Apu Terveys

Liisillä todettiin riippuvainen persoonallisuushäiriö: "Pelkäsin yli kaiken yksin jäämistä"

Liisillä todettiin riippuvainen persoonallisuushäiriö: "Pelkäsin yli kaiken yksin jäämistä"
Kaikki näytti olevan hyvin, mutta Liisi pelkäsi yli kaiken. Hänellä diagnosoitiin riippuvainen persoonallisuushäiriö. Myöhemmin hän sairastui harvinaiseen neurologiseen sairauteen. Sitkeä nainen uskoo, että siitäkin selviää, kuten kaikesta tähän asti.
Kuvat Suvi Elo

Liisi Alander , 64, Salosta. Perheeseen kuuluu kaksi tytärtä ja kaksi lapsenlasta:

"Olin lapsena isän tyttö. Osasin kaikki vanhan ajan sotalaulut, joita lauloimme yhdessä kiikkutuolissa istuen. Isä opetti minut myös tanssimaan keittiön lattialla. Hän kuitenkin suuttui herkästi – ja silloin oli oksat pois. Siksi yritin aina miellyttää häntä.

Isän suuttumus kumpusi pitkälti hänen omista sota-ajan traumoistaan. Minä en luonnollisestikaan ymmärtänyt tätä. Meillä kotona ei puhuttu ikävistä asioista, vaan niistä vaiettiin.

Minusta kasvoi pelokas ja ujo tyttö. En oikein tiennyt, mitä pelkäsin, mutta minulla oli kauheita pelkotiloja. En myöskään uskaltanut itsenäistyä.

Aloin seurustella 16-vuotiaana ja menin naimisiin kahta vuotta myöhemmin. Äidilläni oli tapana sanoa, että ”kun et vain jäisi vanhaksipiiaksi”. Sitä en missään nimessä halunnut.

Häät olivat isot, ja pääni oli täynnä nuoren tytön vaaleanpunaisia unelmia. Elämästä en ymmärtänyt höläyksen pöläystä. Hain miehestäni turvaa. En rohjennut tehdä itse päätöksiä. En voinut kertoa tunteistani kenellekään, vaan patosin ne sisälleni.

Minusta tuli äiti 19-vuotiaana. Toinen lapseni syntyi neljä vuotta myöhemmin. Ulospäin kaikki näytti olevan kunnossa, mutta todellisuudessa olin ahdistunut ja yksinäinen. Sitten minulle selvisi, että mieheni oli ollut uskoton. Se oli kamala paikka. Pelkäsin yli kaiken eroa ja yksin jäämistä.

Hain apua lääkäriltä. Hän totesi, että minulla oli riippuvainen persoonallisuus. Se oli ensimmäinen saamani psykiatrinen diagnoosi.

Koko kroppa juntturassa

Kävin jonkin aikaa keskustelemassa mielenterveystoimistossa. Ensimmäiset kerrat olivat kamalia, sillä en ollut tottunut puhumaan. Kotonani ei keskusteltu eikä avioliitossanikaan. Kaikki jäi junkuraan sisälleni.

Avioliittoni päättyi vuonna 1985 mieheni alkoholinkäytön vuoksi. Siedin sitä aikani, mutta lopulta sanoin, että hänen piti valita minut tai alkoholi. Hän sanoi, ettei voinut lopettaa juomista.

Eron jälkeen päätin lähteä opiskelemaan kauppaopistoon. Siihen asti olin tehnyt ompelutöitä, mutta niitä oli tarjolla vain vähän. Minulla oli valtava näytön tarve – näyttäisin kaikille, että minä kyllä pärjäisin. Vasta nyt elin itsenäistymisvaihettani.

Liisi Alander sanoo kulkeneensa pienin askelin pitkän matkan oman päänsä sisälle. – Minusta on tullut aito, rehellinen ja läsnä oleva ihminen ihmiselle.

Opiskeleminen oli kahden pienen lapsen äidille rankkaa, mutta sain stipendin joka vuosi. Kun valmistuin merkonomiksi, sain työpaikan vesijohtoliikkeestä, jossa työskentelin yli kymmenen vuotta. Löysin myös uuden miehen, mutta en silti päässyt irti entisestä puolisostani. Hän kummitteli taustalla, vaikka asuin toisen kanssa. Samanaikaisesti pelkäsin, että uusi mieheni hylkäisi minut.

Sisälläni myrskysi kauhea ristiriita. En voinut kertoa tunteistani kenellekään, vaan patosin ne sisälleni.

Ahdistus kävi koko ajan voimakkaammaksi. Lopulta minusta tuntui, että putosin monttuun, josta en päässyt ylös. Sain paniikkikohtauksia. Koko kroppa oli juntturassa. Sydän hakkasi, ja siihen koski. Olin sairas joka puolelta. Nyt papereihini kirjattiin paniikkihäiriö, laaja-alainen ahdistus ja vakava masennus.

Vastassa musta seinä

Olin psykiatrisessa sairaalahoidossa erinäisiä aikoja. Tyttäreni olivat jo niin isoja, että heillä oli poikaystävät tukenaan. Avopuolisolleni romahdukseni oli kova paikka. Hän ei oikein ymmärtänyt masennustani, mutta pysyi silti rinnallani.

Otti aikansa, ennen kuin sopiva lääkitys löytyi ja keskustelut omahoitajani kanssa alkoivat kantaa hedelmää. Aluksi vanhat pelkotilat nousivat pintaan niin voimakkaina, että kuvittelin kuolevani siihen paikkaan. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että todellisuudessa kyse ei ollut kuoleman vaan elämän pelosta. Pelon taustalla oli iso klimppi vaiettuja asioita lapsuudesta asti. Itseni kohtaaminen oli todella vaikeaa.

Häpesin diagnoosejani hirveästi. Tunsin myös syyllisyyttä, koska olin sairauslomalla. Mietin, mitä muut minusta ajattelivat. Kun hoitaja kysyi, missä näin itseni viiden vuoden päästä, en kyennyt katsomaan eteenpäin. Tunsin oloni toivottomaksi. Edessäni oli musta seinä.

Häpeä katosi vasta, kun tapasin vertaisiani. En ollutkaan ainut, jolle oli käynyt näin. Pikkuhiljaa aloin arvostaa itseäni enemmän.

Kun hoitaja kysyi myöhemmin uudestaan, missä näin itseni viiden vuoden kuluttua, vastasin, että jonkun rinnalla kulkijana. Olin saanut kiinni toivon pilkahduksesta.

Kun vointini parantui, hoitoni siirtyi päiväyksikköön. Käynnit siellä rytmittivät arkeani. Töihin en enää palannut, vaan jäin kuntoutustuelle ja sen jälkeen määräaikaiselle eläkkeelle.

Mullistusten vuosi

Vuonna 2004 aloin käydä A-klinikan runoryhmässä. Pääsin mukaan, vaikken ollut alkoholisti. Olin kuitenkin käyttänyt alkoholia lääkkeiden rinnalla, ja sitä pidettiin huolestuttavana.

Vetäjät olivat ihania, ja rakastuin heihin oitis. Ryhmästä tuli tärkeä osa toipumistani. Sain kertoa runojeni kautta tunteistani ja kokemuksistani. Muistan yhä, miten hyvältä tuntui, kun toinen vetäjistä kiitti minua rehellisyydestäni.

Lapsena en voinut olla rehellinen, koska minun piti miellyttää vanhempiani. Määrätyt sanat oikeaan aikaan voivat olla äärettömän tärkeitä.

Seuraava vuosi oli monin tavoin merkittävä. Täytin viisikymmentä ja sain eläkepäätöksen. Isäni kuoli, ja äitini sairastui molemminpuoliseen keuhkoveritulppaan. Kilttinä ja tunnollisena tyttärenä otin vastuun hänen hoidostaan. Muutin äitini luokse lapsuudenkotiini ja olin hänen omaishoitajansa, kunnes hän vuonna 2012 nukkui pois. Sitä ennen avoliittoni päättyi eroon ja veljeni kuoli.

Selvisin kaikesta tästä hämmästyttävän hyvin. Otin hanskat omiin käsiini ja päätin, että minähän hoidan tämän. Joskus tuntui, etten jaksa, kun äiti pomotti minua. Lopulta hän alkoi luottaa ja turvata minuun.

Välimme muuttuivat lämpimiksi ja läheisiksi. Sanoin hänelle, että ”kun sinä kuolet, jään tänne kuin orpo piru”. Äitini tuumasi siihen, että ”kaikkea kanssa, sinä jatkat elämääsi kuten ennenkin”.

Liisi valmistui kokemusasiantuntijaksi. Koulutus nosti pintaan unohdettuja traumamuistoja. – Se oli oikeastaan viimeinen piste terapoinnin tiellä.

Uusi sairaus haasteena

Äiti oli oikeassa, jatkoin elämääni. Jäin lapsuudenkotiini asumaan ja aloin remontoida taloa. Tutustuin mieheen, josta tuli laulunopettajani. Olin aina tiennyt, että minulla on lauluääntä. En kuitenkaan olisi ikinä voinut kuvitella, että laulaisin joskus yksin yleisön edessä – mutta niin siinä kävi.

Löysin itsestäni aivan uusia voimavaroja. Perustin kahden muun naisen kanssa Salo Sisters -trion ja kävimme laulamassa vanhuksille.

Taiteellinen ja luova Liisi ilmaisee itseään muun muassa maalaamalla.

Sitten elämääni ilmaantui uusi haaste. Sairastuin servikaaliseen dystoniaan muodossa. Se on harvinainen neurologinen sairaus, jossa pää kiertyy tai kääntyy pakonomaisesti johonkin suuntaan. Minulla tauti alkoi oireilla pienenä pään tärinänä. Sitten pää alkoi vetää taakse- ja ylöspäin. En voinut kunnolla kävellä enkä ajaa pyörällä.

Menin erikoislääkärille, ja tämä totesi heti, että minulla oli servikaalinen dystonia. En ollut koskaan kuullut moisesta sairaudesta.

Hoidoksi määrättiin särkylääkkeitä, lihasjännitystä laukaisevia lääkkeitä ja Botox-pistoksia, joita annetaan kolmen kuukauden välein. Kuvittelin aluksi, että voisin selättää taudin. Keksisin kyllä jonkin keinon.

Kun kävin aikani hoidoissa, tajusin, ettei tautia voitu parantaa.

Eläminen dystonian kanssa vaatii paljon. Minun on vaikea istua paikallani esimerkiksi teatterissa, koska päätä vääntää niin, että sitä on tuettava kädellä. Autoa en pysty ajamaan, koska pää ei pysy suorassa. Myös jalassa on nykyisin tärinää, ja tauti tuntuu myös silmissä. Joskus tekisi mieli huutaa suoraa huutoa. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että minun piti sairastua vielä tähänkin.

Origamit ovat askarreltu vanhojen kirjojen sivuista.

Vertaiset ja taide tukena

En kuitenkaan pidä dystoniaa rangaistuksena. En ole tehnyt mitään väärää, vaikka kohtaloni on ollut kova. En ole myöskään antanut taudille periksi, vaan kuljen yhä polkupyörällä ja harrastan muutakin liikuntaa. Olen myös perustanut Saloon vertaisryhmän. Tapaamisista muiden dystoniaa sairastavien kanssa on suurta hyötyä.

Mielialalääkkeitä en enää tarvitse, mutta kuuntelen itseäni herkällä korvalla. Vuonna 2018 aloin käydä ekspressiivisessä taideterapiassa. Siitä oli paljon apua. Maalaamani kuvat tulivat sisimmästäni jo ennen kuin ne nousivat tietoisuuteeni. Kun terapia päättyi viime keväänä, löysin sen tilalle Salon Klubitalon. Se on mielen­terveyskuntoutujille suunnattu matalan kynnyksen kohtaamispaikka, ja sielläkin on paljon taidetoimintaa.

Klubitalosta on tullut minulle tärkeä etenkin sen jälkeen, kun laulunopettajani kuoli yllättäen viime elokuussa. Se oli kova isku, koska hänestä oli tullut minulle rakas ystävä. Haaveeni kasvaa musiikin tulkitsijana jäi kesken.

Kevätpyörre-maalaus syntyi ekspersiivisessä taideterapiassa.

Teen yhä surutyötä, mutta vointini on tällä hetkellä ihan hyvä. Se on pitkälti harrastusteni ansiota. Saan niistä voimaa ja iloa. Minulla on myös ihanat lapsenlapset. Uskon, että selviän tästäkin, koska olen selvinnyt tähänkin asti."

Miten kokemasi on muuttanut sinua?

– Ennen hylkäsin itseni ja riipuin muissa. Nyt elän omannäköistäni elämää. Luotan itseeni, eikä minun tarvitse kysyä ulkopuolisilta, mitä pitäisi tehdä. Ujosta ja arasta naisesta on tullut rohkea.

Mistä olet saanut voimaa?

– Lapsistani ja lapsenlapsistani sekä taideharrastuksistani. On myös voimaannuttavaa olla avuksi muille joko vertaisena tai kokemusasiantuntijana. Tarinallani on merkitys.

Miten sinua on kohdeltu potilaana?

– Minua on aina kohdeltu hyvin, ja olen saanut joka tilanteessa tarvitsemaani apua. Itsestään pitää kuitenkin tykätä niin paljon, että katsoo ansaitsevansa apua.

Persoonallisuushäiriön taustalla lapsuuden kokemukset

Mitä persoonallisuushäiriöt ovat? Persoonallisuushäiriöihin kuuluu olennaisesti jo nuorella iällä ilmennyt itsepäisen jäykkä kokemisen tai käyttäytymisen tapa, joka aiheuttaa kärsimystä tai muuta haittaa. Eri persoonallisuushäiriöissä ongelmana voi olla tapa havainnoida tai tulkita omia tai toisten tunteita ja ajatuksia, tunneilmaisujen voimakkuus tai häilyvyys, alttius impulsiiviseen käytökseen tai vuorovaikutuskyvyn vaikeudet.

Persoonallisuushäiriöt ovat yleisiä. Arviolta 5–15 prosenttia aikuisista kärsii niistä. Häiriöiden syntyyn vaikuttavat perinnölliset ja sikiökautiset tekijät, samaistuminen vanhempien käytökseen sekä lapsuuden kokemukset ja traumat.

Riippuvainen persoonallisuus: Häiriö alkaa varhaisaikuisuudessa ja ilmenee korostuneena hoivatuksi tulemisen tarpeena, joka johtaa alistuvaan ja takertuvaan käyttäytymiseen sekä voimakkaaseen eroon joutumisen pelkoon. Yksin ollessaan riippuvainen persoona tuntee itsensä avuttomaksi. Läheisen ihmissuhteen päättyessä hän pyrkii etsimään nopeasti hoivaa ja tukea antavan uuden suhteen.

Riippuvainen persoonallisuus kokee, ettei hän kykene päättämään itse edes tavallisista arkielämän asioista eikä varsinkaan tekemään suuria päätöksiä. Häiriölle on ominaista kyvyttömyys luottaa omaan pärjäämiseen ja usko siihen, että muilta saa tukea, joka on välttämätöntä omalle pärjäämiselle.

Hoito: Riippuvainen persoonallisuus saattaa iän myötä vähentyä. Sopivassa ihmissuhteessa oireet saattavat pysyä käytännössä poissa. Mikäli häiriö altistaa toistuviin masennuksiin, psykoterapia tai lääkehoito voi lievittää oireita.

Psykoterapiassa käytetään sekä psykoanalyyttistä että kognitiivis-käyttäytymisterapeuttisia lähestymistapoja. Terapian päämääränä on oppia tunnistamaan ja hallitsemaan käytöstapojen taustalla olevia tunnemuistoja.

Lähteet: mielenterveystalo.fi, terveyskirjasto.fi, terve.fi.

Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehdessä 1/2020.

Julkaistu: 27.3.2020
Kommentoi »