Näyttelijä Leena Uotilan polvikipu parani vesijuoksulla: "Keholla on hieno kyky parantaa itse itsensä"

Kun korona pa­kotti näyttelijä ­Leena Uotilan, 73, kaventamaan elinpiiriä vuosi sitten keväällä, hän huomasi suhtautuvansa siihen kuten elämään yleensäkin: ­uteliaasti.

– Oli mielenkiintoista tarkkailla mökillä kevään tuloa, kun luonto alkoi avautua. Näkyi muuttolintuja, kettuja ja kauriita. Oli hämmästyttävää huomata, että mökillä Hattulassa voikin olla monta viikkoa keskellä kevättä, Leena kertoo.

Hän työskentelee freelance-näyttelijänä ja on yleensä keväisin kiinni työssä. Kun työt sitten siirtyivät ja rakas vesijuoksuharrastus jäi rajoitusten takia tauolle, Leena alkoi käydä enemmän kävelylenkeillä kaupungissa ollessaan. Lenkit pidentyivät kolmesta kilometristä ensin seitsemään, sitten yhdeksään ja lopulta vielä pidempiin kierroksiin.

– Tänä keväänä samat reitit alkoivat vähän kyllästyttää, mutta olen yrittänyt kehitellä uusia. Muutenkin olen yrittänyt tehdä elämän niin mukavaksi ja kiinnostavaksi kuin sääntöjen mukaan on ollut mahdollista.

Näyttelijän päivittäisiä kävelyjälenkkejä on häirinnyt ainoastaan yksi asia – nuha, joka on pahentunut iän myötä. Aikanaan lääkäri diagnosoi vaivan vasomoriseksi nuhaksi.

Tällainen yliherkkyysnuha aiheuttaa nenän valumista, kun Leena kävelee tai hikoilee. Pienetkin lämpötilan vaihtelut vaikuttavat siihen.

– Nenän saa valumaan esimerkiksi se, että herään aamulla lämpimän peiton alla ja siirryn sitten viileään huoneeseen. Keväällä nuhaan tulee allergisia piirteitä, kun katupöly jää kurkkuun kiinni ja ääni käheytyy tai jopa lähtee. Vuodenaika on pitänyt viime vuosina ottaa huomioon myös työn takia, jotta ääni kulkee iltaisin lavalla.

Koronaepidemia vaivaan uuden sävyn, sillä julkisilla paikoilla ei tohdi nykyisin näyttäytyä, jos nenä vuotaa.

– Olen yrittänyt pyyhkäistä nenän touhutippoja vaivihkaa maskiin, mutta muutoin nuha ei ole rajoittanut elämääni poikkeusvuonnakaan. Olen oppinut tuntemaan nuhani jo sen verran hyvin, että erotan sen flunssasta.

Leenalle on tarjottu vasomotorisen nuhan hoitoon erilaisia nenäsuihkeita, mutta hän ei halua käyttää lääkkeitä turhaan.

– Kollegat ovat sanoneet, että lääkkeet väsyttävät helposti, enkä halua ottaa sellaista riskiä työssäni. Hoidan nuhaa nenäkannulla enkä ole alkanut testailla lääkkeitä. Keholla on myös hieno kyky parantaa ­itse itsensä, mikä on hyvä muistaa monissa pienemmissä vaivoissa ja haavoissa.

Kuluneen vuoden aikana Leena on tosin miettinyt, ovatko viime aikojen ääniongelmat katupölyn, nuhan vai puhumattomuuden aiheuttamia.

– Ääni on voinut mennä huonompaan kuntoon ihan siksi, että olen puhunut paljon vähemmän kuin normaalisti. Pitäisi jaksaa pitää omia monologeja neljän seinän sisällä, hän naurahtaa.

Vaikka vuosi on ollut pitkä, Leena ei ole tuntenut itseään yksinäiseksi. Hän on ollut koko aikuisuuden yhdessä puolisonsa, näytelmäkirjailija-suomentaja Henri Kapulaisen kanssa.

Lapsiaan, näyttelijä Arttu Kapulaista ja kuvataiteilija Annu Kapulaista, ja näiden perheitä pari on tavannut pääasiassa ulkona. Lapsenlapset ovat 16-, 13- ja 7-vuotiaita.

– Välillä Facetime-puheluita soittaessa on surettanut, miten nopeasti lapset ovat kasvaneet näinkin ­lyhyessä ajassa. Se muistuttaa, että lapsuus on niin lyhyt. Monilta isovanhemmilta jää paljon näkemättä. Viime kesänä pääsimme sentään viettämään juhannusta yhdessä. Toivon, että tämä aika on opettanut pitämään huolta paitsi itsestämme myös muista.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Leena valmistui teatterikoulusta. Jokainen vuosikymmen on ollut työntäyteinen, ja niihin on kuulunut rooleja niin näyttämöllä kuin ruudussakin. Vuoden 2020 alussa sai ensi-iltansa Teräsleidit-elokuva, joka pyöri loppuunmyydyille saleille, ennen kuin koronarajoitukset iskivät.

Pääosaa näytellyttä Leenaa harmitti ohjaajan ja työryhmän puolesta, että elokuvan elinkaari teatterissa jäi niin lyhyeksi. Toisaalta hän itse on saanut paljon hyvää palautetta roolista, joka haastoi stereotyyppiset vanhuuden määritelmät.

– Ei ole montakaan viikkoa, kun kävellessäni Haka­niemessä ohi ajavasta autosta laskettiin ikkuna ja sieltä kuului huuto: Hyvä teräsleidit!

Leenalta kysellään aina välillä, milloin hän aikoo jäädä työstään eläkkeelle. Näyttelijää häiritsee etenkin se, miten eläkeläiset määritellään.

– Eläkeläisten ryhmä kattaa yhtä monta erilaista ihmistä kuin on eläkeläisiäkin. En ymmärrä, miksi heidät pitää typistää yhdeksi ryhmittymäksi.

Leenan mielestä eläkkeellä oloon liittyy myös monia harhaanjohtavia mielikuvia.

– Kuten ajatus siitä, että eläkkeellä on sitten aikaa. Miltä sellainen ikuisen loman mielikuva kuulostaa niistä, jotka ovat vakavasti sairaita?

Leenalle työ on liian iso osa identiteettiä ja elämää, jotta hän jättäytyisi siitä vapaaehtoisesti pois.

– Jos en näyttele, tunnen olevani puolikas. Rooli tekee minusta kokonaisen, sillä se saa esille sisälläni olevat asiat. En tiedä, liittyykö tämä siihen, että olen huono analysoimaan itseäni. Osaan ilmaista muiden tekstejä, mutta itseäni aina en. Oppikoulussa psykologian opettajani totesi minusta, että kaivo on syvä, mutta vinssivehkeet huonot, Leena puhkeaa nauramaan.

Hän arvelee, että työ tukee hänen perimmäistä luonnettaan.

– Olen ihmisenä rauhallinen, mutta minulla on ­aina ollut vahva komiikan taju. Olen aina ollut sen sorttinen ihminen, että katson asioita nurkan takaa ja näen niissä koomisuutta.

Teatterinäytökset ovat iltatyötä, ja muina aikoina Leenan kalenteri täyttyy tv-kuvauksista. Hän on huomannut, että palautumiseen pitää kiinnittää seitsemänkymppisenä entistä enemmän huomiota.

– Myös töissä muistutan itseäni, että hei, pysy valppaana! Siitä ei tarvinnut nuorempana itseään erikseen muistuttaa. Tv-tuotantoja tehdään nykyään nopeammalla tahdilla kuin aiempina vuosikymmeninä. Toivoisin, että harjoitteluaikaa ennen kameran eteen astumista olisi enemmän. Myös moni muu toivoo samaa.

Leena on tottunut harjoittelemaan vuorosanojaan lähes missä vain ja varaamaan niiden lukemiseen entistä enemmän aikaa.

– Mökillä on aina ollut jokin näytelmäteksti viinimarjapensaan päällä. Käyn sitä läpi samalla, kun poimin marjoja.

Iän myötä Leena on alkanut huolehtia enemmän paitsi palautumisestaan myös terveydestään ylipäätään. Ensisysäyksen antoivat polvikivut.

– Olen todella huono menemään lääkäriin, mutta polven kulumien aiheuttamat kivut pakottivat. Lääkäri neuvoi minua vesijuoksemaan, ja sen ansiosta pääsin polvikivuista.

Leena pitää kunnostaan huolta säännöllisellä liikunnalla, etenkin joogalla.

– En mieti, millaisia vaivoja vanhuus voi tuoda mukanaan. Voisin kuitenkin olla ahkerampi tutkituttamaan itseäni. Kun olin polvien takia terveyskeskuksessa, tuli samanlainen olo kuin ratikassa: tuntuu, että pitää antaa paikka vanhemmalle, kuten jo lapsena opetettiin! Terveyskeskuksessa tuntuu, että lääkärin aika kuuluisi jollekin paljon sairaammalle.

Leena ei halua ajatella ikääntymistä liikaa.

– Meikäläinen toivoo vain, että voisi tehdä töitä. Muutenkin toivoisin sellaista iloista ja inhimillistä vanhuutta!

Jos korona suo, Leenalla on toive palata lavalle viimeistään syksyllä oman työryhmän kanssa. Sitä ennen hän viettää kesää mökillä. Kaupungissa jatkuvat kävelylenkit, joita hän nimittää pieniksi lähiseutumatkoiksi.

– Tähtään siihen, että jaksaisin kulkea Helsingin rantareitin kävellen. Matka on viisitoista kilometriä. Ehkä jaksaisin sen, jos istahdan välillä kahville tai lounaalle – tai ainakin niistämään nenän!

Ennen korona-­aikaa kävin vesijuoksemassa kolme kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Kun se loppui, huomasin, että kunto alkoi rapistua. Vesijuoksu oli vienyt myös polvivaivat kokonaan. Odotan, että pääsisin taas halliin juoksemaan.

Ystävät ovat todella tärkeitä, ja haluan pitää heistä kiinni. Olemme käyneet vesijuoksemassa ja sen jälkeen kahvitelleet maailmanasiat järjestykseen. Meitä on kuusi kollegaa, muun muassa ­Sinikka Sokka ja Marja Packalén. Nyt olemme käyneet kävelemässä.

Olen käynyt teatterin kautta kerran viikossa joogassa. Nyt mahdollisuus siihen on tarjottu etänä. Jooga tekee hyvää ryhdille ja vetreydelle. Se maadottaa ja on hyväksi hengitykselle.

Tykkään kulkea kaupungilla ja istua välillä kahviloissa. Kahvilat ovat minulle tärkeitä seurustelupaikkoja, mutta pidän myös ihmisten katselemisesta.

Meillä on ollut perheen kanssa mökki Hattulan Tyrvännössä 1980-luvulta asti. Mökillä riittää aina puuhaa. Olen viettänyt siellä kesä­lomat siitä ­asti, kun lapset olivat pieniä.