Voi hyvin

Tutkija Laura Kolbe kasvoi riitojen keskellä: ”Kodin ilmapiiri oli levoton, ja vuosien ajan odotin vanhempieni avioeroa”

Tutkija Laura Kolbe kasvoi riitojen keskellä: ”Kodin ilmapiiri oli levoton, ja vuosien ajan odotin vanhempieni avioeroa”
Tutkijana Laura Kolbe näkee kauas menneisyyteen. Laaja perspektiivi rauhoittaa. Hän katsoo myös lähelle, itseensä, ja tuntee oman historiansa painon. Sen, kuinka säröinen perhetausta on muokannut häntä.
Julkaistu: 7.6.2022

Kahvilat ovat tärkeitä paikkoja professori Laura Kolbelle. Ne ovat rakasta kaupunkikulttuuria. Perheellä on mökki Sysmässä, mutta Laura ei koe olevansa perinteisellä tavalla luontoihminen.

”Pidän siitä, että luonto on vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, viihdyn ihmisten keskellä, osana yhteisöä. Kaupunkiluonto ja kulttuurimaisema ovat minulle läheisempiä kuin aarniometsä tai erämaa.”

Istumme Helsingin Kruununhaassa yhteisökahvilassa, ja maksan vain oman kahvini, sillä Lauralla on omistajan etuna ilmainen kahvi.

Viime aikoina 64-vuotias Laura on miettinyt ikääntymistä, vanhenemisen hyviä ja huonoja puolia sekä sitä, kuinka hänestä on tullut juuri hän. Aihetta käsittelevä kirja Keho – Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen ilmestyy tämän kuun lopussa.

Laura sanoo olevansa tietoon luottava tutkija, mutta peilaavansa asioita elämänsä ja henkilökohtaisen historiansa kautta.

”Ylisukupolvisuus on kiinnostavaa. Iän myötä tajuan itseni yhä selvemmin osana jatkuvaa ketjua, tytär, äiti, isoäiti… Se merkitsee elämän jatkumista ja myös suhteellisuutta. Vaikka jokainen meistä on ainutkertainen, niin toisaalta olemme vain pieni osa suunnattoman suuressa kokonaisuudessa.”

Lapsuus ja nuoruus onnellisuusmuurin takana

Synnyin Bogotassa, Kolumbiassa, jossa liikemiesisäni, venäläissyntyinen Boris Kolbe oli muutaman vuoden työnsä vuoksi. Hän ja äitini toimittaja Pirkko Kolbe muuttivat takaisin Suomeen, kun olin puolitoistavuotias.

Minulla on pari vuotta vanhempi isoveli, ja varhainen lapsuutemme oli onnellinen ja turvallinen. Vanhempiemme suhde oli niihin aikoihin hyvä, mutta mukava isä kuitenkin muuttui 1960-luvun alkupuolella. Hän sairastui aivokalvontulehdukseen, ja sen jälkeen hän oli kuin eri ihminen.

Isän arjen pääsisällöksi muodostui taistelu epäsiisteyttä, basilleja sekä huonoja tapoja vastaan. Äiti puolestaan oli työkeskeinen ja boheemi, ja he ottivat yhteen yhä useammin. Väkivaltaa ei käytetty, mutta ilkeitä osattiin olla. Kodin ilmapiiri oli levoton, ja vuosien ajan odotin vanhempieni avioeroa.

Perhettämme tuntui kuitenkin ympäröivän onnellisuusmuuri. Sukulaisten ja naapurien silmissä kaikki oli hyvin: Oli kaunis koti, vene ja mökki, osattiin käytöstavat ja herraskaiset elkeet, mutta kulissien sisäpuolella riideltiin kaikesta mahdollisesta. Isä ja äiti keskenään, isä ja veli keskenään, ja minä yritin olla kannatteleva silta molemmille.

Isä oli komea ja vieraille miellyttävä, äiti hymyili hiljaa ja me lapset oireilimme yllättävän vähän. Minä imin hiustupsua ja pikkuyskin taukoamatta. Myöhemmin teininä kävin lääkärillä anelemassa vatsakipuja ja migreeniä helpottavia lääkkeitä.

Vähitellen kipinä isän ja äidin välillä näytti sammuvan kokonaan, ja pian isän kauppamatkoista ulkomaille muodostui helpotus meille muille. Silloin kireys hellitti, kotona sai olla rennosti, ja meillä oli kivaa äidin kanssa.

Sittemmin kävi ilmi, että isällä oli pitkään toinen suhde ja koti. Tämän kaksoiselämän sietäminen koetteli suhdettani häneen, ja sai aikaan vuosia jatkuneen tahmean tunteen kurkussani.

Isä ei kuitenkaan halunnut erota, ja kaksoiselämä jatkui, kunnes äiti haki avioeroa. Olin silloin jo parikymppinen.

”Meille lapsille isän toinen perhe paljastui kokonaisuudessaan hänen kuolinvuoteellaan seitsemän vuotta sitten. Vasta silloin tutustuin isäni puolisoon ja kahteen 1970-luvulla syntyneeseen sisarpuoleeni.”

Vanhemmiten tunnemyrsky asian ympärillä on laantunut, mutta edelleen harmittaa, että menetin mahdollisuuden tutustua sisarpuoliini nuorempana.

Omalla alueella

Opin lapsena hyvien tapojen lisäksi myös ahkeruuden ja koulutuksen eetoksen. Koulutusta suorastaan edellytettiin, siitä ei edes keskusteltu.

Minulla ei ollut koskaan tarvetta kapinoida kotia kohtaan, koska äiti ja isä olivat molemmat ajassaan radikaaleja ja toisinajattelijoita sekä erittäin suorapuheisia.

Kasvattajana olen yrittänyt olla hyvin erilainen kuin isäni. Olen humanisti, mutta en niin boheemi kuin äitini.

Jos äitini oli tunne, minä olen järki. Äiti halusi elämän näkyvän kodissa, mutta minä olen isäni ankaruuden seurauksena siisti ihminen, en siedä epäjärjestystä enkä epävarmuutta.

Yliopistossa tunnen olevani omillani. Luotan tieteeseen ja tuntuu turvalliselta, kun salin seinällä lukee ’isänmaan ja ihmiskunnan puolesta’.

Sukupolveni on ollut etuoikeutettu, sillä nyttemmin sivistys ja koulutus eivät ole enää automaattinen tie onneen. Moni akateemisesti koulutettu on pätkätyöllistetty tai täystyötön ja joutuu elämään jopa köyhyysrajalla.

Luen paljon, mutta olen oppinut, että kirjaviisaus ja oikea viisaus ovat eri asia. Jälkimmäinen on elämänkokemusta ja suhteellisuudentajua. Sivistykseen kuuluu tiedon ja tapojen lisäksi myös toisten ihmisten kunnioittaminen ja heikommista huolehtiminen, sen ymmärtäminen, että jokainen ihminen on arvokas.

Hyvyys on ihmisessä

Isäni äiti, Larissa-mumi, oli ortodoksi ja seisoin hänen kanssaan lukemattomat kerrat kuuntelemassa Uspenskin katedraalin liturgioita. Se oli vähän tylsää, mutta kirkon jälkeen oli kivaa mennä Fazerin kahvilaan ja syödä yhdessä jäätelöä tai leivoksia.

Vanhempani olivat lähes uskontokielteisiä. He kuuluivat kirkkoon, vaikka isän lempisanonta oli, että ’uskonto on ooppiumia kansalle’. Köyhyyden ja muun epätasa-arvon kohtaaminen Kolumbiassa olivat saaneet hänet suhtautumaan kirkkoon kriittisesti.

Luin lapsena aina iltarukouksen, Levolle lasken luojani… Se oli vain eräänlainen rituaali, minimeditaatio, en ajatellut sitä uskonnollisena. Yöpöydälläni oli pinni, kampa ja kello, sievästi aseteltuna, valmiina odottamassa seuraavaa päivää.

Kävin myös rippikoulun. Se oli hauskaa itsenäistymisen aikaa, mutta mitään hengellistä heräämistä en kokenut.

Uskon järkeen ja ihmisen hyvyyteen sekä neuvokkuuteen. Uskon, että hyvyys on ihmisessä ja että se pitää vain kaivaa esiin.

Pyhyyttä ja hengellisyyttä olen kokenut lähinnä joidenkin kulttuurielämysten ja esimerkiksi kauniin järvimaiseman äärellä. Tutkijana myös tunnen lähes valaistuksenomaista iloa ja haltioitumista, kun löydän jotain uutta. Sydämessä sykähtää positiivisesti, kun jotkut palaset loksahtavat ajattelussani kohdalleen.

Ymmärrän ja ehkä hiukan kadehdinkin niitä, jotka uskovat. Vahva jumalausko on ikiaikainen keino löytää sisäinen rauha, saada vastauksia vaikeisiin kysymyksiin ja tuntea olevansa turvassa.

Lapsuudesta tutut ortodoksien esteettiset menot miellyttävät minua ja niihin liittyy paljon harrasta kauneutta, mutta en ole tuntenut riittävästi sisäistä säteilyä siihen enkä muunkaan uskonnon suuntaan.

Kuulun luterilaiseen kirkkoon. Arvostan siellä toimivia valtavan sitoutuneita ihmisiä, jotka uskovat seurakunnalliseen toimintaan ja haluavat auttaa heikompiaan. Kirkko on myös tärkeä osa suomalaista perinnettä. Esimerkiksi hautajaiset ovat kirkollinen instituutio parhaimmillaan. Tarvitsen kirkkoa elämäni käännekohdissa.

Tämän ikäisenä olen ehtinyt menettää jo aika monta läheistäni ja ymmärrän entistä paremmin hautajaisten merkityksen. On tärkeää saada surra yhdessä ja tutun perinteen mukaan.

En ole päässyt joidenkin ystävieni hautajaisiin, koska omaiset ovat – vastoin ystävien ja muiden läheisten tahtoa – halunneet siunata vainajan perhepiirissä. Itselleni haluan aikanaan isot hautajaiset ja hyvää ruokaa, viiniä sekä musiikkia.

”Minulla on vahva ymmärrys omasta paikastani, ja se on hyvin lohdullista.”

Rakkaus on sitoutumista

Nuorena olin pinko ja suorittaja, tosi ahkera. Olen tietoisesti yrittänyt opetella eroon perfektionismista. Enää minun ei tarvitse olla eturivin tyttö, ei töissä eikä varsinkaan ihmissuhteissa.

Eniten minua on tasapainottanut hyvä parisuhde ja perhe. Tapasin mieheni Thomaksen 25-vuotiaana, ja olen hänestä ikuisesti onnellinen. Hän sekä poikamme Johannes ja tyttäremme Carolina ovat minulle tärkeintä kaikesta.

Meitä yhdistää tietty hengenheimolaisuus, kuten ruotsalaiset sanovat ’lika barn leka bäst’. Olemme molemmat hyvin helsinkiläisiä, urbaanisti liberaaleja ja akateemisia. Meillä on myös samanlainen huumorintaju ja olemme molemmat hyvin itsenäisiä. Kunnioitamme toisiamme, olemme lähtökohtaisesti myönteisiä eikä kumpikaan meistä ole kovin takertuva.

Hän on ruotsinkielisestä kodista, ja olen kokenut kaksikielisyyden rikkautena. Lapsemme ovat käyneet ruotsinkielistä koulua, ja he ovat omaksuneet kaksi identiteettiä. Se on rikkautta.

Rakkaus merkitsee minulle sitoutumista ja lojaalisuutta sekä tärkeiden yhteisten asioiden vaalimista. Lapsuuden kokemusteni takia en olisi koskaan jaksanut mitään suuria tunteita leiskuvia ihmissuhdepelejä.

Äidin alkoholismista ei saanut puhua

Ehkä se johtui perhetilanteesta, mutta jossain vaiheessa äitini alkoi juoda salaa. Hän pystyi hoitamaan työnsä, eikä alkoholismista saanut puhua. Se aiheutti kuitenkin sen, että lyhyiden teinikokeilujeni jälkeen olin pitkään absolutisti. Nyttemmin olen nauttinut jonkin verran viiniä, ja koetan olla kohtuukäyttäjä.

Äitini sulki korkin terveyssyistä viimeisinä elinvuosinaan kokonaan. Hänellä oli koko ajan kaikenlaista kremppaa, ja hänestä tuli omien kipujensa erityistuntija.

Muistelen häntä, kun huomaan, että kropastani on tullut entistä kankeampi ja vaativampi. En ole nuori, vaan parhaimmillani nuorekas. Jalka ei nouse enää yhtä ketterästi pyörän päälle kuin parikymmentä vuotta sitten.

Kehon rapistumiseen liittyy myös paljon ylisukupolvista pohdintaa, mistä kaikesta on kiinni se, kuinka itsensä kantaa. Ikääntyvä keho vaatii parempaa huoltoa, terveellistä ravintoa ja liikuntaa. Olen opetellut kuuntelemaan kehoani, sillä se kertoo myös muistoistani, uskomuksistani ja kaikesta mistä minuuteni on rakentunut.

Äidin kuolema oli pysäyttävä kokemus

Äitini kuolema vuonna 2008 oli minulle pysäyttävä kokemus sekä henkisesti että fyysisesti.

Olin käynyt torstai-iltana tapaamassa häntä mieheni kanssa, ja kaikki sujui kuten tavallisesti. Olen reipas tytär ja panin heti toimeksi, ryhdyin siivoamaan.

Olen aina yrittänyt hallita sisäistä kaaostani siivoamisella. Kun asiat ovat ulkoisesti järjestyksessä, kaikki on hyvin eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä mistään.

Äidinkin elämässä olin järjestystä tuova siivousenkeli, isäni jatke. Siivoaminen oli kömpelö yritys kertoa välittämisestäni ja olla avuksi. Se oli halaamisen korvike ja sen korvike, että olisin osannut kysyä, mitä hänelle oikeasti kuuluu.

Viimeisen tapaamisemme keskiöissä oli keittiö. Putsasin hellan, lavuaarit sekä jääkaapin, lajittelin vanhat postit, heitin mainokset roskiin ja järjestin bonuskupongit keittiön pöydälle. Ahersin aikani, ja mies kantoi jätepussit pihalle. Sitten toivotimme äidille hyvää yötä.

Lauantaina äitini sisar Maikki soitti ja kertoi suru-uutisen. Poikani Johanneksen oli pitänyt mennä mummun luo kahville, mutta tämä ei vastannut puhelimeen eikä ovikelloon.

Äiti löytyi lattialta hengettömänä, yöpaita päällään ja käsi puristuneena lakananlaitaan.

Näin kännykästäni, että äiti oli yrittänyt soittaa minulle perjantaina, mutta päivä oli kiireinen, enkä soittanut takaisin. En koskaan saa tietää, mitä asiaa hänellä olisi ollut, hän ei jättänyt viestiä.

Seuraavien kuukausien aikana äidin kuolema ahdisti minua suunnattomasti. Suru painoi mielessä, sydämessä ja jopa kropassa fyysisinä kipuina.

”Olin masentunut enkä muista noista ajoista juuri mitään. Kesti lähes kaksi vuotta ennen kuin pystyin palaamaan äidin asunnolle ja tekemään viimeisen siivouksen.”

Ennenkin on selvitty

Olen miettinyt paljon, mikä auttoi minua surusta selviämisessä. Mitkä ovat pärjäämisen työkaluni ja kuinka erilaisilla valmiuksilla ihmiset yleensäkin selviävät elämässä.

En ole kovin hyvä avautuja, enkä osaa vollottaa ongelmiani ison ystäväpiirin keskellä. Vaikeina hetkinä, esimerkiksi joissakin julkisuuteen liittyvissä kohuissa minua on auttanut, että pysähdyn, rauhoitun, tutkailen tilannetta ja palaan mielessäni perusasioihin. Vähitellen asiat suhteellistuvat oikeille paikoilleen.

Myös historian tunteminen auttaa. Ajattelen, että paljon pahemmistakin asioista on selvitty ja myös minä olen pärjännyt tähän asti. Kun selvisin isän ankaruudesta, perheen ahdistavuudesta ja äidin kuolemasta, uskon, että kaikki järjestyy myös tästä eteenpäin.

Ymmärrän yhä selkeämmin, että vaikeudet eivät ole loppu, vaan mahdollisuus jollekin uudelle.

Iän myötä olen tajunnut, kuinka hieno piirre kärsivällisyys on.

Haluaisin auttaa nuoria ymmärtämään, että maailmaa voi kyllä muuttaa, mutta kaikki ei tapahdu nopeasti. Pitää olla kärsivällinen. Kymmenen vuotta on lyhyt aika muutoksen ajamiseen.

Kun isovanhempani ja vanhempani ovat kuolleet, olen yhä selkeämmin tajunnut olevani osa sukupolvien ketjua. Minulla on vahva ymmärrys omasta paikastani, ja se on hyvin lohdullista.

Joskus pelkään sairastumista, toisten vastuulle jäämistä ja minuuden menettämistä. Kuolema sinänsä ei pelota minua, sillä ajattelen elämän loppumista lähes tieteellisen järkevästi. Kuolemme kaikki, kukin aikanaan.

Tiedän, että olen jo nyt elänyt hyvän ja pitkän elämän ja olen kiitollinen siitä. Olen iloinen, että elämä jatkuu lapsissani ja että minusta jää jotain jäljelle, ajatuksia, kirjoituksia ja muistoja.

Keho-kirjan jälkeen olen pohtinut suomalaisen yhteiskunnan perustaa eli kunnallisen itsehallinnon merkitystä ja historiaa. Ihmisen päätösvalta paikallisiin asioihin on syvällä suomalaisessa kulttuurissa. Olen oppinut, että asioihin voi vaikuttaa toimimalla yhdessä. Se antaa voimia ja optimismia. Sitä haluan vielä tutkia sekä ihmisiä vaikuttajina.

On monia asioita, joita haluaisin vielä tehdä, ja toivottavasti teenkin. Silti tajuan, että kaikkea en millään ehdi. Elämän rajallisuus on päivä päivältä enemmän totta.”

Laura Kolbe

on Helsingin Kruununhaassa asuva Euroopan historian professori sekä tietokirjailija. Perheeseen kuuluu aviomies Thomas Forss sekä lapset Johannes, 34, ja Carolina, 32.

Laura on taitava siivoaja, jonka erityistaito on isältä opittu nahkakenkien kiillottaminen perinteisellä tavalla käsityönä. ”Säihkyvät saappaat ovat ekoteko, sillä hyvä hoito lisää kenkien käyttöikää”, hän sanoo.

Kolben uusin kirja on Keho – Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen (Kirjapaja 2022).

Ikä on antanut Lauralle

Suhteellisuudentajua

”Mitä enemmän on elämänkokemusta, sen helpompi on nähdä itsensä osana laajempaa kokonaisuutta. Asiat eivät tunnu pelkästään henkilökohtaisilta.”

Armollisuutta

”En suhtaudu ongelmiini yhtä kauhuissani kuin nuorempana. Vastoinkäymisistä selviytyminen on antanut perspektiiviä, ennenkin on selvitty.”

Sydämen sivistystä

”Ihminen on sosiaalinen olento. Elämä on mukavampaa, kun jaksaa ja viitsii ’olla ihmisiksi’ muiden kanssa ja suhteessa muihin.”

Kommentoi »