Koronavirus herätti suomalaiset ruususen unesta maaliskuun puolivälissä. Pandemia saapui kolkuttelemaan kaikkien kotioville. Normaali arki heilahti hetkessä uuteen asentoon, kun yhteiskunta kierähti piikkipalloksi puolustusasemiin.

Elämän yllä alkoi leijua epämääräinen pelko. Miten tässä lopulta käy? Meneekö toimeentulo? Viekö tauti terveyden? Palaako mikään enää entiselleen?

Kirjailija ja meditaatio-ohjaaja Kati Reijonen aisti tunnelman selkeästi ensimmäisellä koronaviikolla kotonaan: outo, levoton olo. Käsi hakeutui herkästi kännykälle, uutiskanaville ja somevirtaan.

– Tuntematon koetaan pelottavana, koska aivot on koodattu suojelemaan meitä. Ne haluavat pitää meidät mukavuusvyöhykkeellä ja alkavat hälyttää, jos siirrymme sieltä pois. Ja nyt olimme kaikki epämukavuusvyöhykkeellä.

Parhaimmillaan pelko tuo ihmiset yhteen

Yleensä neuvotaan, ettei pelolle saisi antaa tilaa. Pelko pois! Ei muuta kuin rohkeasti eteenpäin.

Reijonen on eri mieltä. Jos pelon kieltää tai vaientaa, se tulee jossain muussa muodossa esille. Se pukeutuu esimerkiksi vihaan tai suvaitsemattomuuteen.

Samoin on päätellyt tunnettu hyvinvointiguru, sosiaalityön tutkimusprofessori Brené Brown. Hän on puhunut paljon haavoittuvuudesta. Usein tuo herkkä ja suojaamaton osa itseä haarniskoidaan, koska sen paljastuminen on meille ihmisille kaikkein pelottavinta. Silti se on ainut tie aitoon yhteyteen.

Suufirunoilija Rumi muotoili saman asian näin

– Vain säröjen kautta, tunnustamalla oman rikkinäisyytensä ihminen saa yhteyden muihin, Reijonen tulkitsee.

Pelko, kuten mikä tahansa tunne, ei ole vain hyvä tai paha. Pelko tuo parhaimmillaan ihmiset yhteen. Auttamisen halu ja empatia heräävät. Tämäkin nähtiin Suomessa jo heti koronakriisin ensimmäisinä päivinä.

– Anna pelon tulla ja mennä. Hyväksy se, että pelkäät. Pelon tunnustaminen ei ole heikkoutta. Se on rohkeaa. Kun myöntää avoimesti tunteensa, saa yhteyden toisiin, ja yhteys on kaikkein arvokkainta.

Myös toisten auttaminen on hyvää lääkettä pelkoihin. Huomio siirtyy omista ajatuksista muiden tarpeisiin.

– Ja huumori! Jokaisesta tilanteesta löytyy ainakin se tragikoominen puoli.

Anna pelollesi nimi, niin sitä on helpompi käsitellä

Buddhan ja Mara-demonin kohtaamisesta on kerrottu lukuisia tarinoita. Mara piinasi Siddharta Gautamaa monin tavoin ennen tämän valaistumista. Avainlause mittelössä tuli Buddhan suusta: Näen sinut Mara.

Meditoiva mystikko ei siis kieltänyt pahan, kauhun ja epätoivon olemassaoloa. Kaikki ne oli tunnistettava ja kohdattava silmästä silmään. Näen sinut.

Yhdessä tarinassa Buddha kutsuu Maran kanssaan teelle. Kun kaksikko keskustelee tovin, demoni kävelee lopulta pois.

Reijonen on nimennyt oman pelkonsa Yrjöksi. Kun tyypillä on nimi, sen kanssa on helpompi jutella. Jos Yrjö-herra yltyy mekkaloimaan mielessä oikein kunnolla, Reijonen menee lepäämään sohvalle ja antaa tunteen tulla kaikella voimalla. Jonkin ajan kuluttua yrjöttävä olo hiipuu.

Oman sisäisen puheen päähenkilöitä kannattaa siis tunnistaa ja nimetä. Kati Reijosen mielen näyttämöllä pyörähtelee myös Eino eli ego.

– Eino pälättää usein suuna päänä. Nimessä tiivistyvät hyvin sanat Ei ja No. Egohan kieltää, rajaa ja lokeroi.

Onneksi Einon seurana on myös Salli, joka edustaa korkeampaa minää. Se antaa elämän virrata. Rakas Salli on kuin kirkas sininen taivas vailla ajatusten epämääräisiä hattaroita.

– Se on oikeasti jotain puhdasta ja kaunista.

Niin kauan kuin elämme, löydämme kyllä ratkaisut.

Pelkäätkö syöpää vai omaa paniikkiasi?

Mitä pelkäämme, kun pelkäämme? Usein itse asia ei lopulta ole niin pelottava. Syöpä kuulostaa todella pahalta, mutta monet elävät arkea hoitojen keskellä. Tilanne voikin näyttäytyä paljon ahdistavammalta ulkopuolisille.

– Meillä on taipumus pelätä omia tunteitamme enemmän kuin tilanteita, jotka ne laukaisevat. Pelkäämme omaa paniikkiamme! Se on ihan inhimillistä, Reijonen sanoo.

Reijosen kulissit romahtivat kunnolla liki kymmenen vuotta sitten. Avioero ja lapsen vakava sairaus työnsivät hänet pimeyteen. Samassa rytäkässä hän jäi työttömäksi

Kati Reijonen on yllätyksekseen huomannut, että kestää ilmeisesti mitä vain.

– Jouduin viisikymppisenä aloittamaan elämäni tavallaan uudestaan. Vaikka se oli hirveää, tässä minä yhä olen. Kun asiat, joita pelkäsin, alkoivat toteutua, pelolta putosi jotenkin pohja. Minähän selvästi selvisin.

Reijosen mielestä useimmat meistä elävät siinä harhassa, että kun tekee parhaansa ja noudattaa sääntöjä, on turvassa. Tosiasiassa mitään ulkoista turvaa ei ole. Mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa.

– Nyt jos koskaan tämä olisi ymmärrettävä.

Jos turvaa ei ole missään, mihin ihmeeseen voi tarttua?

– Ainoa turva on ihmisen sisäinen voima. Vaikka tuntisit itsesi kuinka heikoksi, voima ja vahvuus ovat siellä. Sisimmästämme löydämme myös yhteyden siihen meitä isompaan voimaan, joka liikuttaa koko maailmankaikkeutta.

Ihmiset ovat Reijosen mukaan paljon vahvempia kuin he kuvittelevat. Kun todellinen hätä uhkaa, löydämme itsestämme uskomattomia voimavaroja.

– Historia on osoittanut tämän monta kertaa. Emme ole niin avuttomia kuin kuvittelemme. Niin kauan kuin elämme, löydämme kyllä ratkaisut. Jos siis emme vain tyydy kauhistelemaan ongelmia.

Lue myös: Herätä toivo

Kaiken takana on kuolemanpelko

Kun pelkoja pöyhii riittävän syvältä, paljastuu peruspelko: kuolema. Suurin tuntematon tekijä. Kati Reijosen mielestä kuolemankin kanssa olisi hyvä solmia jonkinlainen rauha, koska sille emme voi mitään.

Kuolemaan tepsii sama lääke kuin pelkoihin. Sen kanssa on istuttava alas ja tehtävä sinunkaupat.

Usein juuri ne ihmiset, jotka ovat joutuneet omassa lähipiirissään tai elämässään kohtaamaan kuoleman läheltä, silmästä silmään, suhtautuvat siihen rauhallisimmin.

Reijonen asui perheensä kanssa Mosambikissa 1990-luvun lopulla useamman vuoden puolison työn takia. Aids tappoi naapuruston ihmisistä suuren osan. Kuolema oli arkipäivää. Silti sielläkin aurinko nousi ja elämä jatkui.

Unohdamme ehkä edustavamme ihmiskunnan historiassa hyvin etuoikeutettua pientä vähemmistöä. Meillä lääkäri soittaa kotiin ja huolehtii. Parhaimmillaan jopa päivittäin.

Hädässä olevaa ei jätetä yksin

Sana kriisi juontaa juurensa kreikan sanasta krisis. Se merkitsee päätöstä, käännekohtaa. Koronakriisi on juuri sitä. Kun tehtaat Kiinassa suljettiin pariksi kuukaudeksi, saastemassat väistyivät ja sininen taivas paljastui pitkästä aikaa.

Euroopan suurkaupunkien puhdistuminen näkyi selvästi satelliittikuvissa. Venetsian kanaalit kirkastuivat. Eläimet uskaltautuivat reiteille, joilta ihmismassat olivat hetkeksi kadonneet. Suomessa ilman typpidioksidin määrä väheni pääkaupunkiseudulla keskimäärin 40 prosenttia.

Hollantilainen trendiguru Li Edelkoort uskoo, että elämäntyylimme muuttuu perustavalla tavalla. Kuluttaminen ja jatkuva reissaaminen näyttävät kriisin jälkeen hiukan hölmöiltä. Pienestä ja yksinkertaisesta tulee muodikasta.

Kati Reijonen on innostunut Edelkoortin ajatuksista.

Reijonen on kirjoittamassa ajankohtaista kirjaa otsikolla Yhteys. Jos haluamme pelastaa itsemme ja planeettamme, meidän on saatava takaisin yhteys ekosysteemiin ja toisiimme.

– Ja ehkä myös siihen mystiseen meitä isompaan voimaan, johon emme oikein enää saa otetta, Reijonen sanoo ja viittaa henkisyyteen.

Reijonen on kiinnostunut kaikista henkisistä virtauksista. Vuosia sitten oman kriisinsä keskellä hän hakeutui lopulta papin puheille. Hän sai kaksi vastausta, jotka jäivät mieleen loppuelämäksi.

Ensimmäinen oli: Jos et tiedä, mitä tehdä, älä tee mitään. Paniikissa ei kannata lähteä ratkomaan ja järjestelemään asioita. Joskus on vain odotettava ja katsottava, mitä tapahtuu.

Toinen koski sielunhoitoa. Reijonen kysyi, mitä se tässä hänen katastrofissaan tarkoitti. Papin vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: Varataan seuraava tapaamisaika.

Tuon hetken muisteleminen liikuttaa Reijosta vieläkin. Hädässä olevaa ei jätetä yksin. Häntä kannetaan, kannatellaan. Siihen asti kuin se on tarpeen.

– Niin yksinkertaista se on.

Nykyään Kati Reijonen tukee muita. Hänen nettisivuillaan lukee: ”Rauhaa ja rakkautta sinulle. Muista, että olet juuri siellä, missä sinun pitääkin olla, ja että kaikki on ihan hyvin.”

Faktat auttavat, kun pelko leviää

Koronakriisin alussa kauppojen hyllyt tyhjenivät muun muassa wc-paperista, tomaattimurskasta ja hiivasta. Osa ihmisistä hamstrasi ruokaa. Psykologi Minna Pajaniemi suhtautuu ilmiöön myötätuntoisesti.

– Varautumiseen liittyvä toiminta on yksi keino lievittää pelon tunteita. Ostaminen voi siis olla tapa pyrkiä hallitsemaan ahdistavaa tilannetta jotenkin. Tietysti se saattaa karata käsistä. Silloin auttaisi rauhoittava tieto. Ruoka ei ole loppumassa.

Kollektiivisen pelon lietsominen on helppoa. Elämme viestejä tulvivassa maailmassa: tosiasioita, mielipiteitä ja valheita.

Ihminen on laumaeläin, jota on hyvin helppo ohjailla herättämällä pelon tunteita. Liskoaivot aktivoituvat suorassa vaaratilanteessa. Taistele, pakene tai antaudu. Joskus onkin parasta juosta karkuun.

– On siis viisasta pelätä. Pelko auttaa meitä suojautumaan ja hakeutumaan turvaan.

Globaalissa kriisissä ja talouden taantumassa säntäily on huono vaihtoehto. Juuri pelko heiluttaa herkimmin pörssikursseja. Kaikkien koneistojen takana on kuitenkin ailahtelevainen, tunteva ihminen.

– Tärkeintä on yrittää pysyä rauhallisena, etsiä faktatietoa luotettavista lähteistä ja toimia annettujen ohjeiden mukaisesti. Myös luottamus viranomaisiin ja terveydenhuoltoon auttaa.

Lue myös: Mene kohti pelkojasi

Pelko on luonnollista, paniikki harvinaista

Näytämme elävän haavoittumattomuuden illuusiossa. Kriisit ja onnettomuudet tuntuvat aina yllättävän ihmiskunnan, vaikka varoittavia signaaleja on jo voitu saada aiemminkin. Pajaniemen mukaan illuusiota tarvitaan, jotta voimme elää arkea eteenpäin.

Jatkuvassa valppaustilassa oleminen on äärimmäisen stressaavaa. Pitkäkestoinen stressi heikentää muistia ja aiheuttaa pahimmillaan jopa kudostuhoa aivojen etuotsalohkoissa. Tämä on paljastunut muun muassa Helsingin yliopiston tutkimuksissa. Siksi kyky rauhoittua on niin tärkeä.

Onneksi aivot myös toipuvat, vaikka se vie aikaa.

Kriisit ovat siitä mielenkiintoisia, että ne paljastavat yksilöllisyytemme niin reagointitavoissa kuin selviytymiskeinoissakin. Poikkeustila kuorii esiin ytimen. Meillä on voimavaroja, joista emme edes tiedä. Ne tulevat esiin kriisin ja siitä toipumisen yhteydessä.

Perusturvallisuuden tunne kehittyy lapsuudessa.

– Meidän kaikkien kokemushistoria on erilainen, ja se vaikuttaa selviytymiseemme. Jos on lapsena saanut lohtua pelottavissa tilanteissa, se kantaa aikuisenakin. Toisien voimavarat taas voivat olla vähäisemmät, Pajaniemi analysoi.

Selviytymisen muistoista on myös apua kriiseissä ja elämän murroskohdissa. Tästä johtuu, että iäkkäämmillä on usein enemmän kykyä pysyä rauhallisina kuin nuorilla. Monesta kiperästä tilanteesta on jo selvitty.

– Se tuo itsevarmuutta ja hallinnan tunnetta, joka on ihmisille niin tärkeää. Meillä on sisäänrakennettu psyykkinen kyky toipua vastoinkäymisistä.

Minna Pajaniemen mukaan suurin osa ihmisistä pystyy toimimaan kriisitilanteessakin rauhallisesti. Pelko on luonnollista, mutta paniikkiin ajautuminen harvinaista.

Nykyhetkessä ei ole pelättävää

Mystikko ja henkinen opettaja Eckhart Tolle on julkaissut pandemian aikana säännöllisesti videoita. Tolle näkee kriisin ennen kaikkea mahdollisuutena syventää tietoisuuden tasoa.

Kukaan ei herää tai havahdu omalla mukavuusalueellaan. Nykyinen maailmantilanne kannattaakin käyttää hyväksi. Se kutsuu meitä kaikkia menemään pintaa syvemmälle.

Tollen mukaan välittömän vaaran edessä ihminen normaalisti vain toimii. Mielen luoma pelkotila sen sijaan tuntuu rauhattomuutena, murehtimisena ja ärtyisyytenä.

– Tällainen pelko liittyy aina tulevaisuuteen. Se on mielen ja egon aikaansaama tunnetila. Mutta ihminen ei voi mitenkään toimia tulevaisuudessa. On vain tämä hetki, eikä siinä ole koskaan mitään pelättävää, Tolle sanoo.

Asiantuntijat:

Kati Reijonen on meditaatio-ohjaaja, tietokirjailija, muotoilun tohtori ja valtiotieteen maisteri.

Kirjat: Lyhyt matka perille – Meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta (2016), Iso ajatus – Pitäisikö Jumalalle antaa vielä mahdollisuus? (2018). Ensi vuoden alussa ilmestyy Vastustamaton, joka käsittelee taipumustamme vastustamiseen. Reijonen nollaa mielensä ainakin kerran päivässä puolen tunnin ajan.

Minna Pajaniemi on psykologi ja psykoterapeutti. Hän käsittelee pelkojaan hakeutumalla läheisten seuraan ja pitämällä heihin tavallista enemmän yhteyttä.

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 4/2020.