Kun ohjaaja Kurt Nuotio rakastui tulevaan vaimoonsa, hän tiesi, että kaikki muuttuu: ”Olen yrittänyt tehdä Epun niin onnelliseksi, ettei hänen tarvitsisi olla mistään hädissään"

Puhelimesta kuuluu tuttu nauru, ja tuntuu kuin ohjaaja Kurt Nuotio olisi parin metrin päässä. Kurre on tarinankertoja vailla vertaa ja osaa nauttia väkevästi elämästä. Hän kertoo nauravansa nykyään entistä enemmän.

– Ehkä se johtuu ikääntymisestä, 81-vuotias mies epäilee.

Tosin ikääntyminen ei ole hidastanut häntä mitenkään. Monta kertaa muuttanut ohjaaja ja hänen puolisonsa, kirjailija Eppu Nuotio, ovat jälleen vaihtaneet maisemaa.

– Ensin muutimme Berliinistä Helsingin kantakaupunkiin. Viime keväänä olimme koronan takia evakossa kesäpaikassamme Ruovedellä, ja nyt olemme hankkineet rivitaloasunnon vähän kauempana pääkaupungista. Oli tärkeää saada molemmille oma työhuone ja muutenkin lisää tilaa.

Merellä viihtynyt ohjaaja on kotiutunut hyvin myös Ruoveden järvimaisemiin. Pääasia on nähdä horisontti ja olla veden äärellä.

Kurre työskentelee parhaillaan uuden kirjan parissa. Aiemmin hän on kirjoittanut omaelämäkerrallisen kirjasarjan, mutta nyt on luvassa jotain muuta.

– Ei kannattanut enää jatkaa samaa ideaa. Korona-aika on vaikuttanut kiistämättä siihen, ettei tekstiä ole syntynyt samalla vauhdilla kuin aiemmin.

”Näyttelijä Risto Aaltosen kuolema viime maaliskuussa sattui. Aloin tutkia laajaa arkistoani, jossa eteen tuli Suomen Kansallisteatterin Willensaunaan vuonna 1986 ohjaamani Mestariluokka. Risto näytteli siinä sotien jälkeisen valvontakomission puheenjohtajaa Zdanovia. Muissa rooleissa loistivat Pentti Siimes, Leif Wager ja Jarno Hiilloskorpi. Oli se upea kvartetti.

Olen aina rakastanut työtäni teatterissa. Työn ilo on tärkeä elämänarvo. Jos mietin esimerkiksi aikaani Kuopion kaupunginteatterin johtajana ja kokemaani poliittista ajojahtia, en kadu pätkääkään, mitä tein. Tulin Kuopioon purjeveneellä, ja purjeveneellä sieltä myös lähdin. Olen ylpeä, etten ole sortunut katumiseen. Pidin ja pidän tiukkaa linjaa. Vaikka seinä olisi vastassa, niin mennään vaikka päin sitä, jos ei yli pääse. Jos olen ollut varma jostain, en ole empinyt.

Aika ei ole koskaan tullut liian pitkäksi, koska minulla on jatkuvasti kova vauhti päällä. Sain vakavan lämpöhalvauksen Berliinin-kotimme parvekkeella kesällä 2018, mutta se ei onneksi jättänyt mitään jälkiä. Nykyään kuitenkin muistan, ettei aurinkoon saa nukahtaa!”

”Rakastan vaimoani Eppua, upeaa naista, jonka kanssa olen ollut yhdessä 36 vuotta. On tärkeää, että on läheinen ­ihminen, jonka kanssa voi puhua aivan kaikesta ja jakaa koko elämänsä. Niin me teemme. Oikeaa naista ei tarvitse etsimällä etsiä. Eppu on ­paras mimmi, joka eteeni on tullut.

Elämäni oli ennen Eppua kirjava kuin räsymatto. Onni käveli eteeni Kouvolan kaupunginteatterissa, jossa asensin ohjaukseeni valoja. Teatterinjohtaja ­tuli esittelemään minulle talon uuden näyttelijän, Epun. Katseemme kohtasivat, ja minua ei lyöty metrin halolla vaan puhelintolpalla päähän!

Eppu rojautti kaiken uusiksi. Tiesin häneen rakastuessani, että kaikki elämässäni muuttuu. Sitouduin häneen niin, että hylkäsin tarpeettomat ominaisuuteni. Olen yrittänyt tehdä Epun niin onnelliseksi, ­ettei hänen tarvitsisi olla mistään hädissään.

Jos naisia ei olisi, elämä olisi tosi paha paikka. ­Rakastan naisia, mutta pitää osata valita oikea raide. Eppu on minun raiteeni. Naisten viisaudesta ja kärsivällisyydestä olen oppinut myös tyttäreltäni ja ­ainoalta, jo aikuiselta lapsenlapseltani. Hienoja naisia molemmat.”

”Teatteri on aika sekopäinen työmiljöö. Vastakohta sille on ollut purjehtiminen. Aistit aukeavat merellä. Kun satamassa irrottaa veneen köydet, kaikki on edessä.

Enää en purjehdi, eikä teatteri kiihota hirveästi tässä koronasulun tilanteessa. On surullista lukea teatterilaisten tuntoja, sillä teatterin merkitys on ­tekijöille ja katsojille valtavan suuri.

Olen miettinyt, mitä jää koronan jälkeen jäljelle ja mitä teatterilaiset tekevät kaiken tämän jälkeen. Asiat eivät jatku samasta pisteestä, eikä kukaan meistä palaa aivan samaan tilanteeseen kuin ennen pandemiaa.

En ole enää hirveän innokas ohjaamaan enkä haikaile sen perään. Iloitsen silti, että vanha sovitukseni Lars Sundin upeasta Colorado Avenue -kirjasta on tulossa teatteriin. Kunhan tästä pandemiasta joskus päästään.”

”Käymme Epun kanssa kaksi kertaa päivässä lenkillä. Saimme rytmistä kiinni, kun pimeys alkoi viime joulukuussa ­ottaa voimille. Tämä on ensimmäinen kokonainen vuotemme Suomessa vuosikymmeniin. Päivällä kävelemme viisi kilometriä, illalla kolme. Jos olisimme lähteneet Hangosta, olisin Raahessa ja Eppu jo Kemin yläpuolella!

Liikkeelle saa jo se, että meillä on koira. Kultainennoutajamme Isla kuoli, mutta nyt meillä on samanrotuinen nuori Ilona. Eppu on tehnyt valtavan työn sen kouluttamisessa.

Tyttäremme neuvoi meille, että viikossa pitäisi ­olla yksi palautumispäivä. Aina ei malta! Jumppaamme Epun kanssa joka päivä, ja aamulla herätessä on tärkeää venytellä. Eppu rakastaa tanssimista, ja olemme tanssineet koronavuoden täällä kotona.

Jos jotain kaipaan, niin aikaa perheen ja ystävien kanssa yhteisessä ruokapöydässä. Sain ensimmäisen korona­rokotteen maaliskuussa.

Fyysiseen jaksamiseen liittyy myös se, että heitämme Epun kanssa paljon läppää. Olen ihan yhtä kaheli kuin nuorempana. Siinä mielessä mikään ei ole muuttunut.”