Vaivaako sinuakin koronamasennus? Psykologi Pirkko Lahti neuvoo huolehtimaan nämä asiat kuntoon

Ahdistaako aina vain pitkittyvä koronaepidemia? Pelottaako, että tauti ehtii iskeä, ennen kuin olet rokotusvuorossa? Vai kiukuttaako, koska et voi tehdä mitä huvittaa?

Saatat myös tuntea, ettei elämää voi koronan vuoksi hallita. Mitä järkeä on enää missään, kun päätökset tehdään toisaalla eikä kukaan kuuntele juuri sinua?

Kotona oleminen kyllästyttää, ja arki ­sekoittuu viikonloppuun, koska teet työtä kotona tai harrastuksesi eivät enää rytmitä viikkoa. Joskus on jopa vaikea erottaa päivää yöstä, kun sama harmaus tuntuu varjostavan joka hetkeä.

Et ole ainut, joka painiskelee ”koronamasennuksen” kanssa. Todennäköisesti kyse ei kuitenkaan ole todellisesta ­masennustilasta, vaan terveistä tunne­peräisistä reaktioista pitkittyneeseen poikkeustilanteeseen.

– On ihan normaalia tylsistyä, kun ei voi harrastaa oikein mitään. Korona-aika herättää myös turhautumista, tuskastumista, ahdistusta ja surua. Syyllisyyskin nousee pintaan, jos on vahingossa tartuttanut taudin toiseen. Kaikki nämä ovat aitoja, terveitä tunteita, joista ei tarvitse huolestua, psykologi Pirkko Lahti sanoo.

Hän oli ennen eläkkeelle jäämistään Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikainen toiminnanjohtaja.

Masennustila on sairaus, jossa ihminen ei tunne mielenkiintoa mitään kohtaan eikä mikään tuota mielihyvää. Masennukselle ominaisia oireita ovat myös lähes päivittäinen väsymys tai voimattomuus, liikkeiden ja mielen hidastuminen tai kiihtyneisyys, arvottomuuden tunteet ­sekä kuolemaan liittyvät mielikuvat.

– Toki myös koronan aiheuttamat reaktiot voivat johtaa masentumiseen, jos ­ihminen ei löydä selviytymisen kykyä. ­Aika näyttää, missä määrin korona lisää mielenterveysongelmia.

Viime aikoina on keskusteltu paljon koronan vaikutuksesta nuorten psyykkiseen hyvinvointiin ja aggresiivisuuden lisääntymiseen. Ikäihmisten kohdalla on puhuttu yksinäisyydestä, kun lapsia ja lastenlapsia ei ole voinut juuri tavata.

Koronan pelko ja suositusten tiukka noudattaminen ovat tehneet joistakin vanhuksista jopa oman kotinsa vankeja, mikä on kuormittanut psyykeä entisestään.

Pirkko Lahti on kuitenkin sitä mieltä, että läheskään kaikkien vanhusten hyvinvointi ei ole kärsinyt.

– Tämä on vastoin yleistä ajattelua, mutta edustan itse vanhusryhmää, eikä ainakaan oma elämäni ole muuttunut ­koronan vuoksi paljon. Minulle, kuten monelle muullekin eläkeläiselle, on kehittynyt vuosien varrella tietynlainen päivärytmi. Nousen ylös, syön, luen lehdet ja käyn ulkona edelleen jokseenkin samaan aikaan kuin ennen koronaa. Vain kult­tuuriharrastukset ja sitä kautta muiden tapaaminen ja sosiaalisissa tilanteissa pyöriminen puuttuvat, hän sanoo.

Työikäisillä muutokset ovat paljon suurempia, koska monet tekevät nyt töitä kotona. Myös etäkoulua käyvät lapset ovat saman katon alla. Koko päivärytmi on ­pitänyt rakentaa uudestaan.

– Selkeä päiväohjelma on tärkeä kaiken­ikäisille. Siihen tulisi sisältyä heräämis- ja nukkumaanmenoajat, ruokatauot sekä liikuntaa. Lisäksi päivää voi rytmittää vaikka soittamalla tiettyyn ­aikaan ystäville tai katsomalla tv:stä joka ilta jotain päivittäissarjaa. Rutiinit helpottavat oloa ja luovat turvallisuutta.

Uusi rytmi on kuitenkin rajoitusten vuoksi niin vakioitu, että siihen tylsistyy nopeasti. Tämä näkyy usein pinnan kiristymisenä tai voi johtaa hällä väliä -meininkiin. Etenkin nuorilla tarve tavata muita ja hengailla yhdessä on niin suuri, että se ajaa herkästi rikkomaan rajoja.

– Yksin elävillä yksinäisyys korostuu. Tätä ei yhtään auta se, että tietää monen muun olevan samassa tilanteessa. Ihminen kokee henkilökohtaisesti, että hänet on jätetty eikä häntä huomata.

Epidemian alkuvaiheessa lapset soittivat iäkkäille vanhemmilleen ahkerasti ja kysyivät, pärjäävätkö nämä. Tilanteen pitkittyessä yhteydenotot saattavat olla harventuneet.

– Enää ei kysytä, pärjäävätkö vanhemmat edelleen, koska muista ei jaksa jatkuvasti kantaa samalla tavalla huolta. Kuitenkin soitto tai tapaaminen silloin tällöin auttaisi jaksamaan.

Koronaepidemia ei ole kohdellut ihmisiä tasapuolisesti. Osa on kohdannut viruksen itse, kun taas osan lähipiirissä kukaan ei ole sairastunut. Monilta virus on vienyt työn, mutta jotkut ovat hyötyneet siitä taloudellisesti.

– Olemme erilaisia myös siinä, miten selviydymme haastavista tilanteista. Persoona ja elämänkokemus vaikuttavat tähän. Aiemmat vaikeudet, kuten avioero tai vaikea sairaus, tuovat vahvuutta ja varmuutta, että tästäkin selvitään. Joillekin korona on elämän ensimmäinen kriisi. Silloin selviytymisessä auttavia keinoja on vähemmän, Pirkko Lahti sanoo.

Hän uskoo, että tulevaisuudessa valtaosa meistä toteaa, että ”selvittiinhän me koronastakin” – samaan tapaan kuin ennen sanottiin ”selvittiinhän me talvi­sodastakin”. Rinnastus on ymmärrettävä, joskin korona-ajan koettelemukset ovat pieniä verrattuna sota-ajan kauheuksiin.

Jo nyt koronan yhteydessä puhutaan taisteluväsymyksestä. Tällä viitataan esimerkiksi siihen, että suosituksia ei jaksettaisi enää noudattaa.

– Uhmaaminen on kuitenkin tyhmää, koska se voi iskeä omaan nilkkaan. Kehot­taisin olemaan jatkossakin tarkka sekä omasta että naapurin terveydestä.

Pirkko Lahti kannustaa ihmisiä pitämään yhteyttä toisiinsa. Ei kannata jäädä odottamaan, että puhelin soisi, koska on ystävän vuoro soittaa. Jos kaipaa juttuseuraa juuri nyt, pitää tarttua itse puhelimeen.

– Sosiaaliset suhteet rakentuvat harvoin täysin tasa-arvoisesti. Toisissa on enemmän saajana, toisissa antajana. Voittaja on viime kädessä se, joka pitää yhteyttä yllä.

Tuttujen kesken voi myös sopia, että lähettää heille joka aamu tekstiviestin, ­johon he vastaavat määräajassa. Näin tietää, että toiset ovat kunnossa. Samalla ­tulee vaihdettua ainakin lyhyesti kuulumisia, ja mieliala piristyy. Lisäksi voi seurustella ihmisten kanssa sosiaalisessa mediassa, jos kokee sen omakseen.

– Jokainen voi edelleen tehdä paljon oman hyvinvointinsa eteen. Toisaalta voi ajautua uhrin rooliin ja surkutella tilannettaan. Valinta on omissa käsissämme.

Jos korona-ahdistus purkautuu kiukkuna, Pirkko Lahti neuvoo lähtemään kävely­lenkille. Norjalaisten liikuntatutkimusten mukaan puolen tunnin yksitoikkoinen kävely purkaa tehokkaasti ahdistusta. Se myös ehkäisee masennusta, sillä se siivoaa mieltä ja antaa siten tilaa uusille ajatuksille.

– Jos mieliala on jatkuvasti alavireinen eikä mikään huvita, ollaan luisumassa masennuksen puolelle. Silloin on syytä kääntyä ammattiauttajan puoleen. Apua voi tarvittaessa hakea työterveydestä tai terveysasemien psykiatrisilta hoitajilta. Myös kriisiapua tarjoaviin puhelinnumeroihin kannattaa soittaa rohkeasti. Niissä päivystetään juuri sinua varten.

Media saa psykologilta moitteita. Lahden mielestä se on osaltaan ruokkinut korona-ahdistusta marssittamalla yleisön eteen joka päivä uusia asiantuntijoita. Kun yksi on sanonut, miten asiat ovat ja miten ne tulisi hoitaa, toinen sanookin jotain toista. Tämä johtaa hämmennykseen ja turtumukseen: ketä oikein kuuntelisi ja uskoisi?

– On hyvä, että tutkimuksia ja asiantuntijoita löytyy, mutta vaarana on, että valtion virallinen kanta hukkuu niiden sekaan. Kriisitilanteessa ihmiset kaipaavat selkeitä väliaikatietoja ja etappeja, joita kohti edetä. Me suomalaiset olemme kyllä kilttejä, jos meitä kannustetaan.

Kesällä tilanne lienee joka tapauksessa parempi. Vaikka rokotusaikataulua on kritisoitu ja rokotettujen vähäistä määrää voivoteltu, rokotettuja tulee koko ajan ­lisää. Pirkko Lahden mielestä rokotetuista pitäisi kertoa tarkempia tietoja, jotta kaikki olisivat selvillä, ketkä on rokotettu ja ketkä ovat seuraavaksi vuorossa.

– Nyt uutisoidaan, että vain niin ja niin moni on saanut rokotteen, mutta olisi hedelmällisempää kertoa, että jo niin ja niin moni on saanut sen. Se loisi toivoa, jota nyt tarvitaan.

"Sairastan bronkiektasiatautia eli pysyvää keuhkoputkien laajenemista. Siksi minun on pitänyt olla tavallista varovaisempi. En ole käyttänyt julkista liikennettä lainkaan viime maaliskuun jälkeen. Elämä on kapeutunut todella paljon.

Haastavinta on ollut pohtia, miten ­ihmisten välttely vaikuttaa kouluikäisiin lapsiini ja miten voin heitä tukea. Lisäksi minun on pitänyt huolehtia äidistäni, joka on ikänsä ja perussairauksiensa vuoksi vielä suuremmassa vaarassa.

Soittelen hänelle vähintään kerran päivässä varmistaakseni, ettei hänen mieli­alansa vajoa pohjamutiin. Samaan aikaan psyykkaan itseäni pysymään vahvana ja toiveikkaana.

Välillä kuitenkin pelottaa: entä jos sairastun varotoimista huolimatta? Voin vain kuvitella, millaisessa kunnossa olisin koronan jäljiltä. Olisinko enää toimintakykyinen vai kulkisinko happipullon kanssa? Olisinko elossakaan?

Minua turhauttaa, että monille baareissa käyminen tai matkailu tuntuu olevan elämää ja kuolemaa suurempi asia, kirjaimellisesti. He kokevat itsensä ilmeisesti haavoittumattomiksi. Se, että on nyt terve, ei takaa, että pysyisi terveenä. Jos ihmiset eivät nyt rajoita menojaan, voimme joutua paljon huonompaan ­tilanteeseen.

Käyn itse lähinnä vain ruokaostoksilla, mutta silti huomaan, että valppaana ­pysytteleminen kysyy voimia. On kuin asuisi väkivaltaisessa ympäristössä. Tosin mukiloiduksi tai ammutuksi tulemisen ­sijaan saa pelätä, että joku yskii päin tai hengittelee liian lähellä.

Laulaminen ja iloinen nauru tuntuvat uhkaavilta, koska niiden mukana virusta leviää enemmän ja kauemmas. Onhan se järkyttävää. En hämmästyisi, jos tämä aika jättäisi sota­trauman kaltaisia arpia.

Luontoretket perheen kanssa ovat juhla­hetkiä ja elämyksiä ahtaaksi muuttuneessa arjessa. Juuri nyt pieni on kaunista. Ehkä saman asenteen voisi säilyttää myöhemminkin.

Onneksi mindfulness tuli minulle tutuksi jo ennen koronaa. Siihen kuuluu hyvien asioiden näkeminen tässä hetkessä sekä vaikeiden tilanteiden ja tunteiden tarkasteleminen toteavasti ja kauhistelematta. On hyväksyttävä, että huonoja päiviä tulee. Kukaan ei voi aina jaksaa. Se ajatus auttaa kummasti jaksamaan.

On myös huojentavaa muistaa, että kutakuinkin koko ihmiskunta on samassa veneessä. En kuitenkaan ole kysellyt kovin tarkasti muiden korona-­arjesta, koska useimmat ikäiseni eivät kuulu riskiryhmään. Jos muut ottavat enemmän riskejä, en välttämättä halua tietää siitä.

Juuri nyt olo on vähän lannistunut. Uskon silti tulevaan. Täytyy vain luottaa, että rokotteet tehoavat. Jos niin ei käy, voi olla, että elämäntapamme ei palaa entiselleen. Monilta osin sen ei tarvitsekaan palata. Lentomatkustus ja yleinen kuluttaminen saisivat vähentyä pysyvästi. Sen sijaan on aika musertava ajatus, että joutuisimme loputtomasti välttelemään toisiamme."

"Elämäni on muuttunut tylsäksi koronan vuoksi. Ennen matkustelin, nyt olla möllötän kotona. Harrastuspaikat on suljettu, enkä pääse uimaan ja vesijumppaan. Kaipaan myös elokuvia ja teatteria.

Olo on usein yksinäinen. Olen ollut jo joitakin vuosia leskenä, ja lapseni asuu toisessa maassa. Tapasimme viimeksi kesällä. Ystäviä yritän nähdä viikonloppuisin, mutta näissä oloissa tapaamiset peruuntuvat pienenkin nuhan tai köhän vuoksi. On viikkoja, jolloin en puhu naamatusten kenenkään muun kuin ruokakaupan myyjän kanssa. Silloin tuntuu, että tulen mökkihöperöksi.

Etenkin viime aikoina mieli on ollut maassa. Olen puolet viikosta lomautettuna, mikä tuntuu kukkarossa. Rahaa ei jää mihinkään ylimääräiseen. Se kaventaa elämää entisestään.

Joskus tekisi mieli vetää peitto korviin ja herätä vasta, kun kaikki ihmiset on ­rokotettu ja maailma on palannut ennalleen. Tosin ei ole tietoa, palautuuko se. Onko elämämme sellaisena kuin se oli lopullisesti ohi? Tämä askarruttaa ja kieltämättä pelottaakin.

Päivittäiset kävelylenkit ovat voima­vara. Vaikkei huvittaisi lähteä liikkeelle, lenkiltä palatessa on aina parempi fiilis. Parasta on, jos saan kaverin lenkkiseuraksi. Helpottaa suuresti, kun voi jakaa tuntoja muiden kanssa. Joku kuuntelee ja sanoo, että kyllä tämä tästä. Tai voi ­itse rohkaista toista.

Lataan akkuja usein meren rannassa. Maisema on sama kuin ennen, yhtä kaunis ja seesteinen. Välillä aurinko pilkistelee pilviverhon takaa. Se valaa toivoa ­tulevaan. On sitä ennenkin selvitty vaikeista paikoista. Mieheni sairastuminen ja menehtyminen syöpään oli paljon pahempi koettelemus.

Minua ei yksi virus nujerra. Asiani ovat hyvin moneen muuhun verrattuna. Tämä aiheuttaa välillä syyllisyyttä: mikä minä olen valittamaan, kun on yhä työpaikka, katto pään päällä ja perusterveys?

Pääsen vähällä, mutta en silti jaksaisi korona-arkea enää. Oi sitä onnenpäivää, kun voi heittää maskit roskikseen ja halata, kun haluttaa. Tai kun voin matkustaa tapaamaan lastani! Ikävä on kova."

"Olen ykköstyypin diabeetikko. Sairauden kylkiäisenä on tullut sydänvaivoja, ja pallolaajennus on tehty neljä kertaa. Polvikin on rikki, ja ranteet hermopinteen ja neuropatian vuoksi niin kipeät, ettei mikään tahdo pysyä enää käsissä.

Jäin eläkkeelle kaksi vuotta sitten. Silloin elämänrytmi meni uusiksi, mistä on ollut hyötyä nyt korona-aikana. Ehdin harjoitella kotona olemista vuoden ennen koronaa.

En kuitenkaan ollut samalla tavalla kodin vanki. Tapasin kavereita ja kävin musiikkitapahtumissa ja uimahallissa. Vesijuoksu on niitä harvoja liikuntamuotoja, joita pystyn polvi- ja rannevaivojen takia harrastamaan. Nyt uimala on kiinni. Se harmittaa.

Ensimmäisen korona-aallon aikana minua pelotti, että saisin tartunnan, vaikka olin hyvin varovainen. En nähnyt perheeni lisäksi kuin satunnaisesti naapureita. Nyt pelkään, ehdinkö saada rokotteen, ennen kuin korona iskee. Näillä näkymin olen rokotusvuorossa vasta toukokuussa. Sinne on vielä pitkä matka, ja minulla on tunnetusti huono tuuri.

Diabetekseni takia tauti olisi todennäköisesti vakava. Onneksi hoitoalalla työskentelevä vaimoni on jo rokotettu. Aikuisten poikiemme tuntuu kuitenkin olevan vaikea ymmärtää, ettei korona ole mikään perusflunssa.

Eniten kiukuttaa, että kaikki pannaan nykyisin koronan piikkiin. Oli kuulemma koronan vika, kun posti­lähetys saapui kaksi viikkoa myöhässä. Koronasta johtuu sekin, että lääkäri­aikoja joutuu odottamaan tavallistakin pitempään. Samanaikaisesti päivitellään, että ihmiset eivät hakeudu koronapelon vuoksi lääkäriin. Minulla on edessä sekä ranne- että polvileikkaus, jotka siirtyvät koko ajan tuonnemmas.

Hallituksen koronatoimiin suhtaudun myönteisesti. Toisaalta ärsyttää, että joku toinen päättää, mikä on minulle parhaaksi. Mieliala on välillä apea.

Jaksamista helpottavat tietyt rutiinit. Ruokailuaikani ovat samat kuin työelämässä ollessani. Koira vie minut ulos kolmesti päivässä. Olen myös ­alkanut seurata urheilua televisiosta uudella pelisilmällä. Penkkiurheilukin tarjoaa aivoille tervetullutta tekemistä. Voittajaa voi veikata, mutta sitä ei tiedä etukäteen.

Tulevaan minulla on täysi luotto. Olemme oikeilla jäljillä, kunhan jaksamme tovin pusertaa. Tästä suosta noustaan vielä, mutta eri asia sitten, millaiseen maailmaan."