Marika, 45, joutui luopumaan työstään, kun kuulo heikkeni yllättäen: ”Nyt oli oikea hetki irrottautua tutusta ja turvallisesta”

Puhelin pärähtää soimaan. Espoolainen Marika ­Kuningas, 47, kuulee äänen selkeästi, muttei osaa hahmottaa, missä soi. Ottaa ­aikansa, ennen kuin hän löytää puhelimen keit­tiön pöydältä – ja siihen mennessä ­ääni on jo vaiennut.

Hahmottamisen vaikeus johtuu siitä, että Marikalla on kuulokoje. Se korjaa kuuloa, muttei suuntakuuloa.

– Siksi kännykkä on usein minulta ­hukassa, Marika sanoo.

Marikan vasemman korvan kuulo aleni yllättäen kaksi vuotta sitten. Ensimmäinen merkki tulevasta oli, että puhelimessa oli vaikea kuulla, mitä toinen sanoi.

Marika otti asian puheeksi, kun hän ­kävi lääkärissä muista syistä. Mitään poikkeavaa ei kuitenkaan havaittu.

Kesäloman alkaessa Marika sairastui flunssaan. Sen jälkeen hän ei kuullut ­vasemmalla korvalla juuri mitään.

Nyt lääkäri kirjoitti kiireellisen lähetteen Helsingin yliopistollisen sairaalan kuulokeskukseen. Perusteellisten tutkimusten jälkeen diagnoosiksi kirjattiin äkillinen väliaikainen kuulonmenetys.

Sen varsinaista syytä ei tunneta, mutta oletuksia aiheuttajasta on useita: verenkiertohäiriö, viruksen tai autoimmuuni­sairauden aiheuttama tulehdus, sisäkorvan kalvon puhkeaminen tai sisäkorvaa vaurioittavat lääkeaineet. Harvoin kuitenkaan saadaan tietää, mikä todella on syy.

Myös Marikalle sanottiin, että joskus vain käy näin.

– Olin aivan ymmälläni, mutta luotin, että kuulo palautuisi ajan myötä.

Kesälomalla Marika huomaamattaan tottui siihen, ettei kuullut toisella korvalla.

Ongelmat alkoivat, kun hän palasi työhönsä päiväkotiin. Meluisassa ympäristössä oli vaikea kuulla puhetta, ja jatkuva pinnistely söi voimavaroja. Vasen korva alkoi myös tinnittää voimakkaasti.

– En pystynyt keskustelemaan muiden kanssa, jos taustalla oli hälyä. Tunsin ­itseni tyhmäksi, koska en tajunnut, mistä muut puhuivat ja mitä ympärillä tapahtui.

Tilanne ei muuttunut. Kun Marika kävi seurantakäynnillä lokakuussa, selvisi, että kuulovamma olikin pysyvä. Nyt selitykseksi tarjottiin huonoa tuuria.

Marikan oli vaikea uskoa sitä todeksi. Miten kuulo saattoi noin vain kadota? Hänhän oli vasta 45-vuotias.

Lääkäri kysyi, haluaako Marika kuulokojeen.

– Vastasin, että en halua, mutta haluan. Halusin kaikki apuvälineet, jotka auttavat minua kuulemaan paremmin.

Lääkärillä oli muutakin sanottavaa. Marika ei voisi enää tehdä päiväkotityötä. Se ei soveltuisi meluisuutensa vuoksi kuulovammaiselle. Hän järkyttyi.

– En voinut suostua siihen, vaan jatkoin töissä normaalisti. Toki kerroin kuulovammastani työkavereilleni. Jouduin usein pyytämään anteeksi, kun en kuullut jotain, tai vaihtamaan paikkaa palaveripöydässä, jotta oikea korvani olisi ihmisiin päin.

Päällimmäisiä tunteita olivat hämmennys, epäusko ja ärsytys.

Epätoivokin nosti välillä päätään. Eikö hän voisi enää koskaan elää normaalisti ja käydä joskus tanssimassa ja laulamassa karaokea?

– Ärsytystä aiheutti se, että ihmiset ­eivät muistaneet, etten kuullut vasemmalla puolella. Siitä piti kertoa heille ­uudestaan ja uudestaan. Jopa omat tyttäreni unohtivat sen joskus.

Ärsyyntyminen vei paljon ener­giaa – ja ihan turhaan. Marika oivalsi sen, kun ­pääsi myöhemmin juttelemaan psykologin kanssa.

– Hän kehotti minua muistuttamaan huonokuuloisuudestani heti kättelyssä. Näin turhauttavia tilanteita ei pääsisi syntymään.

Marika uskoo, että kuulovamman ­hyväksymisessä on auttanut se, että hän on ennenkin kohdannut vaikeita asioita.

– Kaksikymppisenä sairastuin vakavaan veritautiin, aplastiseen anemiaan. Siitä ei pitänyt parantua, mutta paranin sittenkin. Sen ansiosta opin, että elämässä voi tulla vastaan mitä vain. Ei kannata murehtia sellaista, jolle ei voi mitään, vaan porskuttaa eteenpäin.

Marika sai kuulokojeen maaliskuussa 2019. Kun hän oli lähdössä hakemaan ­sitä, mieleen juolahti, että pitäisi varmaan mennä kampaajalle ja leikata hiukset niin, ettei koje näkyisi.

– Ajatus tuntui naurettavalta, kun näin, miten pieni kuulokoje oli. Ja mitä väliä, jos ihmiset huomaisivat sen. Eihän siinä ole mitään hävettävää.

Kun Marika käveli koje korvassaan Helsingin keskustan läpi rautatieasemalle, meteli tuntui hirvittävältä: äänet tunkivat yhtäkkiä toiseenkin korvaan. Vaati aika lailla totuttelua kuulla taas molemmilla korvilla.

Äänimaailma on luomukorvassa erilainen. Koneääni muuttaa pirinät, sihinät, lorinat ja askeleet toisenlaisiksi. Aluksi se oli uuvuttavaa, koska aivot keskittyvät vain kuulemiseen.

– Ruokaostoksille mennessä minun piti hokea mielessäni, että maitopurkki ja leipää. Muuten en olisi muistanut, mitä tulin kaupasta hakemaan.

Kojetta piti myös muutaman kerran säätää Marikan korvalle sopivammaksi.

Nyt kuulokojeen käytöstä on tullut arki­päiväistä. Se ei ole sen kummempi kapistus kuin silmälasit. Kukaan ei ole kiinnittänyt siihen huomiota tai kommentoinut sitä.

Marika joutui silti jättämään päiväkotityönsä. Se kuormitti liikaa. Luopuminen teki kipeää, mutta avasi uuden mahdollisuuden.

– Päätin toteuttaa haaveeni ammatillisen opettajan opinnoista. Aiemmin en ollut uskaltautunut irrottautua tutusta ja turvallisesta, mutta nyt oli oikea hetki.

Hän valmistui kesäkuussa ja sai saman tien työpaikan lähihoitajien ammatillisena opettajana. Uusi työ on juuri alkanut.

Asiantuntijat:

Apulaisylilääkäri, audiologi Jarno Kujansivu, Tampereen yliopistollinen sairaala, kuulokeskus.

Kuntoutussihteeri Johanna Juola, Kuuloliitto.