Kirsti Podmol, 87, Helsingistä:

”Olen nuori sielultani. Tykkään samoista asioista kuin parikymppisenä: käyn teatterissa ja katson elokuvia. En ole juuri muuttunut. Kokonikin on sama.

Minulta kysytään, missä ryppyni ovat. Niitä ei kai sitten hirveästi ole. Kun katson itseäni peilistä, ajattelen, että ei tule mitään. En tykkää rypyistä ollenkaan.

Kaikki kaunis saa minut iloiseksi. Rakastan vaatteita. Tuntuu ihanalta, kun joku kehuu vaikka puseroani. En ole koskaan ostanut kalliita merkkejä. Olen ehkä osannut yhdistellä vaatteita niin, että ne sopivat minulle.

Jäin leskeksi seitsemän vuotta sitten. Ehdimme olla tsekkiläisen aviomieheni kanssa yhdessä 40 vuotta.

Tapasimme Helsingissä tansseissa 1980-luvulla. Olimme molemmat eronneita. Meillä oli ihana suhde. Nautimme suunnattomasti matkustelusta. Kävimme säännöllisesti mieheni kotimaassa ja lomamatkoilla.

Mieheni sairasti kolmekymmentä vuotta kurkkusyöpää ja menetti lopulta puhekykynsä. Hoidin puhumisen hänen puolestaan ja pidin hänestä huolta.

Muistelen miestäni joka päivä. Juttelen hänen valo­kuvalleen ja kerron, mitä olen tehnyt. On sääli, että yhteisen elämän piti loppua.

Onneksi minulla on hyviä ystäviä, joiden kanssa tapailemme ja soittelemme. Yksi heistä on Anelma. Käyn usein Tallinnassa, yksin tai ystävättärieni kanssa. Olisi silti ihanaa, jos löytäisin mies­kaverin, jonka kanssa voisin lähteä reissuun.

Synnyin Kotkassa vuonna 1932. Muutin 15-vuotiaana Helsinkiin tätini luokse. Sain töitä lähettinä, sitten elokuvateatterista paikannäyttäjänä ja lipunmyyjänä. Se oli unelmien työpaikka. Katsoin kaikki teatterin leffat.

Kulkurin valssi on suosikkini ja Tauno Palo kaikkien aikojen paras näyttelijä. Hänkin kuoli kurkkusyöpään, kuten mieheni. Se oli lukkarinrakkautta.

Olin 50 vuotta töissä konekirjoittajana Kelassa. Oikein odotin aamuisin, että pääsen töihin. Minulla oli vikkelät sormet. Se oli etu, koska nopeudesta maksettiin parempaa palkkaa. Tietokoneet tulivat, kun eläkeikäni lähestyi. Nuoret oppivat uudet systeemit, itse olin pulassa.

Jouduin ensimmäisen kerran sairaalaan yli kahdeksankymppisenä. Ensin leikattiin umpisuoli, sitten tuli rytmi­häiriöitä. Nyt minulla on verenpainelääkitys.

On ihmeellistä, että olen pysynyt terveenä kaikki nämä vuodet. Omat vanhempani kuolivat kuusikymppisinä, mutta isäni äiti eli satavuotiaaksi. Ihailin häntä. Itseltäni ei enää paljoa tuohon ikään puutu.

En ollenkaan innostu, kun kerhossa on jumppaa ja pitäisi heilutella käsiä ja jalkoja. Käyn mieluummin pitkillä kävelylenkeillä.

Olen elänyt mielihalujeni mukaan. Laitan leivälle voita, käytän laardia paistorasvana ja juon punaista maitoa. Kun mieheni eli, hän laittoi ruokaa, minä tiskasin. Nyt joudun yksin miettimään, mitä söisin. Käyn usein palvelutalossa lounaalla. Rakastan jälkiruokia, ja jäätelö on herkkuni. En tykkää leipoa.

Avioero 1960-luvulla oli kamala paikka. Kun olin kolme­kymppinen, ensimmäinen aviomieheni löysi toisen naisen ja erosimme. Se oli iso pettymys. Häpesin niin paljon, etten aluksi kertonut erosta kenellekään. Istuin rantakallioilla ja nuolin haavojani. Tuntui mahdottomalta jatkaa elämää.

Pääsin jaloilleni puhumalla. Läpätin tuntojani kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Olen luonteeltani avoin. Olen varmaan väsyttänyt kaverit jutuillani.

Minulla ei ole lapsia, mutta onneksi elämässäni on hyviä ystäviä, sukulaisia ja naapureita. Edesmenneen mieheni lapset soittelevat ja kysyvät vointiani. On hienoa, että he ovat elämässäni. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta.

Kaikkein tärkeintä elämässä on, että tulee juttuun itsensä kanssa ja uskaltaa tehdä asioita myös yksin. Kun ei ole riippuvainen muista, pärjää varmemmin.

Ajan yhä autoa. Jos olisin jättänyt ajamisen aviomiehelleni, en ehkä nyt uskaltaisi hypätä rattiin. Kun parkkeeraan, naapurit ihmettelevät, että yksinkö kävit Kotkassa asti.

Minulla ei ole ollut isoja rikkauksia, mutta voin tehdä melkein mitä haluan. Vuosi sitten kävin Amerikassa. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Haaveilen kunnon laivaristeilystä Karibialle tai Välimerelle. Paikalla ei ole niin väliä, kunhan laiva on iso ja on merta. Sen jälkeen kaikki olisi tehty ja nähty.

Elämä on hyvää. Toivon hartaasti, että minulla olisi vielä muutama vuosi täällä.”

Lue lisäksi 87-vuotiaan Anelman ajatuksia elämästä.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 7/2020.