa, jossa käsitellään kroonisia lihasjännityksiä. Asiakas voi tulla paremmin tietoiseksi suojamekanismeistaan, jotka ilmenevät erilaisina jännityksinä ja kireyksinä.

Hoidossa terapeutti käyttää kosketusta ja sanoja. ­Asiakas voi hoitopöydällä puhua tai olla puhumatta, ihan miten hän haluaa.

Terapeutin läsnäolossa ja kosketuksessa on jotain rakkaudellista ja sallivaa. Kipukohtiin voidaan päästä kehon avulla nopeasti eikä tarinoihin jäädä liikaa kiinni.

Hoidon aikana erittyy mielihyvähormoni oksitosiinia niin hoitajassa kuin hoidettavassakin. Keho ja mieli rentoutuvat. Itsetuntemus voi lisääntyä.

Lotta kärsi lapsena jatkuvasta ummetuksesta. Rosenissa hän tajusi, että se liittyi pelkoon ja suojautumisen tarpeeseen. Lotta oli oireillut oloaan unettomuudella ja vatsakivulla. Vähitellen unet palasivat ja kipu hellitti.

Terapeutti kysyi, onko Lotan kaulalle tapahtunut jotain. Hän oli syntynyt napanuora kaulan ympärillä.

– Meillä on sama keho syntymästämme asti.

Lotalla oli ollut ongelmia äänensä kanssa. Äänihuulissa oli kyhmynalut. Hoidossa ääni rentoutui ja soi entistä matalampana. Laulaminen on nyt helpompaa.

– Näihin vaivoihin ei ole olemassa pillereitä.

Vuoden hoitojen jälkeen Rosen-terapeutti Ritva Malka kysyi, haluaisiko Lotta itse opiskella alaa.

Lotta valmistui Rosen-terapeutiksi joulukuussa 2018. Osa viiden vuoden opinnoista oli ryhmäterapiaa.

Häpeän jakamisella on suuri merkitys paranemisessa. Nyky-yhteiskunnassa on vaikea saada vertais­tukea. Monella ei ole edes perhettä tukena.

Rosen-terapeuttia palvelevat kaikki omat, läpikäydyt kokemukset. Sanotaan, ettei asiakasta voi viedä syvemmälle, kuin missä itse on käynyt. Terapeuttina Lotta ei hätkähdä juuri mitään, etenkään itsemurha-aihetta.

– Itsemurha aiheuttaa valtavaa yhteistä häpeää ja risti­riitaisia tunteita. Ne on päästävä purkamaan. Terapiassa saa myös uhriutua. Uhrin rooli kaipaa nähdyksi tulemista, muuten ihminen saattaa jäädä sen vangiksi.

Lotta Lehtikari ei säpsähdä asiakkaidensa kokemuksia tai ajatuksia: Tunteet täytyy purkaa, tai muuten jää helposti niiden vangiksi.

Ihmisen mieli sepittää kaikenlaisia tarinoita. Tärkeintä ei ole muistaa, miten asiat menivät, vaan saada kiinni siitä tunnekokemuksesta, jolle ei aikanaan ollut tilaa.

Lotan isä sanoi ensimmäisen Rosen-hoitonsa jälkeen, että keho on vähän kuin valheenpaljastuskone.

Tunteet ovat kehossa, eivät mielessä. Keho ei valehtele. Rauha, rakkaus ja hyvä olo löytyvät sisältä – ja mikä viisaus! Vastauksia ei tarvitse hakea miltään gurulta.

Lottaa huolestuttavat älylaitteet ja äpit, jotka mittaavat ja kertovat, kuinka ihminen voi.

– Ne vähentävät oman kehon kuuntelua eli heikentävät kehoyhteyttä.

Kun Lotta hoitaa, hän tuntee, miten oma veri alkaa kohista ja kämmenet kuumottavat. Se on seurausta yhteydestä ja siitä, että saa olla toiselle turvana.

– Minulla on vahva tunne, että olen syntynyt tätä varten. Saan tuoda esiin jotain, mikä toiselle on tärkeää. Samalla voin unohtaa egoni.

Lotta työskentelee sekä terapeuttina että näyttelijänä. Ammatit ovat toistensa vasta­kohtia. Näytteleminen lisää stressiä, terapiatyö vähentää sitä.

Lotta oli juuri kuvauksissa pakkasessa järvellä 13 tuntia ja köhii flunssaansa.

Hän kritisoi nykyistä työkulttuuria. Alalla kuin alalla työpäivät venyvät. Työnantajien ihannetyöntekijä tuntuu olevan kaksisuuntaisen mielialahäiriön maniavaihetta sairastava, väsymätön ja kaikkivoipa ihminen.

– Töitä pusketaan kuin olisi pula-aika tai sota. Burn-out on terve reaktio järjettömiin oloihin. Eikös työajat taisteltu kahdeksantuntisiksi jo sata vuotta sitten?

Elämä muuttuu helposti pelkäksi selviytymiseksi.

Lotta on elänyt itsenäisen, pärjäävän naisen elämää.

Hän ei enää jaksa pinnallisia ihmissuhteita. Hän on kriisiyttänyt asioita myös ystävyydessä.

Olen saanut luottamusta siihen, että elämä kantaa ja rakkautta on. Minäkin saan tarvita tukea. Olen tajunnut, että on paljon ihmisiä, jotka välittävät minusta sellaisena kuin olen.

– Ei ole sattumaa, että parisuhteeni eivät ole onnistuneet. Terapian myötä muutokseni on ollut niin suuri, että olisin valmis terveeseen parisuhteeseen.

Rosen-terapia on auttanut Lottaa jatkamaan eteenpäin.

Vaikka äiti on kuollut ja Lotta on käsitellyt suhdetta paljon terapiassa, toipumisprosessi kestää koko elämän.

– Elämään tulee aina uusia kierroksia, ja äitisuhdettakin saa käydä läpi monta kertaa. Olen mielestäni päässyt neutraalille tasolle. Olen antanut äidille paljon anteeksi. Välillä tunnen jopa empatiaa häntä kohtaan.

Kolme vuotta sitten Lotan alavatsaa alkoi koskea. Kivut yltyivät voimakkaiksi. Lotta hakeutui sairaalaan, mutta kipuihin ei tahtonut löytyä mitään syytä. Lääkkeet eivät tehonneet, ei edes morfiini.

Lopulta neljän päivän jälkeen selvisi, että Lotan toinen munanjohdin oli kiertynyt mutkalle, mennyt kuolioon.

– Sekin teki itsemurhan, Lotta naurahtaa.

Kova kipu aktivoi vanhat traumat.

Putosin taas pelkoon ja olin siitä hyvin yllättynyt. Jälkeenpäin kärsin posttraumaattisesta stressistä. Aistini ylivirittyivät. En voinut kävellä kadulla, koska koiranpissa haisi niin pahalta.

Tilanne oli täydellinen pelkokylpy.

– Tuntui, etten selviä, kukaan ei kuule eikä auta mua. Ajatusteni seassa elivät yhä lapsen tunteet.

Tällä kertaa Lotta tiesi, mistä hän saa apua. Hän meni sekä Rosen- että traumaterapiaan.

– Menen suoraan asioita kohti. Armoton rehellisyyteni itseäni kohtaan on näyttänyt suuntaa paranemiselle.

Ihminen ei saa suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa, sanotaan usein. Itsemurhan tehneen läheisenä Lotta tietää, että sanonta on kohtuuton.

– Elämä heittää milloin mihinkin. En voi ajatella, että olen kärsinyt kärsimykseni eikä enempää voi tulla.

Lotta ihmettelee, miten nykyisin ei saisi tuntea vihaa.

– Vihan alla on aina jokin muu tunne, usein pelko, vaille jäämisen kokemus, katkeruus tai haava. Alkuperäinen tunne pitäisi uskaltaa kohdata.

Rankat kokemukset ovat sitoneet Lotan yhä tiukemmin juuri tähän hetkeen.

Pidän parempaa huolta itsestäni. En ohita kokemuksia ajattelemalla, että tällä ei ole väliä. En pode huonoa omatuntoa, jos en tee muuta kuvausjakson aikana.

Kun on tiukempi jakso, hän hakeutuu Rosen-hoitoon.

Myös Lotan tulevaisuuden haaveet liittyvät Rosen-terapiaan, jota ollaan viemässä Espanjaan. Voisiko hän olla mukana perustamassa koulua ja opettaakin siellä? Hän oppi espanjan 17-vuotiaana vaihdossa Argentiinassa.

Lotta ei enää juokse karkuun. Hän kulkee rohkeasti kohti omia, tärkeitä asioita.

Lotta Lehtikari

Ammatti: Näyttelijä, Rosen-terapeutti

Asuinpaikka: Helsinki

Perhe: 12-vuotias poika

Harrastukset: Kehotietoisuuteen, psykologiaan ja neurologiaan liittyvät tietokirjat, metsäkävelyt ja uinti

Motto: Memento mori (muista kuolevaisuutesi).

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 1/2020

Kommentoi »