Kauneus & Terveys

Liisa ja Juha Välilän pitkään suhteeseen on mahtunut työttömyyttä, sairautta ja onnea

Liisa ja Juha Välilän pitkään suhteeseen on mahtunut työttömyyttä, sairautta ja onnea
Parisuhdekouluttajat Liisa ja Juha Välilä ovat olleet naimisissa 30 vuotta. Pitkään avioliittoon on mahtunut monenlaisia vaiheita.
Kuvat Susanna Kekkonen

Kun Liisa ja Juha Välilä tapasivat ensi kerran vuonna 1988, Liisa rakastui heti. Nyt he ovat olleet naimisissa 30 vuotta ja heillä on kaksi aikuista lasta. Pitkään avioliittoon on mahtunut monenlaisia vaiheita. 1990-luvun lama, lapsen liikenneonnettomuus ja sairastelu ovat koetelleet suhdetta.

Liisa ja Juha vihittiin Hämeenkyrössä 9.9.1989.

Pari on huomannut, että kumpikin reagoi stressiin omalla tavallaan. Juha vetäytyy, Liisasta tulee suorittaja.

– Elämä on opettanut, ettei puolisolta voi pimittää asioita. Toinen ei voi tietää, mitä tarvitsen, ellen kerro. Toiselta odottaa sitä, mitä vaille on lapsuudessa jäänyt, Liisa sanoo.

Mitä rakkaus on opettanut? Miten Liisa ja Juha näkevät suhteensa nyt?

Liisa: "Stressi tekee minusta suorittajan"

Liisa Välilän nuoruuden trauma ei enää nouse niin herkästi pintaan, koska elämästä on tullut iän myötä tasaisempaa.

Liisa Välilä, 55, teologian maisteri, pappi ja pari- ja perhepsykoterapeutti, Helsinki:

”Olin juuri täyttänyt 15, kun isäni kuoli. Hän, urheilullinen maanviljelijä, sai sydäninfarktin kesken työpäivän. Olin surun murtama, olinhan isän tyttö. Hän kannusti urheilemaan ja soittamaan. Isä leikitti koko kylän lapsia.

Äitini oli hiljaisempi koti-ihminen. Isän kuoleman jälkeen hän masentui ja hiipui. Otin vastuunkantajan roolin. Hoidin teini-ikäisenä nelikymppisen äitini, kolme vuotta nuoremman veljeni ja ison maatilamme asioita. Kannattelin ja ilahdutin äitiä. Luin lääkärin lausuntoja ja kuskasin äitiä lääkäriin heti, kun sain ajokortin. Tein kaikkeni, ettei minusta olisi lisää murhetta.

Kun menin 25-vuotiaana naimisiin Juhan kanssa, äiti ei jaksanut iloita kanssani. Hän oli saattohoidossa. Kuukausi häiden jälkeen hän kuoli rintasyöpään.

Jos on elämässä kohdannut surua, ilon ja turvallisuuden nälkä on kova.

Ehkä siksi rakastuin Juhaan ensisilmäyksellä. Juha vastasi kirjeenvaihtoilmoitukseeni. Tapasimme ensi kerran alivuokralaisasuntoni ovella. Sain häneltä turvaa, jota kaipasin. Ajattelin, että tässä on vakaa mies, jonka matkaan uskallan hypätä. Hänen seurassaan olin arvokas. Tunsin oloni levolliseksi.

Olen odottanut Juhalta vieläkin enemmän huolenpitoa ja välittämistä, kuin mitä olen saanut. Toinen ei tietenkään ymmärrä, mitä tarvitsen, ellen kerro. Enkä ole aina tarpeitani sanoittanut.

Kun jokin kriisi murtaa turvaa, tulee tunne, ettei tämä ole, mitä tilasin. Pettymyksillä on ollut kova hinta.

Kun Juha jäi 1990-luvun pankkikriisissä työttömäksi, hän lamaantui ja pakeni pahaa oloa kodin remonttiin. Käsissä oli yhtä aikaa porakone, vasara ja pienet lapset.

Kaipasin häntä jakamaan yhteisiä asioitamme. Halusin, että hänkin olisi ollut aktiivinen arjen pyörittäjä.

Turvaton ilmapiiri nosti esiin vanhan trauman. Minusta tuli taas toimelias.

Juha olisi kaivannut rinnalleen hellää silittäjää, mutta painoin hommia sata lasissa. Suorittajan rooli tulee aina hätätilanteissa selkärangasta.

Tein pitkää päivää maalaisseurakunnan pappina ja hoidin perheemme asioita. Nautin työstäni täysillä, mutta samalla tuntui pahalta Juhan puolesta. Kotirooli ei sopinut hänelle. Itse tein töitä, opiskelin ja halusin olla hyvä äiti ja työntekijä.

Kotimme ilmapiiri parani, kun Juha sai vihdoin töitä. Vuoden kuluttua iski uusi kriisi.

9-vuotias lapsemme jäi koulumatkalla auton alle ja oli vähällä kuolla. Järkytys oli hirveä. Oli raskasta seurata vierestä, kun oma lapsi makasi sängyssä kovissa kivuissa. Kuntoutus kesti puolitoista vuotta.

Onnettomuuden aiheuttama stressi sai taas reippauden irti. Yritin järjestää lapsellemme parempaa hoitoa, ja kun apua ei löytynyt, vaivuin epätoivoon. Olin kuolemanväsynyt ja ahdistunut.

Purin pahaa oloani Juhaan. Syytin, ettei hän tehnyt tarpeeksi. Elämä oli yhtä hoitotoimenpidettä, lääkärireissua ja vaikeita käytännön asioita.

Kun Juha stressaa, hän ilmaisee turvattomuuttaan töksäyttelemällä suoraan. Tulkitsin sitä väärin ja saatoin loukkaantua. Tunne tarttuu herkästi puolisosta toiseen.

Välillä mietin, onko suhteessamme mitään järkeä. Yksin olisi kuitenkin ollut vielä vaikeampaa. Parisuhteemme ei missään vaiheessa ollut katkolla.

Onnettomuuden jälkeen menimme usein kaksin saunaan ja itkimme. Se oli meille sillä hetkellä parasta terapiaa.

Lopulta muutto toiselle paikkakunnalle toi lapsellemme avun. Toisessa sairaanhoitopiirissä tuttu kirurgi onnistui pelastamaan lapsemme jalan, ja tämä toipui. Parisuhteemmekin pelastui.

Onneksi suhteemme oli vakaalla pohjalla jo ennen kriisejä. Kävimme seurustelumme alusta asti parisuhdekursseilla ja ohjasimme niitä itsekin. Ilman kursseilta saatuja suhdetaitoja emme ehkä olisi selvinneet yhdessä. Myös kristillinen usko antoi toivoa vaikeimpina hetkinä.

On tärkeää, että tunnistaa oman ja kumppanin historian. Menneillä traumoilla on valtavan suuri vaikutus. Parisuhdetaitoja voi ja kannattaa opetella. 

Voimme nyt pariskuntana hyvin. Elämä on tasaantunut. Lapset ovat aikuisia, ja odotamme ensimmäistä lastenlastamme.

Olemme onnellisia ja vahvasti sitoutuneita toisiimme. Tykkäämme saunoa ja tehdä metsätöitä mökillä. Merkkaamme kalenteriin kotikokouksia ja päivitämme suhdettamme.”

Juha: "Työttömyys söi miehuuttani"

Juha Välilä on sairastanut useita hengenvaarallisia veritulppia. – Meillä on vain tämä hetki, josta olemme kiitollisia.

Juha Välilä, 57, hankekoordinaattori, Helsinki:

”Alusta asti asetelma on ollut, että Liisa puhuu ja minä kuuntelen. Meillä on aina synkannut hyvin. Viihdyn hänen seurassaan.

Kun tapasimme, olin 26-vuotias. Olin ollut naisasioissa hieman sokea ennen Liisaa. En ollut huomannut, jos joku osoitti kiinnostusta minua kohtaan. Tämä ehkä johtui siitä, että kävin poikakoulua 16-vuotiaaksi eikä luonnollisia tyttökontakteja ollut.

Minulla on myös ollut taipumus nähdä itseni synkässä valossa. En uskonut, että joku voisi oikeasti tykätä minusta. Liisan kanssa tätä ongelmaa ei ollut. Hän osoitti tunteensa hyvin selvästi.

En saa täysin kiinni siitä, miksi ajattelen itsestäni näin synkeästi.

Kotikasvatukseni oli perinteinen. Tunteista ei puhuttu, eikä niitä opetettu käsittelemään. Monissa muissa suomalaiskodeissa oli sama tilanne. Mutta johtuuko heikko itsetunto lapsuudestani? En osaa sanoa.

Kun Suomeen iski 1990-luvulla lama, minusta tuli työtön sijoitusneuvoja. Koin itseni täysin kelpaamattomaksi. Suomessa oli samaan aikaan 30 000 muutakin pankista poispotkittua. Kukaan ei sijoittanut mitään.

Olin kolmekymppisenä työmarkkinoiden jämä. Mihin tästä voisi ponnistaa?

Asuimme maaseudulla Hämeenkyrössä. Ympärillä maatilojen väki paiski töitä. Liisa oli äitiyslomalla. Tuntui, ettei minua ei tarvinnut kukaan. Jäädyin paikalleni. 

Kun Liisa sai papintöitä Lammilta, muutimme. Minusta tuli koti-isä. Jälkeenpäin ajateltuna se olisi voinut olla arvokasta aikaa lasten kanssa, mutta en osannut nauttia siitä silloin.

Päätäni kiristi. Oli turhauttavaa täyttää päivärahahakemuksia, kun olisin voinut samaan aikaan olla tienaamassa perheellemme leipää. Miehuus kärsi.

Tuntui, etten ollut se mies, joka miehen olisi pitänyt olla.

Ilmapiiri kotona oli kireä. Liisa paahtoi innoissaan töitä. Itse syvennyin remontoimaan kotiamme. Keräilin sarjakuvakirjoja ja vanhoja purkkakortteja.

Syksyllä 1995 olin matkalla kotiin työllistämistyöstä. Ajattelin, että voisin yhtä lailla hävitä tästä maailmasta. Perheeni lisäksi kukaan ei kaipaisi, jos hyppäisin nyt kyydistä enkä palaisi.

Kun vihdoin viiden vuoden työttömyyden jälkeen sain töitä, tunsin taas itseni arvokkaaksi.

Kun olen stressaantunut, vetäydyn ja heitän ilmoille lyhyitä lauseita. Liisaa tämä ärsyttää.

Töksäyttelyni lisää kriisintuntua ja aiheuttaa riitaa. Olen hölmö realisti. En osaa lohduttaa, että kaikki kyllä järjestyy, jos en ole satavarma, että näin todella käy.

Kun Liisasta tuntuu turvattomalta, yritän olla läsnä ja lähellä. Kuuntelen ja halaan. Kun Liisa alkaa touhuta, hänellä on joku kriisi. Kriisitilanteissa hän toimii timanttisesti. Ajatukset ovat kirkkaita, ja hän osaa kannatella muita.

Pelkään kuitenkin, että tarmokkuus lopulta kostautuu ja tulee romahdus. Jokainen tarvitsee tilaa olla heikko.

Lapsemme jäi auton alle kymmenvuotishääpäivänämme. Se suisti elämämme raiteiltaan. Jatkuva pelko lapsen vammautumisesta kiristi välejämme. Riitelimme. Kerran tulistuin niin, että heitin Liisaa sängyssä makaavan lapsemme pissasorsalla. Onneksi se oli tyhjä.

Olen sairastellut itsekin paljon. Olen saanut muun muassa kahdeksan veritulppaa, joista viisi olisi voinut tappaa. Nämä ovat olleet Liisalle ja lapsille hirvittävä taakka.

Se, joka sairastaa, sairastaa. Mutta se joka katsoo vierestä, joutuu myös suremaan. Olemme onnekkaita, koska pystymme tukeutumaan vaikeissa tilanteissa toisiimme.

Liisa suostutteli minut aikoinaan parisuhdekursseille. Innostuimme niistä niin, että opiskelimme parisuhdekouluttajiksi. Luennoimme tätä nykyä parisuhdetaidoista ja annamme yhdessä parisuhdeneuvontaa.

Yhteiselomme on ollut aika mieletön maraton. Olemme muuttaneet paikkakunnilta toisille, saaneet paljon apua ja ystäviä. Iloitsemme lapsistamme ja olemme heistä ylpeitä. 

Elämänkoettelemukset ovat kasvattaneet meitä. Ehkä ymmärrämme myös muita perheitä uudella tavalla ja osaamme kantaa toisten taakkoja.

Meillä on vain tämä hetki, josta olemme kiitollisia. Todennäköisesti tulevaisuuskaan ei ole tylsä.”

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 5/2020.

Julkaistu: 12.5.2020
Kommentoi »