Leikkiminen ja museokahvila Hedda Nooran pitäminen, kirjailija Kirsti Manninen nimeää harrastuksensa. Leikkimisestä pitävät huolen ne kymmenen lastenlasta, jotka asuvat kilometrin säteellä Kirsti-mumman Mäntsälän maaseudulla sijaitsevasta kodista. Teini-ikäisten kanssa hän saattaa myös siistiä pihaa ja ratkoa lukion pitkän matematiikan tehtäviä.

– Olen lukenut ylipitkän matematiikan, ja olin lahjakas siinä. Pystyn toimimaan lukiolaisen sparraajana, hän kertoo.

Kirsti perusti jo 1990-luvulla kälynsä kanssa museokahvilan Mäntsälän Alikartano-museoon, joka on tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskjöldin lapsuudenkoti. Toiminta joutui pitkälle tauolle, kun 1700-luvun tyyliin rakennettu päärakennus oli korjattavana. Lopulta Mäntsälän kunnalta kyseltiin, ­kuka voisi jatkaa kahvilan toimintaa tänä kesänä.

– Sanoin, että minä! 1990-luvulla kahvilassa olivat töissä omat ja kälyni teini-ikäiset lapset. Nyt tar­joamme ja tarjosimme kesätyötä lastenlapsille ja ­heidän kavereilleen.

Samaan aikaan jatkuu kirjailijan työ.

– Tällä iällä en työskentele enää pyöreitä vuorokausia, mutta saatan kyllä tehdä töitä koko valveillaoloaikani, kun romaanin kirjoitus on päällä.

Kirsti Manninen on käynyt koronavuoden aikana läpi kolme isoa tekonivelleikkausta. – Huhtikuussa 2020 tehtiin lonkka, viime syksynä toinen polvi ja tämän vuoden huhtikuussa toinen. Kohta olen hyvinkin liikkuva.

Kirsti Mannisen neljä ajatusta ikääntymisestä:

1. Innostuminen on elämän ydin

”Olen ollut pienestä asti tunnettu siitä, että innostun koko sydämestäni. ­Uppoudun täysin siihen, mitä teen – tutkimukseen, lukemiseen, kirjoittamiseen tai elokuvan katsomiseen. Silloin en kuule enkä näe mitään.

Tyttäreni Katri alkoi selvittää asiaa vajaat kymmenen vuotta sitten. Tätä kautta sain 60-vuotiaana add-diagnoosin. Se saa ihmisen tekemään kiihkeästi asioita, jotka kiinnostavat häntä. Hoitamatta jäävät ne, jotka eivät kiinnosta, esimerkiksi rutiinit. Tämä voi haitata elämää paljon, mutta oikea lääkitys auttaa. Itse en kuitenkaan tarvitse lääkkeitä. Add:lla on fysiologinen tausta, ja se periytyy. Kun ruvettiin perkaamaan sukua, löytyi muitakin tapauksia.

Add:n huono puoli on ollut, etten ole huolehtinut tarpeeksi fyysisestä kunnostani. Varsinkin yksinhuoltajana kökötin koneen ääressä ympäri vuorokauden. Vanhempana olen oppinut pakottamaan ­itseni rutiinien äärelle ja lepäämään.

Innostus on ominaisuus, joka säilyy minussa niin kauan kuin henki pihisee. Se ei riipu kunnostani. Kun olen innostunut, en ole köyhä enkä kipeä. ­Innostuminen on elämäni ydin.”

2. Kun sydän käskee, ei pidä miettiä

”Välillä innostun ja lähden mukaan projekteihin, joissa ei vaikuta olevan järkeä ja joista ei ole hyötyä. Sydän vain tietää, että asia on tärkeä. Siihen on lähdettävä mukaan, vaikka ei ehtisi ja pitäisi tehdä järjellisempiä asioita. ­Tämä asenne juontaa aikaan, kun Pulmu-anoppini oli hengissä. Muorin motto oli: kyllä Luoja hulluist huolen pitää, varokoot vaan viisaammat. Hän myös eli vahvasti sen mukaan.

Jo nuorena miniänä huomasin, että jos vilpittömästi tuntui siltä, että jokin asia pitää hoitaa, Jumala maksoi sen takaisin joltakin toiselta momentilta. Esimerkiksi talkootyö on poikinut töitä, joista on maksettu. Kun sydän käskee tekemään, ei kannata miettiä, onko siinä järkeä vai ei. Pitkässä juoksussa se maksaa itsensä takaisin.

Olen monta kertaa toiminut erilaisten opinnäytteiden kätilönä ja saattanut 20 vuoden päästä huomata, että silloin minuun tarttui tietoa, jota tarvitsen. Olen myös toiminut vuosikausia kyläkirjurina, koska meillä oli aikanaan kylän ainoa sähkökirjoituskone. Olen kirjoittanut mielipiteitä yleisönosastolle ja ainakin kymmenen morsiamen isän puhetta.”

Kirsti Mannisen perheeseen kuuluu sekä biologisia että ei-biologisia jäseniä. – Perheeni on kuin leirinuotio, jonka ympärille tehdään tilaa uusille tulijoille. Väki saa tulla ja mennä vapaasti.

3. Unohtaminen on syvästi inhimillistä

”Haetanneeko tuo mittään on savolaisen äitipuoleni mielilauseita. Tämä ajattelutapa on selvästi lisääntynyt iän myötä. Kaikkea ei tarvitse opetella eikä muistaa, ja unohtaminen on syvästi inhimillistä. Vanhuudesta tulee leppoisampaa myös, kun ei häpeile omasta ja toisten puolesta.

Armollisuus on parasta vanhenemisessa. Nuorempana innostuessani ylitin omat rajani huomaamatta. Iän myötä olen oppinut, ettei haittaa, jos en saa kaikkea valmiiksi päivän aikana, vaikka kuinka olisin kuvitellut. Tämä on ollut ihanaa.

Aikaisemmin nousin kirjoittamaan aamulla ­kukonlaulun aikaan, neljän viiden maissa. Nyt olen ymmär­tänyt, ettei minun ole pakko. Vanha ihminen nukkuu makeimmat unet aamulla. Tunnit seitsemästä yhdeksään aamulla ovat pyhiä. On kuin rahaa pankkiin panisi, kun mummo nukkuu.

Olen myös oppinut, ettei minun tarvitse hoitaa kaikkea. Olen lisännyt delegointia, mikä vähentää stressiä ja tekee elämästä mukavaa.”

4. Sukupolvien ketju kannattelee

”Olen kokenut omassa elämässäni vahvasti, miten sukupolvien ketju kannattelee meitä. En ole nähnyt kumpaakaan isoisääni, mutta suvussani oli äidin puolella isoisän veli, joka kanssa kaveerasin kovasti alle kouluikäisenä.

Minulla on ollut voimakas side pohjalaisiin iso­äiteihini, mummaan ja mamiin. Heidän vaikutuk­sensa elämänkatsomukseeni on ollut erittäin suuri. Pitää puuttua vääryyteen, ottaa kantaa ja huolehtia ihmisistä. Huomaan samat piirteet itsessäni. Myös minulle on tärkeää pitää yllä suvun turvaverkkoa.

Olen moninkertainen isoäiti ja tajuan, miten tärkeä ja moninainen ylisukupolvinen yhteys on. Iso­äitiyden malli on tullut sukupolvien takaa. Se on lahja. Vaalin ja siirrän perinteitä lapsilleni ja lastenlapsille.

Elämän taitekohdat ja juhlat ovat merkittäviä. Isoäiti ja äiti kirjoittivat aikanaan joululahjarunoja, ja edelleen aaton vastaisena yönä rustaan joululahja­runot. Varpulan joulu -joululehtemme on ilmestynyt melkein 40 vuotta. Siihen kirjoittaa sukupolvi toisensa jälkeen.”

Kirsti Manninen kirjoittaa Syrjästäkatsojan tarinoita -romaanisarjaa Enni Mustosen nimellä. Sarjan yhdeksäs osa Näkijä ilmestyi huhtikuussa, ja parhaillaan Kirsti kirjoittaa seuraavaa.