Voi hyvin

Kiti Luostarinen on kulkenut muistisairaan rinnalla kahdesti: ”Muistisairas mieheni opetti minulle kärsivällisyyttä, hetkessä elämistä ja rakkauden monimuotoisuutta”

Kiti Luostarinen on kulkenut muistisairaan rinnalla kahdesti: ”Muistisairas mieheni opetti minulle kärsivällisyyttä, hetkessä elämistä ja rakkauden monimuotoisuutta”
Elämä on nyt. Tämän elokuvaohjaaja Kiti Luostarinen oppi kohdatessaan kuoleman ja menettäessään läheisensä. Hän haluaa elää nauttien elämän kauneudesta ja universumin rakkaudesta.
Julkaistu: 18.1.2022

Kultaa, punaista ja turkoosia. Kristallikruunujen loistetta, itämaisia mattoja ja takkatulen loimua. Suloisesti sisustettuja nurkkauksia ja monia ulkomaan matkoilta tuotuja muistoja. Puutalo Fiskarsissa on Kiti Luostarisen aarre. Hän nauttii kotinsa laittamisesta ja somistamisesta.

Kiti rakastaa sitä, että ympärillä on kauneutta.

– Aamulla herätessäni mietin, mitä ihanaa väriä pukisin tänään ylleni. Minulla saattaa olla esimerkiksi punaisen kaipuu. Kun pukeudun punaiseen, minulle tulee mahtava fiilis.

Iloisen boheemisti sisustettu koti kuvaa Kitin elämänasennetta. Hän pitää nauramisesta ja hulluttelusta. Siitä syystä Kiti on aina viihtynyt lasten seurassa.

Kun omat lapset olivat jo muuttaneet pois kotoa ja Kiti asui aviomiehensä Toni Edelmannin kanssa Luhangassa, naapurissa oli pianonsoittoa harrastava tyttö, Aida, joka pelkäsi virheitä. Kiti halusi rohkaista lasta ja alkoi soittaa malliksi pianoa ja laulaa niin huonosti kuin osasi. Tyttöä nauratti.

– Perustimme tollokerhon. Elämä on paljon hauskempaa, kun tolloilee ja osaa nauraa itselleen.

Nyt tollokerhon toinen perustajajäsen on jo varttunut aikuiseksi. He ovat Kitin kanssa edelleen ystäviä ja tolloilevat yhdessä.

–Kupillinen teetä, katto pään päällä. Arjessa piilee suuri onni.

Valitsen paratiisin

”Palasin hiljattain ystäväni luota Pohjois-Italiasta. Vietin viikon kukkuloilla viiniviljelmillä. Aamuauringon noustessa usvan keskeltä piirtyivät esiin kaikki ruskan sävyt. Ympärilläni oli sellaista kauneutta, että se laittoi minut kyynelehtimään kiitollisuudesta.

Nuoruudessa maailmanmeno ahdisti joskus kovastikin. Onneksi nykyään on toisin. Vuodet ovat opettaneet sen, että onnellisuus on ennen kaikkea omista valinnoista kiinni. Voin valita helvetin tai paratiisin.

Stressinkin keskellä yleensä kaikki on hyvin, kun tarkastelee juuri tätä hetkeä. Voin pysähtyä tuntemaan, että minulla on katto pääni päällä ja lämmin teekuppi kädessäni. Miksi valittaisin jostain, mikä oli ehkä eilen tai on mahdollisesti huomenna?

Olen etupäässä onnellinen. Herään aamulla tyytyväisenä, olen sitten kotona tai matkoilla. Katson ulos ikkunasta ja mietin, mitä kaikkea mukavaa päivä tuokaan tullessaan. Lapset vitsailevat minun elävän ilokuplassa, kun olen useimmiten niin hyväntuulinen.

Onnellisuus ja rauha tulevat siitä, kun kyseenalaistaa omat tulkintansa elämästä. Minä en ole omien ajatusteni uhri, vaan valitsen katsoa maailmaa positiivisesti. Se on tullut minulle tähän ikään mennessä kristallinkirkkaaksi, että onnellisuus ei tule minkään ulkoisen asian kautta. Onni asuu ihmisen sisällä.

– Suurimmat opettajani ovat olleet lapset, läheiset ja kirjallisuus, Kiti sanoo.

Mitä väliä?

Kun lapsemme olivat pieniä, meillä kävi usein naapurin Marja leikkimässä. Mitä tahansa hänelle sattui, tuli kylmä tai hän kaatui, Marja sanoi aina, että mitä väliä. Pienen tytön reaktiossa piili suurta viisautta.

Usein ajattelemme, että elämän pitäisi mennä tietyllä tavalla ja ihmisten tulisi olla tietynlaisia. Äidin tulee rakastaa lapsiaan, aviomies ei saa pettää ja kaupan myyjän pitää olla ystävällinen. Meillä on tietty ihannekuva elämästä, ja kun se ei sujukaan luulemallamme tavalla, petymme.

”Stressi poistuu, kun hyväksymme tämän hetken sellaisena kuin se on.”
Kiti Luostarinen

Kun luulemme olevamme kaikkitietäviä diktaattoreita ja olemme sodassa todellisuuden kanssa, aiheutamme itse itsellemme lisäkärsimystä. Tämän ymmärsi myös Marja-tyttö jo lapsena: jos kaatuu lätäkköön, niin kaatuu lätäkköön. Aina voi nousta ylös ja vaihtaa ylle kuivat vaatteet.

Tyytyväisyys elämään lähtee todellisuuden hyväksymisestä. Jos sataa, ei kannata jäädä koko päiväksi sättimään harmaata säätä. Sillä aiheuttaa vain itselleen kärsimystä. Stressi poistuu, kun hyväksymme tämän hetken sellaisena kuin se on.

Mielenrauhaa lisää myös se, kun ei välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Minun ei tarvitse todistella muille mielipiteitäni. Olen mieluummin vapaa kuin oikeassa.

Lesken kiitollisuus

Syksyisenä sunnuntai-iltana vuonna 2017 Toni suuteli minua ja kiitti yhteisistä onnellisista vuosista. Hän pyysi anteeksi sitä, että hän oli omasta mielestään muistisairaana niin tyhmä, ettei osannut enää mitään. Sanoin, ettei ollut mitään anteeksi pyydettävää ja että hän tekee aina parhaansa. Oli vain rakkautta.

Samana iltana hän valahti lattialle saadessaan massiivisen aivoverenvuodon. Toni oli varmasti aavistanut lähtönsä. Hän eli vielä sairaalassa yksitoista vuorokautta, jolloin kaikki ystävät ja sukulaiset kävivät häntä hyvästelemässä. Minä ja tyttäremme Veera olimme Tonin luona, kun hän nukkui yöllä rauhallisesti pois.

"Tiesin, että ihminen ei voi sairaudelle ja sen oireille mitään."
Kiti Luostarinen

Muistisairaan äitini rinnalla kulkeminen ja hänen kuolemansa vuonna 1991 valmensivat minua hyväksymään Tonin sairauden ehdoitta. Tiesin, että ihminen ei voi sairaudelle ja sen oireille mitään. Minun ärsyyntymiseni toisen unohteluun ei olisi auttanut, päinvastoin. Ainoa vaihtoehtoni oli jälleen kerran ottaa todellisuus vastaan sellaisena, kuin se on.

Sairausajassa oli se siunaus, että Tonilla ei ollut kipuja. Aamuisin, kun heräsimme, mietimme aina, että mitä kivaa tänään tekisimme. Muistisairas Toni opetti minulle kärsivällisyyttä, hetkessä elämistä ja rakkauden monimuotoisuutta.

Arki oli leskenä aluksi outoa. Olen herännyt monta kertaa aamulla ja ojentanut käteni sängyn toiselle puolelle silittääkseni Tonia. Oli opeteltava laittamaan ruokaa vain yhdelle ja totuteltava tyhjään kotiin. Myös yhteinen muisti on poissa. Minulla ei ole enää ihmistä, jonka kanssa muistella aikaa, jolloin lapset olivat pieniä.

Kaipauksen sisältä kumpuaa syvä kiitollisuus. On harvinaista ja ihmeellistä, että toiseen ihmiseen säilyi ihana ja hauska rakkaussuhde 36 vuotta.

Uteliaisuus ihmistä kohtaan on ajanut elokuvaohjaaja Kiti Luostarista eteenpäin. – Olen halunnut ymmärtää, hän sanoo.

Elämä on nyt

Uteliaisuus on ajanut minua työssäni dokumenttielokuvaohjaajana eteenpäin. Olen halunnut ymmärtää ihmistä.

Pestauduin lähes vuodeksi vapaaehtoiseksi saattohoitokoti Terhokotiin. Halusin selvittää perinpohjaisesti suhteeni kuolemaan, ennen kuin ryhdyin tekemään siitä vuonna 2003 ilmestynyttä dokumenttielokuvaa Kuoleman kasvot.

Aika Terhokodissa opetti minulle paljon. Monet potilaat sanoivat läheisilleen, että ei heitä tarvitse vielä surra – he ovat yhä elossa. Saattohoidossa olevien seurassa luonnollisesti itkettiin, mutta myös naurettiin paljon.

”Kiusaamme itseämme menneellä ja tulevalla, vaikka ainoa elämä tapahtuu nyt.”
Kiti Luostarinen

Potilaat haaveilivat usein sellaisista arkisista asioista, jotka ovat ympärillämme joka päivä. He toivoivat nauttivansa vielä yhden aterian perheensä kanssa tai tekevänsä metsäretken.

Terhokoti lopetti minun ’sitten kun’ -elämäni. Kiusaamme itseämme menneellä ja tulevalla, vaikka ainoa elämä tapahtuu nyt.

Olen kiitollinen työstäni, joka on avannut minulle hyvin erilaisia näkökulmia elämään ja ihmismieleen. Tavoitteeni on ollut luoda dokumenttielokuvieni kautta hyväksyvä ja kunnioittava katse ihmiseen.

Olen oppinut työssäni suhtautumaan myös itseeni armollisemmin. Jo urani alkuvaiheessa ymmärsin, että voin ainoastaan luottaa visiooni, tehdä parhaani ja laskea sen jälkeen teokseni maailmaan. Samasta elokuvasta tulee joka tapauksessa yleensä sekä kritiikkiä että suitsutusta, eikä arvoni ole niistä kiinni.

Kiti tuntee edesmenneen puolisonsa Toni Edelmannin energiat usein lähellään. – Rakkaus ei katoa.

Henkisellä polulla

Nuorempana pikemminkin torjuin uskon asioita kuin olin niistä kiinnostunut. Asuin ensimmäiset kahdeksan vuotta Kiuruvedellä, jossa oli paljon körttiläisiä. Körttiläisen naapuriperheen vanhemmat kielsivät siskoani ja veljeäni leikkimästä heidän lastensa kanssa. Äitiäni katsottiin paheksuvasti, kun hän puki lapsilleen punaisia ja kauniita vaatteita.

1960–70-luvuilla olin hyvin tietoisesti vasemmistolainen. Siihen maailmaan ei kuulunut uskonto. Filosofiasta ja ihmismielen mysteeristä olin kyllä ollut kiinnostunut teini-ikäisestä lähtien, mutta varsinainen henkinen polkuni alkoi viisikymppisenä.

Uskon, että olemme kaikki yhtä isoa energiakenttää. Vaikutamme toisiimme ja heijastamme toisiimme omia tarinoitamme ja tulkintojamme todellisuudesta. Minulla ei ole persoonallista jumalhahmoa, vaan puhun mieluummin universumista. Jumalani ei ole sidottu mihinkään uskontoon tai tarinaan.

Uskon siihen, että universumi on rakastava. En ole uhri, jolle tapahtuu asioita, vaan koen, että kaikki tapahtuu minun parhaakseni. Vaikeudet ovat tielleni tulevia oppiläksyjä.

Ajattelen, että jos jotain tapahtuu kuoleman jälkeen, sekin on hyvää. Elämä voi olla paratiisi, ja kuoleman jälkeen on ehkä jotain vielä parempaa. Ja jos kuoleman jälkeen ei olisikaan mitään, mitä väliä, sillä en tiedä sitä, koska olen kuollut. Pelko on turhaa.

Hauskanpito ja hulluttelu ovat Kitille tärkeitä. – Pitää osata nauraa myös itselleen.

Energiahoitoa etänä

– Näin kerran aamupäivällä meditoidessani ihmeellisen näyn. Eteeni ilmestyi vanhempi siskoni ja tämän energiakenttään takertunut toinen siskoni, joka kuoli pienenä hukkumalla. Aloin puhua kuolleelle siskolle lempeästi. Kerroin, että hän saa jatkaa matkaansa eteenpäin. Lopulta näin, kuinka pieni tyttö hyppelehti keveästi poispäin.

Soitin vielä samana päivänä Espanjassa asuvalle siskolleni. Kun kysyin mitä kuuluu, hän kertoi olevansa ihmeissään. Viikkoja vaivannut alakuloinen ja uupunut olo oli tiessään. Yhtäkkiä aamupäivällä hän oli tuntenut itsensä pirteäksi. Kerroin siskolleni meditaatiossani mieleeni tulleesta visiosta. Siskoni sanoi heti, että jotain oli varmasti tapahtunut, koska hänen olonsa oli yhtäkkiä niin keveä.

Tapahtuneen jälkeen kiinnostuin energioista ja aloin opiskella monia eri hoitotraditioita. Kiinnostuin myös kvanttifysiikasta.

Teen jonkin verran energiahoitoja. Ihminen asettuu pötkölleen omassa kodissaan, ja minä hoidan häntä kaukohoidolla. Parin päivän päästä käymme palautepuhelun hoidon herättämistä tuntemuksista ja vaikutuksista.

”Keho on viisas, kunhan sitä malttaa kuunnella. Se parantaa itse itseään.”
Kiti Luostarinen

Näen joskus kuolleita ihmisiä hoitojeni aikana. Hoidettavan ihmisen energiakentässä saattaa näkyä sinne kuulumaton energia, joka voi olla niin sanottu häiriöhenki. Tämä voi väsyttää tai ahdistaa ihmistä tai tuntua fyysisenä kipuiluna.

Kun kuvailen näkemääni asiakkaalleni, hän saattaa tunnistaa esimerkiksi edesmenneen läheisensä. Jos hoito on onnistunut, ihmisen olo kevenee ja oudot kivut voivat kadota. Olen hoitanut myös itseäni energiahoidolla sekä mieleni puhdistamisella turhasta stressistä. Struumakasvaimeni alkoi kutistua ja lopulta katosi. Vältyin leikkaukselta. Myös progressiivinen keskivaikea munuaissairauteni parani. Ruumis ja sielu ovat todellakin yhtä.

Keho on viisas, kunhan sitä malttaa kuunnella. Se parantaa itse itseään.

En väitä tietäväni, mistä tässä kaikessa on kysymys ja mitä hoidossa oikeastaan tapahtuu. Jos energiahoidon avulla ihmisen olo edes hiukan helpottuu, se on hyvä. En vastusta virallista lääketiedettä – jos sairastun, menen lääkäriin. Energiahoidot voivat tukea toipumista.

– Lapseni vitsailevat minun elävän ilokuplassa, koska olen lähes aina hyväntuulinen.

Kaikkein tärkein

– Elämän tärkein asia on rakkaus. Jos minun pitäisi määritellä se, sanoisin, että kaikki on rakkautta. Koko universumimme on rakkautta.

Kun luopuu stressaavista tarinoista koskien sitä, mitä ihmisten ’pitäisi olla’, tilalle tulee rakkaus. Rakkaus on myös vapautta. Vapaus oli tärkeää myös pitkässä parisuhteessani. Ajattelin, että jos nurkan takaa tulee joku ihana prinsessa, joka tekee Tonin onnelliseksi, toivotan hänelle hyvää matkaa.

Jos rakastaa ihmistä, hänelle toivoo parasta. Vapaus oli suhteemme kantava voima. Kumpikin sai toteuttaa omia unelmiaan. Emme kahlinneet toisiamme. Kiinnostus kumppaniin säilyi, kun annoimme toisillemme vapauden kasvaa ihmisinä.”

Kiti Luostarinen

on 70-vuotias elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, joka on tehnyt pääasiassa dokumenttielokuvia. Hänet tunnetaan muun muassa elokuvistaan Palnan tyttäret (2008), Kuoleman kasvot (2003) ja Naisenkaari (1997). Kiti on palkittu useaan kertaan, muun muassa Vuoden elokuvaohjaaja -palkinnolla (2008).

Kiuruvedellä syntynyt Kiti asuu nykyään Fiskarsissa. Hänellä on edesmenneen puolisonsa säveltäjä Toni Edelmannin kanssa vuonna 1982 syntynyt poika ja vuonna 1985 syntynyt tytär. Puolitoista vuotta sitten Kitistä tuli isoäiti. Perheeseen kuuluvat myös Tonin poika Samuli Edelmann ja hänen kaksi lastaan.

En pelkää mitään, kun en kuitenkaan tiedä, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu.

Tiedän yhä selvemmin sen, miten vähän lopulta tiedän.

Ihmettelen ihmisruumiin nerokkuutta.

Hyväksyn sen, että olen vastuussa kaikesta, mitä minulle tapahtuu.

Luotan siihen, että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu hyvästä syystä.

Uskon, että kaikki ihmiset tekevät aina parhaansa.

Kommentoi »