Voi hyvin

Tervetuloa viimeiselle matkalle – kuoleman kohtaaminen voi olla kaunis kokemus

Tervetuloa viimeiselle matkalle – kuoleman kohtaaminen voi olla kaunis kokemus
Kuolema herättää pelkoa, ahdistusta ja paljon kysymyksiä. On aika tutustua siihen. Kuoleman kohtaaminen on parhaimmillaan kaunis kokemus, joka syventää ja selkeyttää elämää.
Julkaistu: 11.5.2021
Poistui keskuudestamme. Siirtyi yläkerran orkesteriin. Potkaisi tyhjää. Muutti manan majoille. Heitti lusikan nurkkaan. Kuolemalle on suomen kielessä yli 80 kiertoilmaisua. Saattohoitoon erikoistuneen Elina Grönlundin suosikki on tämä: ”Ylitti ikuisuuden rajan.”
Hiukan huvittava, kömpelö lausahdus. Silti sekin on pienen ihmisen yritys jotenkin sanoittaa suurinta mahdollista siirtymää.
Grönlundin mukaan kuolemaa pelätään niin paljon, että voi puhua jopa kuoleman kauhusta. Korona-aika on lietsonut lisää paniikkia ympäri maailmaa. Se on tuonut viikatemiehen liki jokaisen kotiovelle. Vaikka todellinen vaara sairastua vakavasti on pieni, osa potilaista kuolee.

Miksi kuolemaa pelätään?

Kuolemanpelko on pahin ihmisen peloista ja se vaikuttaa koko elämään.
– Jokaisen olisi hyvä välillä pohtia kuolemaa ja lukea siihen liittyvää kirjallisuutta. Mitä enemmän tietää, sitä vähemmän pelkää. Läheisen kuolema lievittää usein pelkoja. Huomataan, että ei itse tapahtuma lopulta ollutkaan niin kauhea.
Nyt ei siis puhuta suremisesta vaan kuoleman prosessista. Läheisen menettäminen ei ole koskaan helppoa. Se on raskasta.
– Surusta ei ole kiire pois. Surun erämaahan saa jäädä niin pitkäksi aikaa kuin se on itselle tarpeellista, Grönlund lausuu.
Kuoleman käsittelyä ja kohtaamista vältellään yleensä monin tavoin. Lasketaan leikkiä tai uskotellaan, että kyllä kuoleva vielä tilanteesta toipuu. Huumorista on apua eikä toivosta pidä luopua, mutta jossain vaiheessa asiasta olisi hyvä puhua suoraan ilman kiertoilmaisuja.
– On aika yleistä, että väistetään kadulla toiselle puolelle, jos tiedetään, että perheessä on sattunut kuolemantapaus. Ei osata kohdata, Grönlund tietää.

Mitä kuolemassa pelätään?

Mitä kuolemassa sitten pelätään? Varsin konkreettisia asioita, Elina Grönlund vastaa. Tekeekö se kipeää? Miten ruumistani kohdellaan? Miten lähiomaiset asiaan suhtautuvat? Miten he selviävät, kun minua ei enää ole? Onko kuoleman jälkeen jotain?
Osaan kysymyksistä on vastauksia ja osaan ei. Tieto rauhoittaa kuolevaa. Saan riittävästi kipulääkkeitä. Ruumistani kohdellaan arvokkaasti. Läheiseni selviävät. Minua ei koskaan unohdeta.
Katoavaisuus kauhistuttaa, lopullinen loppu. Oma minä lakkaa olemasta. Se ajatteluttaa ihmisiä. On hyvä, jos tästäkin pystytään puhumaan.
Jotain jää joka tapauksessa, vaikka emme ole enää fyysisesti olemassa, Elina Grönlund muistuttaa.
– Ihminen tavallaan elää, vaikka olisi kuollut. Hän jää läheisten muistoihin, perheen tavaroihin ja kuviin. Hän on läsnä kodissa tai vaikka kesämökillä. Ystävien mielessä ja puheissa, kun tavataan.
Ajatus kuulumisesta yhteisöön, perheeseen ja sukuun auttaa myös ahdistuksen keskellä. Olen osa ketjua, palanen laajempaa kokonaisuutta. Elämä jatkuu, vaikka minua ei enää ole.

Usko tuonpuoleiseen

Usko tai luottamus tuonpuoleiseen helpottaa yleensä kuoleman kohtaamista. Elina Grönlund kuuluu katoliseen kirkkoon. Hän luottaa siihen, että tapaa kuoleman jälkeen läheisensä ja neljä rakasta kissaansa.
– Kannattaa tutustua myös kuolemanrajakokemuksiin, jos pelottaa. Ne ovat enimmäkseen myönteisiä ja lisäävät luottamusta.
Lähellä kuolemaa käyneet ovat kertoneet näkemästään valosta ja kirkkaudesta, ikään kuin kurkistuksesta toiselle puolelle. Puhutaan ”sisäisistä saattajista”, edesmenneistä rakkaista, jotka tulevat noutamaan vainajan mukaansa. Nämä näyt ovat tuoneet monille turvallisemman olon.
On myös mahdollista suhtautua kokonaan toisin ja ajatella, että elämä todella päättyy kuolemaan. Paratiisimaiset taivasnäyt saattavatkin ahdistaa. Täytyykö elämää jatkaa vielä jossain toisessa todellisuudessa? Eikö tämä yksi taipale riitä?
Parantumatonta syöpää sairastava muusikko Astrid Swan toteaa kuolemasta Viimeisessä kirjassaan: ”Toivottavasti minua ei ole silloin missään. Kun olen kuollut, antakaa minun levätä. Toivon, että loppu on loppu”.

Elä täyttä elämää

Eletty elämä helpottaa kuoleman hyväksymistä. Tampereella asuva Grönlund muistaa hyvin Pirkanmaan hoitokodin johtajan sanat: "Eläkää ihmiset elämäänne".
Tutkimusten mukaan kuolinvuoteella ahdistaa eniten elämätön elämä. Unelmat, joita ei uskallettu toteuttaa. Tilaisuudet, joihin ei tartuttu. Sanat, jotka jäivät sanomatta.
– Erilaiset syyllisyydet voivat vaivata. Siksi asiat pitäisi puhua selviksi. Eräs kuoleva kertoi huolensa hoitajalle, koska tytär ei yrityksistään huolimatta ehtinyt ajoissa paikalle. Viesti tuli kuitenkin välitettyä ja vastaanotettua. Se oli tärkeää, Grönlund kertoo.
Hän kannustaa käymään omaa elämäntarinaa läpi läheisten kanssa ennen kuolemaa. Apuvälineinä matkalla menneisyyteen ovat valokuvat, päiväkirjat, kirjeet tai Facebook-sivut. Samalla jätetään hyvästejä tärkeille asioille, ihmisille ja rakkaille paikoille. Parhaimmillaan surun rinnalla kulkee myös kiitollisuus.
Grönlundin mielestä saattohoidossa tärkeintä on ihmisen henkisten kipujen lievittäminen, lopullisuuden kohtaaminen.
– Suomessa tosin hallitaan huonosti uskoon tai hengellisyyteen liittyviä kysymyksiä. Ihminen miettii esimerkiksi, olenko kelvollinen Jumalalle tai hyväksytäänkö minut tuonpuoleiseen.
Syvimpien asioiden käsittely on mahdollista vasta, kun fyysiset kivut saadaan lääkittyä. Samalla päästään käsittelemään myös muita, esimerkiksi ihmissuhteisiin liittyviä tarpeita, arpia ja ahdistuksia.
Kun elinkaaren kaikki vaiheet, niin ilot kuin surut, on eletty tosissaan ja täydesti, ote on helpompi irrottaa. Myös omaiset voivat parhaimmillaan kokea, että läheisen elämä ikään kuin täyttyy ja tiivistyy kohti loppuaan. Kaikki on valmista. Mitään ei jää puuttumaan.

Mitä kuoleman edessä?

Moderni lääketiede on yllättävän neuvoton kuoleman edessä. Se näyttää aina tappiolta. Pahimmillaan kuoleva sivuutetaan, unohdetaan tai häntä pompotellaan hoitopaikasta toiseen. Kivuliaita toimenpiteitä jatketaan. Viimeisistä viikoista jää omaisille kaoottinen ja syyllinen olo.
Toisinkin voisi olla. Kuolema on yhtä mykistävä hetki kuin syntymä. Aika pysähtyy. Ollaan ihmeen ja mysteerin edessä.
Hautausurakoitsija Caitlin Doughty puhuu kannattelemisesta ja läsnäolosta kirjassaan Hyvää kuolemaa etsimässä. Kuolevan ja läheisten ympärille luodaan turvallinen piiri, johon kuuluu asiaan vihkiytyneitä ammattilaisia. Eihän kukaan synnytä lastakaan yksin.
– Meillä on lännessä suuri työ kuolemaan liittyvän pelon, häpeän ja surun tuomisessa kirkkaaseen auringonvaloon puhdistumaan, Doughty kirjoittaa.
Tähän työhön on jo joissain piireissä tartuttu. Yhdysvalloissa ja Euroopassa syntyi 2000-luvun alussa kuolemapositiivinen liike (death positive movement). Se kannustaa ihmisiä puhumaan aiheesta avoimesti ja kättelemään viikatemiestä jo etukäteen. Kuolemaan halutaan suhtautua lempeästi ja uteliaasti. Liike on vastareaktio medikalisaatiolle ja piilottamiselle.
Apuna viimeisissä jäähyväisissä toimivat kuoleman doulat. Doula on perinteisesti ollut perheen tukena synnytyksessä. Kuoleman kätilö auttaa eri vaiheissa ja antaa emotionaalista tukea. Suomessa tällaista toimintaa vastaa onnistunut saattohoito.
Myös hautauskäytäntöjä halutaan muuttaa. Vihreässä hautauksessa ruumis lasketaan maan syliin ilman arkkua. Vihreillä hautausmailla hautapaikkoja ei merkitä. Alueet pidetään luonnontilaisina. Ruumiin maatuminen ilman maaleja, muoveja ja kemikaaleja on ympäristöystävällistä.
Vihreässä hautauksessa ruumis lasketaan maan syliin sellaisenaan, ilman arkkua.
Rohkeimmat lataavat puhelimiinsa WeCroak-sovelluksen, joka lähettää viisi kuolemaan liittyvää mietelausetta vuorokaudessa. Idea perustuu bhutanilaiseen sanontaan: Jos haluat elää onnellisena, mietiskele kuolemaa viidesti päivässä. Sanalla croak viitataan suorasukaisesti kuolinkorinaan, varisten ja korppien raakkumiseen.
Perinteisessä meksikolaisessa juhlassa (Día de Muertos) kuolema karnevalisoidaan ja sitä juhlitaan aina marraskuun alussa.

Tee kuolinsiivous

Ruotsalainen 86-vuotias taiteilija Margareta Magnusson nousi julkisuuteen pari vuotta sitten kannustamalla kaikkia ryhtymään kuolinsiivoukseen. Yleensä omaiset raivaavat vainajan jäämistön.
Magnusson kutsui talkoisiin jo nyt, iästä ja elämäntilanteesta riippumatta. Kirjassaan Mitä jälkeen jää hän sanoo:
– Jotkut ihmiset eivät uskalla puhua kuolemasta tai edes ajatella sitä. Heidän jäljiltään jää usein hirvittävä siivo. Kuolemattomiksiko he itseään luulevat?
Kuolinsiivous on yksi konkreettinen tapa käsitellä asiaa ja käydä elettyä elämää läpi. Magnussonin mielestä se on ”hauskaa puuhaa” ja samalla kuolemasta voi puhua läheisten kanssa.
Kirjailija Eeva Kilpi kirjoittaa omassa Kuolinsiivous-teoksessaan veikeästi:
– Kun saisi kuolla nukkuessaan eikä ainakaan yhtiökokouksessa kesken kriittisen puheenvuoron, vaan omassa vuoteessa unta nähden.
Jotain jää, vaikka emme ole enää fyysisesti olemassa.
Usein sanotaan, että kuolema kuuluu elämään ja se on luonnollista. Toisinkin saa ajatella. Ohjaaja Klaus Härön elokuva Elämää kuoleman jälkeen (2020) kertoo hänen omista kokemuksistaan. Äiti kuoli nuorukaisen ollessa vain parikymppinen.
Haastatteluissa Härö sanoi useampaan kertaan, ettei läheisen kuolema ole luonnollinen asia. Perheenjäsen on yhtäkkiä ja yllättäen vain kokonaan poissa. Se ei ole luonnollista. Eikä sen siltä tarvitse tuntua.
Elämästä täytyy myös pitää kiinni ja siitä saa nauttia. Viimeiseen asti. Kaikin tavoin. Pitkään sairastanut, edesmennyt poliitikko Maarit Feldt-Ranta lausui:
– Jonakin päivänä kuolen, mutta kaikkina muina elän.

Erilaiset kuolemat

Äkkikuolema on Grönlundin mukaan hyvin erilainen kuin tilanne, jossa suru- uutiseen on osattu jo varautua pitemmän aikaa. Shokki on läheisille totaalinen. Turvallinen arki kääntyy kerralla nurin.
– Se on iso järkytys. Suruprosessi on myös erilainen. Periaatteessa niin voi käydä kuitenkin kenelle tahansa.
Näihin tilanteisiin on tarjolla välitöntä apua, jota saa oman sairaanhoitopiirin sosiaali- ja kriisipäivystyksestä. Läheisten tuki on alussa usein konkreettista, surevan perustarpeista huolehtimista, läsnäoloa ja kuuntelemista.
Tanskalainen kirjailija Naja Marie Aidt menetti 25-vuotiaan poikansa, kun tämä hyppäsi korkealta kerrostalon parvekkeelta. Nuorukainen oli syönyt huumaavia sieniä ja joutunut psykoosiin.
Pitkän prosessin päätteeksi Aidt havaitsee, että äitinä hän kantaa nyt poikaansa mukanaan:
– Kokemus on hyvin fyysinen: Hän on sisimmässäni. Hän on minussa. Kannan hänen olemustaan ruumiissani. Minä kannan sinun koko elämääsi.
Samantapainen, liki fyysinen tunne voi vallata lähiomaisen, vaikka kyseessä ei olisikaan juuri oma lapsi. Edesmennyt tulee iholle, läsnäolevaksi, vaikka on lopullisesti poissa. Tämäkin on yksi kuoleman mysteereistä.

Itsemurhaa on vaikea käsitellä

Itsemurhaan päättyvän elämän kohtaaminen ja käsittely on äärimmäisen vaikeaa. Elina Grönlund joutui tämän tosiasian eteen, kun hänen aikuinen poikansa kuoli. Äidin syyllisyys oli raskasta. Mitä tein väärin? Lopulta tunne helpotti.
– Mielen sairaudet ovat yhtä vakavia kuin fyysiset. Elämänhalu häviää vuosien varrella. Mikään ei auta. Masennus on pahimmillaan kuolemaan johtava sairaus.

Kuolema sosiaalisessa mediassa

Sosiaalinen media tuo nykyään kuoleman myös lähelle. Surevat ja sairastuneet kertovat avoimesti kokemuksistaan ja tunteistaan eri sivustoilla. Grönlundin mielestä tämä on hyvä, uudempi tapa helpottaa oloa ja käsitellä vaikeaa asiaa.
Silti sähköisissä kanavissa on kääntöpuolensa. Sydänhymiön klikkaaminen tai virtuaalisen kynttilän sytyttäminen on helpompaa kuin surevan tai kuolevan suora kohtaaminen. Sivustolla piipahtaminen lievittää syyllisyyttä, jos ei ole nähnyt ystävää aikoihin. Viimeisiä viikkojaan elävä tarvitsee konkreettista apua ja läheisiä vierelleen.
– Saattohoidon keskeisin periaate on, ettei kenenkään tarvitse kuolla yksin, Grönlund muistuttaa.
Kannattaa tutustua kuoleman rajalla käyneiden kokemuksiin. Ne ovat myönteisiä.
Kuoleman kohtaaminen on Grönlundin mielestä myös kaunis kokemus, joka jää ikuisesti jälkeenjääneiden mieleen.
– Voi muistaa, että se meni hyvin. Osasin tehdä silloin jotain. Ne hetket ovat elämää rikastuttavia asioita, jos on riittävän rohkea ottamaan kaiken vastaan.
Grönlund muistaa, kuinka kävi hyvästelemässä ystävänsä sairaalassa. Hän kiitti kaikesta saamastaan tuesta konkreettisesti. Viimeisestä tapaamisesta jäi lämmin tunne. Kuoleva yllättyi siitä, kuinka paljon hän oli vaikuttanut toisen elämään.

Kuolema tuli lähelle

Elina Grönlund kiinnostui kuolemasta ja saattohoidosta, kun hänen äitinsä menehtyi yllättäen liki 30 vuotta sitten. Tapahtumat etenivät erikoisella tavalla. Terve äiti lähti tavalliseen sappikivileikkaukseen. Leikkauksen jälkeen kirurgi ilmoitti, että toipilaalla onkin maksasyöpä, jolle ei voitu tehdä enää mitään.
Grönlund riensi äitinsä tueksi sairaalaan ja ajatteli, että yhteistä aikaa olisi kuitenkin jäljellä vielä kuukausia tyrmäävästä uutisesta huolimatta.
– Äiti oli masentunut mutta muuten kunnossa. Istuimme pitkään yhdessä, pidin häntä kädestä ja kerroin tulevani taas uudestaan aamulla, tytär muistelee.
Jonkin ajan kuluttua toipilaan vointi heikkeni. Pian Grönlund tajusi, että äitihän kuolee aivan pian, itse asiassa juuri nyt. Ja niin lopulta kävi.
– Hän kuoli, kun olin ollut hänen luonaan noin kolme tuntia eli juuri sen ajan, kun sanoin viipyväni sairaalahuoneessa.
Surun murtama Grönlund hämmentyi täysin. Pystyikö kuoleva nopeuttamaan prosessia tai jopa säätelemään aikataulua? Halusiko äiti lähteä juuri silloin, kun tytär oli turvana ja tukena sairaalahuoneessa? Mitä jos kuolevalla oli aktiivinen rooli tapahtumissa?
Grönlund alkoi tutkia asiaa. Hän luki paljon ja haastatteli lääkäreitä, hoitajia ja pappeja. Hyvän saattohoidon merkitys korostui, joten Grönlund perehtyi siihen pitkään ja alkoi toimia alan kouluttajana Suomessa.
Kuoleva voi todella vaikuttaa lähdön aikatauluun. Grönlund kertoo, että esimerkiksi sairaalassa viimeisiä hetkiään elävä lapsi saattaa lähettää vanhempansa kahvioon keräämään voimia. Ja kuolee sillä välillä. Tilanne on liian tuskallinen. Näin kuolema on ehkä hiukan helpompi omaisille.
Toisinaan taas kuoleva tekee ”matkavalmisteluja”, puhuu junien aikatauluista tai haluaa pakata. Nämä tulkitaan usein hourailuksi tai mielen järkkymiseksi, vaikka ihminen on todella lähdössä viimeiselle matkalleen ja tekee itsensä kanssa psyykkistä työtä.
Elina Grönlund on kiitollinen viimeisistä tunneista äitinsä kanssa.
– Otin äidin kuoleman lahjana. Hän antoi sen minulle. Sain olla mukana.
Lähteet: Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (2018), Caitlin Doughty: Hyvää kuolemaa etsimässä (2019), Elina Grönlund: Matkavalmisteluja ja opastajia (2015), Eeva Kilpi: Kuolinsiivous (2012), Ninnu Koskenalho: Positiivinen kuolema (antroblogi.fi), Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää – Taito tehdä kuolinsiivous (Tammi 2018), Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo 2019), wecroak.com

Rukouksia ja rituaaleja

Kaikissa uskonnoissa on tapoja, jotka helpottavat kuoleman kohtaamista. Sairaanvoitelua käytetään ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa. Pappi antaa hengellistä tukea ja sivelee pyhitettyä öljyä. Syntejä pyydetään anteeksi.
Muslimeille kuolema on vahvasti yhteisöllinen kokemus. Paras kuolinpaikka on koti, jossa kuoleva on omaisten ympäröimä.
Hindujen kuolinvuoteella lauletaan ja luetaan mantroja. Ruumis poltetaan vuorokauden sisällä.
Buddhalaiset ajattelevat, että ihminen jälleensyntyy karman lain mukaisesti useita kertoja. Kuolevan lähelle tuodaan Buddha-patsaita muistuttamaan tästä. Munkki suorittaa rituaalit tietyssä järjestyksessä.

Meditointi kuolevan kanssa

  • Yhdysvaltalaisen psykoterapeutin Richard Boerstlerin kehittämä menetelmä.
  • Yhteinen syvä hengitys ja läsnäolo helpottavat kuolevan tuskaisuutta ja pelkoja.
  • Auttaa rentoutumaan sekä ylläpitämään kirkasta mieltä ja rauhallista sydäntä.
  • Kahdenkeskiseen hengittämiseen soveltuu ohjaajaksi henkilö, jolla on läheinen ja säännöllinen kontakti kuolevaan ja jolla on riittävästi kokemusta meditaatiosta.
  • Ohjaaja kiinnittää huomion kuolevan hengityksen rytmiin ja hengittää mukana samassa tahdissa.
  • Apuna voidaan käyttää mantraa.
  • Kuolevan tietoisuus vapautuu reaalisisällöstä ja päästään korkeammalle tietoisuuden tasolle.
Lähde: Elina Grönlund: Matkavalmisteluja ja opastajia – Elämän viimeisen vaiheen kokemukset (Basam Books 2015)

Avaudu ja vapaudu

Tiibetinbuddhalainen Kuolleiden kirja on klassikko. Tekstejä on luettu ääneen kuoleville, jotta he vapautuisivat. Meditaatio-opettaja Chögyam Trungpa suosittelee tekstiä kaikille keinona päästää hetkeksi irti maallisista kahleista.
Tässä otteita säkeistä: ”Hylkään kaiken tarrautumisen, ikävöinnin ja kiintyneisyyden, hylkään kaikki kauhun ja pelon ajatukset, jättäessäni tämän lihasta ja verestä koostuvan ruumiin tiedän, että se on katoava harha.”
Lähde: Tiibetiläinen kuolleiden kirja – Suuri kuulemisen tuoma vapautuminen bardossa (toim. Francesca Fremantle ja Chögyam Trungpa)
Elina Grönlund on terveydenhuollon maisteri ja erikoissairaanhoitaja. Hän toimii kuolevan hoidon kouluttajana. Kirjoittanut muun muassa kirjan Kuolevan hyvä hoito (2011) yhdessä Aili Huhtisen kanssa.
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 9/2020.
Kommentoi »