Katri sai nivelrikon jo alle viisikymppisenä, leikkaus pelasti: ”Tanssin jo flamencoa”

Katri Pekkala, 52, Sotkamosta harrastaa marjastusta, sienestystä, metsässä haahuilua, hiihtoa, puutöitä, teatteria, kuntosalia ja tanssia:

"Mikä ihmeen iskiasvaiva minulla on, mietin, kun toiseen pakaraan iski älytön kipu. Menin hierojalle, mutta siitä ei ollut apua. Päinvastoin: kipu levisi nivuseen. Kun kerroin asiasta äidilleni, hän totesi, että 'tuo taitaa nyt olla tätä'.

Äitini tarkoitti nivelrikkoa, jota oli itse sairastanut pitkään. Hänen polvensa oli leikattu sen vuoksi kahdesti. Ensimmäinen leikkaus meni pieleen, kun polveen pantiin liian iso tekonivel. Äiti joutui odottamaan korjausleikkausta kaksi vuotta. Sinä aikana hänen lonkkansa kipeytyi virheasennon takia niin, että myös se piti leikata. Tämäkään leikkaus ei onnistunut, vaan vaati korjausta.

Olin aina pelännyt, että nivelrikko olisi minunkin kohtaloni. En ollut kuitenkaan kuvitellut, että se ilmaantuisi alle viisikymppisenä. En mennyt heti lääkäriin, vaan sinnittelin siihen asti, etten voinut enää hypätä ojan yli. Liikeradat supistuivat koko ajan. Myös kivut pahenivat.

Diagnoosi, molempien lonkkien nivelrikko, kuulosti karsealta. Olisiko loppuelämäni pelkkää kipua? Pääsisinkö edes leikkaukseen, koska olin vasta 48-vuotias? Toisaalta en edes halunnut leikkauspöydälle, koska äitini huonot kokemukset kummittelivat mielessäni.

Minusta tuntui, että elämäni oli ohi. Odotettavissa olisi vain ikäviä asioita.

Lue Marin tarina: Marin nivelrikko helpotti painonpudotuksella

Ensi merkit tulevasta ilmaantuivat kenties jo nuoruudessani. Olin 16-vuotias, kun huomasin polvitaipeessani kanan­munankokoisen kivuliaan pallukan. Kyseessä oli kysta, joka oli leikattava pois. Myöhemmin olen yhdistänyt sen nivelrikkoon, koska kuulemani mukaan monella muullakin nivelrikkoa sairastavalla on ollut kystia. Toki tämä on vain omaa päättelyäni.

Koulunkäyntiin episodi ei vaikuttanut. Kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi, muutin Kajaanista Turkuun. Minulla oli kiire päästä tuppukylästä pois. 23-vuotiaana aloin opiskella valtiotieteitä, pääaineenani poliittinen historia.

Yliopistossa polvet alkoivat jälleen vaivata. Yhtäkkinen hermopinne heitti minut useasti lattialle. Minulle tehtiin tähystysleikkaus. Siinä havaittiin, että molempien polvien nivelpinnat olivat tulehtuneet ja polvikierukat murtuneet monesta kohdasta. Syyksi arveltiin liiallista treenaamista. Laskettelin, kävin puntti­salilla ja harrastin aerobicia ilman lepopäiviä. Olin jopa leikitellyt ajatuksella osallistua fitnesskisoihin.

Reuma-sanakin mainittiin. Se sai kyyneleet valumaan silmistäni: apua, minullako reuma näin nuorena? Lääkäri selitti, että reumassa nivelpinnoissa on samanlainen tulehtunut nukkapinta kuin minun polvissani oli. Reumaa minulla ei kuitenkaan ollut.

Polveni saatiin putsaamisella ja kortisonipiikillä oireettomiksi. Silti mieleen jäi pelko, että ne voisivat alkaa reistailla uudestaan. Kun lähdin vuonna 1995 Kiinaan opiskelemaan kieltä ja kulttuuria, mukanani kulki kortisoniampulli. Varauduin siihen, että polvet pettäisivät paikassa, jossa kortisonia ei olisi saatavilla.

Fysioterapeutti kertoo: Mitkä lajit sopivat nivelrikkoiselle?

Kiinan-reissu venähti kolmen ja puolen vuoden mittaiseksi. Aluksi olin ihastuksissani. Tapasin opiskelijoita ympäri maailmaa ja elin uuden opiskelunuoruuden. Vointini oli erinomainen – polvista ei ollut mitään riesaa.

Loppua kohden minulle tuli tunne, etten pääsisi Kiinasta koskaan pois. Minua pelotti, että maailma oli mennyt poissa ollessani eteenpäin eikä minulle olisi enää mitään Suomessa.

Kotiinpaluu olikin rankka. Putosin tyhjän päälle ja masennuin. Onneksi uskon lääketieteeseen. Sain hyvät lääkkeet ja keskusteluapua.

Samanaikaisesti löysin teatterin. Olin huomannut lehdessä ilmoituksen, jossa haettiin avustajia harrastajateatteriin. Menin koe-esitykseen, joka meni niin nappiin, että sain yhden päärooleista. Sen ansiosta heräsin henkiin. Minulla oli jälleen yhteisö, johon tunsin kuuluvani.

Yliopistosta en koskaan valmistunut. Graduni oli jäänyt kesken ennen Kiinaan lähtöä, eikä sen tekemisestä tullut enää mitään. Suoritin LVI-tutkinnon ja työskentelin jonkin aikaa kiinteistönvälittäjänä. Se oli siinä mielessä huono veto, että proviisioansiot jäivät alle työttömän peruspäivärahan. Elettiin laman syövereissä, ja välillä näin melkein nälkää. Lopulta irtisanouduin.

Kun työvoimatoimistossa kysyttiin, mitä tahtoisin tehdä, tokaisin, että haluaisin rakentaa hirsimökin Lappiin ja käydä eräopaskurssin. Sellaista ei ollut tarjolla, mutta minulle ehdotettiin suo-opaskurssia. Se tarkoitti muuttoa Kolariin.

Kokemus oli mielenkiintoinen. Perustimme muiden kurssilaisten kanssa osuuskunnan, jonka kautta järjestimme muun muassa draamallisia patikkaretkiä. Viihdyin Kolarissa viisi vuotta.

Sitten Kainuussa asuva siskoni alkoi houkutella minua sinne. Hetki oli muutokselle otollinen, koska juureni olivat alkaneet askarruttaa minua: oliko niitä jossain?

Olin syntynyt Espoossa, josta muutimme Tampereen ja Maskun kautta Kajaaniin. Vietin siellä lapsuus- ja nuoruusvuoteni. Kajaanista hyppäsin Turkuun ja sieltä Kiinaan. Koin olevani kulkuri ja kiertolainen, mutta kaipasin pysyvyyttä ja halusin löytää paikkani.

Kainuussa houkutti sekin, että äitini asui siellä. Hän tarvitsi nivelrikon vuoksi apua, ja niinpä muutin sinne vuonna 2007. Haaveissani siinsi oma talo, punainen tupa ja perunamaa.

Aluksi elätin itseni keikkatöillä, mutta sitten sain kiinteistönvälittäjän paikan kuukausipalkalla. Löysin mieleiseni talon, puulämmitteisen torpan, ja siinä sivussa 30 hehtaaria metsää. Otin lainaa ja tein kaupat. Miten hienolta tuntuikaan kuljeskella omassa metsässäni koirieni kanssa. Sain sieltä kantarellit, lakat, karpalot ja mustikat.

Ainut miinus Kainuussa asumisessa oli suuri työttömyys. Kun kiinteistönvälittäjän pesti päättyi, minäkin olin vähän aikaa työtön. Silloin iski paniikki, palkkaisiko kukaan minua. Sain onneksi pätkätöitä, muun muassa opettajan sijaisuuksia.

Tässä vaiheessa toista lonkkaani särki jo. Huomasin myös jalkojeni jäykistyneen. Pakarakipu ilmaantui vuonna 2014, ja nivelrikkodiagnoosi syntyi vuotta myöhemmin.

Työterveyslääkäri sanoi, että edessä olisi tekonivelleikkaus. Sitä ei välttämättä tehtäisi heti, koska olin sen verran nuori. Menin ortopedin vastaanotolle kaksi­jakoisin tuntein. Leikkaus pelotti, mutta olin valmis tappelemaan päästäkseni siihen.

Yllätyksekseni lääkäri piti leikkausta tarpeellisena heti. Silloin peruutin, että ei nyt ihan vielä. Olin perustamassa latukahvilaa siskoni kanssa enkä halunnut jättää projektia kesken. Myös siskolla oli todettu nivelrikko, ja hän oli siirtänyt leikkausta tuonnemmas.

Asiantuntija vastaa: Olen 61-vuotias nainen. Sairastan nivelrikkoa ja pehmytkudosreumaa. Kärsin kovista lonkka- ja selkäkivuista. Mikä auttaisi?

Yritin pärjätä pelkillä kipulääkkeillä. Kivut kuitenkin voimistuivat, ja pahinta oli leposärky. Nukuin yöllä usein vain tunnin tai puolitoista. Kaksi vuotta sitten tähän komboon piti lisätä vielä vaihdevuosi­oireet. Seurauksena mielialani notkahti reippaasti miinukselle. Mustimpina hetkinä ajattelin, ettei eläminen niin kovan kivun kanssa ollut elämisen arvoista.

Vankkumaton uskoni lääketieteeseen pelasti jälleen minut. Varasin ajan aikuiselle naislääkärille. Arvelin hänen ymmärtävän kolmen toisiaan syöttävän ongelman kokonaisuuden: kivut, vaihdevuosioireet ja niistä johtuvan mielen mataluuden. Hän myös teki tosissaan töitä sen eteen, että kaikkien vaivojen lääkitys mietittiin toisiaan tukevaksi. Oloni parani.

Tässä vaiheessa tiesin, että oli leikkauksen aika. Sitä ei kuitenkaan voitu tehdä heti, koska minun piti selvitä talvesta torpassani. En voisi kantaa toipilaana poltto­puita pannuhuoneeseen. Siksi leikkaus siirtyi seuraavaan kevääseen.

Sitä odotellessa sain kiinnostavan työtarjouksen. Minua pyydettiin kiinan kielen taitoni vuoksi Vuokattiin saapuvien kiinalaisten olympiaurheilijoiden tueksi ja turvaksi. Tehtäväni oli huolehtia heistä urheilun ulkopuolella. Olin iloinen, että pystyin ottamaan pestin vastaan.

Vielä iloisempi olin viimein toukokuussa, jolloin oikea lonkkani leikattiin. 'Älkää sitten sössikö', sanoin, kun minua kärrättiin leikkaussaliin.

Kaikki sujui hyvin. Olin sairaalassa vain kaksi päivää. Sitten palasin kotiin keppien kanssa. Toipumisen nopeus hämmästytti minut. Oikea lonkkani oli täysin kivuton. Minusta tuntui, että olisin voinut lähteä vaikka sambaamaan. Tosin söin yhä vahvoja kipulääkkeitä toisen lonkkani vuoksi. Ehkä vain luulin olevani kivuton.

Vasen lonkkani leikattiin syyskuussa. Menin leikkaukseen liput heiluen. 'Tehkää yhtä hyvää työtä kuin viime kerralla', sanoin tällä kertaa.

Kaikki sujui jälleen mainiosti. Jo kahden viikon kuluttua pärjäsin kotona ilman keppejä. Myös vuosien ajan tarvitsemani vahva kipulääkitys purettiin pikkuhiljaa.

Toki toipuminen on pitkä prosessi, eivätkä leikatut lonkat ole ihan samat kuin terveet omat lonkat. En kuitenkaan tunne, että lonkkien sisällä olisi jokin vierasesine. Kannatti ehdottomasti mennä leikkaukseen. Mikä hölmö olin, kun en heti suostunut. On tietysti mahdollista, että nivel­rikko ilmaantuisi jonain päivänä polviinkin. En kuitenkaan murehdi sitä nyt.

Sairauslomani jälkeen palasin latukahvilamme tiskin taakse. Siellä touhutessa jalat välillä väsyvät. Muuten vointini on ollut erinomainen. Olen tehnyt myös opettajan sijaisuuksia ja toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni oppia tanssimaan flamencoa. Olen tunneilla aivan liekeissä: flamencon tulisuus, intohimo ja draama viehättävät minua.

Minussa on muutenkin virinnyt jälleen halu aloittaa jotain uutta. Elämäni ei ollutkaan tässä – minulla on muutakin odotettavaa kuin eläke. Ykköshaaveeni on asunto Helsingistä. Muutto tarkoittaisi, että laittaisin torppani vuokralle. Hyvästä yrityksestä huolimatta en löytänyt juuriani Kainuusta. Toinen suunta voisi olla Rovaniemi. Voisin myös tehdä graduni valmiiksi.

Elämä tuntuu olevan nyt täynnä vaihtoehtoja. Ties vaikka liittyisin vielä Tinderiin."

Juttu on julkaistu Apu Terveys-lehdessä 4/2020.