Apu Terveys

Katja joutui noidankehään, jossa kipu ja ahdistus ruokkivat toisiaan: ”Nykyisin kysyn, mitä ahdistuksella on sanottavaa”

Katja joutui noidankehään, jossa kipu ja ahdistus ruokkivat toisiaan: ”Nykyisin kysyn, mitä ahdistuksella on sanottavaa”
Katja Perttunen pakeni ahdistustaan toimintaan ja päätyi lopulta teho-osastolle. Siellä hän ei päässyt enää ajatuksiaan karkuun. Terapian ansiosta Katja on oivaltanut, että ahdistus on vain tunne.
Julkaistu: 25.3.2021
Katja Perttusesta tuntuu kuin hän olisi hukkumaisillaan. Vesi tempoo syövereihinsä, happi loppuu, ja hänen rintansa repeää. Viime hetkessä pää nousee pinnalle, ja hän saa haukotuksi henkeä.
Sitten iskee paniikki. Sitä lisää se, ettei Katja pysty puhumaan. Hän on ollut ­vakavassa onnettomuudessa ja makaa Töölön sairaalassa kytkettynä ylipainehengityslaitteeseen. Hän ei uskalla nukahtaa, koska pelkää, että lakkaa hengittämästä. Nukkuminen pelottaa myös ­siksi, että hän lentää painajaisissaan moto­crosspyöränsä tangon yli uudestaan ja uudestaan.
Kun Katja viimein irrotetaan hengityslaitteesta, hän kertoo ahdistuksestaan sairaalan psykiatrille. Tämä diagnosoi yleistyneen ahdistuneisuushäiriön.
Aiemmin Katjalla on todettu vaikea masennus ja paniikkihäiriö. Hän on kuitenkin sinnitellyt niiden kanssa, itse asiassa läpi elämänsä. Hän oli ahdistunut jo lapsena, koska hänen isänsä joi ja käyttäytyi väkivaltaisesti. Vain mummolassa Katja eli normaalia lapsen elämää.
Teininä Katja alkoi saada paniikkikohtauksia. Hänellä oli hengenahdistusta, ­vapinaa ja tärinää. Lääkärissä oireet kuitattiin kuitenkin astmaksi.
Katja oppi työntämään ahdistuksen mielensä taka-alalle. Hän hukutti itsensä tiukasti aikataulutettuun elämään, jottei jäisi aikaa ajatella, miltä hänestä tuntui.
– Sairaalassa maatessani en kuitenkaan päässyt ahdistavia ajatuksiani pakoon. Kuolisinko minä? Pääsisinkö enää koskaan sängystä ylös? Kaikki mahdolliset kauhuskenaariot pyörivät päässäni, Katja, 49, sanoo.
Katja on kouluttautunut kokemus­asian­tuntijaksi. – Etsin yhä rohkeutta omalle ­äänelleni, mutta luotan, että uskallan ja osaan.

Tunteet maton alle

Katja innostui moottoriajoneuvoista jo pikkutyttönä ja rälläsi ukkinsa perässä pitkin peltoja jos jonkin sortin vempeleillä. Se merkitsi hänelle henkireikää, irti­ottoa ahdistavasta arjesta.
– Sain mummilta ja ukilta rippilahjaksi mopon, jolla pystyi vaikka kiipeämään kallioita.
Harrastus pysyi matkassa senkin jälkeen, kun Katja muutti 17-vuotiaana pois kotoa. Kahta vuotta myöhemmin hänestä tuli äiti.
– Olin hyvin hämmentynyt. Minulla ei ollut hajuakaan, millainen äidin kuuluu olla. Tiesin silti, millainen en halua olla. Monen sukupolven väkivallan kierre loppuisi minuun. Lapseni ei kokisi koskaan sellaisia asioita kuin olin itse kokenut.
Isovanhemmat auttoivat lapsenhoi­dossa, kun Katja opiskeli lähihoitajaksi. Hän sai mieluisan työpaikan kotisairaanhoidossa, mutta pieni tytär, vanhempien avioero ja muut perhepiirin ongelmat verottivat voimia.
– Poukkoilin paikasta toiseen kuin pingispallo. Lakaisin tunteeni maton alle ja ratkaisin vaikeat tilanteet toimimalla.
Katja alkoi uupua. Kun rakas mummi sairastui joulukuussa 2003 rintasyöpään, Katja ei enää päässyt sängystä ylös. Ihan kuin joku olisi lyönyt häntä halolla otsaan.
– Mummin sairastuminen nosti pintaan äärimmäisen menettämisen pelon. Menetin toimintakykyni.
Katjan silloinen mies pakotti hänet terveyskeskukseen. Hän sai lähetteen psykiatrille sekä masennus- ja paniikkihäiriödiagnoosit. Osastohoitoon Katja ei suostunut, mutta meni mielellään psykoterapiaan. Sen ansiosta toimintakyky palasi.
– Aloin jälleen harrastaa motocrossia. Se oli keino päästä itseäni ja ahdistustani karkuun.

Joka paikka rikki

Kesäkuun 13. päivänä 2004 Katja oli harjoittelemassa Espoon motocrossradalla enduroleiriä varten. Hän halusi pärjätä ja päätti ajaa vielä yhden kierroksen. Hän väisti takanaan ajavia SM-tason kuskeja tiukassa kurvissa radan reunaan.
– En nähnyt heinän peitossa olevaa betonista kaivonrengasta. Ajoin sitä päin ja lensin monta metriä kiviseen jorpakkoon. Kun tulin tajuihini, tiesin hoitajana heti, että joka paikka oli rikki.
Katja kiidätettiin ambulanssilla Töö­lön sairaalaan, jossa kädet ja keuhkot ­lei­kattiin­. Kummassakin keuhkossa oli ilma­rinta ja käsissä murskamurtumia. Kaksitoista kylkiluuta oli murskana ja ­rintalasta painunut kasaan. Lisäksi pikku­aivoissa oli verenpurkauma, niskassa nikamavammoja ja leuka irti.
– Vietin ensimmäisen viikon taju kankaalla hengityskoneessa teho-osastolla. Sitten seurasi pahin vaihe, kun olin hereillä ja CPAP-ylipainehengityslaite huolehti hengittämisestä. En kyennyt tekemään mitään, vaan jouduin antamaan vallan toisille. Se laukaisi valtavan ahdistuksen.
Katja tahtoi heti kotiin. Lääkäri sanoi, että ensin piti kävellä tuen kanssa kolme metriä.
– Ja minähän kävelin, jo muutaman päivän päästä. Aloin heti harjoitella, koska inhosin sairaalaa.
Kotona kuolemanpelko hälveni ja ahdistus lievittyi. Katja koki olonsa turvalliseksi, kun rakkaat ihmiset olivat ympärillä. Kotisairaanhoito huolehti hänestä. Hän sai myös apua terapiasta, jossa kävi taksilla.
– Tosin siellä puututtiin lähinnä vain onnettomuuden aiheuttamaan ahdistukseen. Menneisyyden mörköjä ei nostettu pöydälle.
– Haluan oman tarinani kautta auttaa muita, en etsiä syyllisiä. On voimaannuttavaa huomata, ettei ole ainut, jolle on tapahtunut pahoja asioita. Samalla ta­juaa, että kokemastaan voi selvitä, Katja sanoo.

Isku toisensa jälkeen

Lähes kahden vuoden sairausloman ­aikana Katja alkoi pohtia, kuka oikein oli. Miksi hänelle oli käynyt näin ja mikä tarkoitus sillä oli? Hän ei kuitenkaan ehtinyt mietinnöissään pitemmälle, koska edessä oli uusi kriisi. Mummin syöpä uusi, ja ­tämä kuoli keväällä 2006. Katja istui vierellä loppuun asti.
– Mummin kuolema oli hirveä paikka. En tiennyt, mitä olisin tehnyt ahdistukselleni, joten palasin vanhoihin toimintatapoihini ja peitin suruni tekemiseen. Sain työluvan päiväkodin puolelle kevyempiin töihin ja opiskelin työn ohessa ­sisustajaksi. Lisäksi tein osa-aikatöitä myyjänä.
Vuonna 2010 Katjan isä kuoli. Sitä ennen hän oli dementoitunut ja muuttunut samalla aurinkoiseksi. Tämä auttoi Katjaa antamaan anteeksi, mikä taas helpotti isän asioiden hoitamista.
– Hänen kuolemansa jälkeen hankin koiran, josta olin haaveillut pitkään. Sen välitön läsnäolo ja rakkaus opettivat minulle hetkessä elämistä: jos et voi syödä tai juoda sitä tai leikkiä sillä, pissi päälle ja jatka matkaa. Koira oli paras elämän­terapeutti ikinä.
Koirasta oli suurta iloa, kun Katja joutui vuonna 2012 jäämään pysyvästi sairauslomalle vasemmassa kädessä olevan hermovaurion vuoksi.
Jatkuvat kivut ruokkivat ahdistusta ja ahdistus kipua. Koira vei ajatukset toisaalle, liikutti Katjaa ja rytmitti päivää.
Valitettavasti lemmikki kuoli heinäkuussa 2015. Kesä oli muutenkin traumaattinen, sillä Katjalta löydettiin varhaisvaiheen rintasyöpä. Hän oli perinyt sille altistavan geenin mummiltaan. ­Syöpä leikattiin vain muutamaa viikkoa ennen koiran kuolemaa.
– Elämä hajosi jälleen käsiin. Koin olevani ympyrässä, josta ei ollut poispääsyä. Kaikki tuntui uhkaavalta.

Terveesti itsekkääksi

Katjan lääkitystä nostettiin, ja hän hakeutui uudelleen terapiaan. Tällä kertaa siellä alettiin purkaa hänen historiaansa lapsuudesta asti. Sen myötä Katja koki isoja oivalluksia.
– Merkittävin oivallus oli, että ahdistus on vain tunne – ja tunne on tila, johon voin itse vaikuttaa. En kuolisi ahdistukseen, koska tunne menisi ajallaan ohi.
Katja tajusi olleensa läpi elämänsä valmistautunut siihen, että jotain tosi pahaa tapahtuisi. Nyt hän ymmärsi, ettei aina tarvitse ajaa itseään nurkkaan eikä tehdä kärpäsestä härkästä.
Hän tajusi myös toimineensa hankalissa tilanteissa aina samalla tavalla, mutta odottaneensa silti eri tulosta. Lisäksi Katjalle valkeni, että hänellä oli oikeus piirtää omat ääriviivansa ja olla olemassa sellaisena kuin halusi.
– Kipusin pienin askelin arkistokaap­pini alimmasta laatikosta ylimpään laatikkoon. Minusta tuli terveesti itsekäs ja tärkeä itselleni. Samalla sain tervettä rauhaa, jota minulta oli puuttunut.
Terapian aikana Katja oppi itsestään uusia asioita ja sai uusia työkaluja, joilla käsitellä ahdistavia ajatuksia. Samalla virisi halu tarjota samoja työkaluja muille. Hän haki kokemusasiantuntijakoulutukseen, josta valmistui viime keväänä.
– Etsin yhä rohkeutta omalle äänelleni, mutta luotan, että uskallan ja osaan. Olen omalla polullani, jolla on varmasti jotain tarjottavaa ja joka ruokkii hyvää minussa.

Hoitokoira Hardy on ollut Katjan kaverina viime keväästä. – Suru omien koi­­rieni kuolemasta kulkee aina mukanani, mutta olen ­oppinut kantamaan murheitani.

Lasi puoliksi täynnä

Viime vuoden tammikuu oli Katjalle vaikea, koska hänen toinenkin koiransa kuoli. Ahdistus esti nukkumisen, ja hänen oli mentävä taas lääkäriin.
– Olen tarponut monta sataa tuntia ­terapiaa. Silti ahdistus voi edelleen vallata mielen. Enää en kiellä sitä, vaan kysyn, mitä sillä on sanottavanaan. Uskallan myös hakea apua heti.
Kevät lisäsi Katjan ahdistusta, kun hän sai hengitystieoireita ja pelkäsi niiden johtuvan koronasta. Katjaa kauhistutti, että hän joutuisi jälleen hengityskoneeseen.
– Kuulun koronan riskiryhmään arpeutuneiden keuhkojeni vuoksi. Oireet johtuivat kuitenkin astmasta.
Kovista kokemuksistaan huolimatta Katja ei ole katkera, vaan sanoo, että ­nykyisin hänen lasinsa on puolitäysi. ­Psykiatriset diagnoosit eivät tee hänestä huonompaa ihmistä, vaan kanssakulkijan, jolla on paljon annettavaa muille.
– Kirjoitin vuosi sitten kouluvihkooni, että ”sinä olet enemmän kuin surusi ja kokemustesi summa”. Aika hyvin kiteytetty, vaikka itse sanonkin.
Kommentoi »