Kirjailija Kirsti Manninen kokee hyötyneensä add-tyyppisistä piirteistään: ”Hyveeni ja heikkouteni on suunnattoman hyvä keskittymiskyky”

Maistuuko kahvi, käytätkö maitoa? Rahkapullat on leivottu tässä lähellä, kävin juuri hakemassa.

Kirsti Manninen juttelee samalla kun pyörähtää keittiön puolelle noutamaan kahvipannua. Kupit hän on kattanut valmiiksi tuvan pitkälle pöydälle.

Lähes puoli vuosisataa Mäntsälässä, Varpulan talossa asunut Manninen vaikuttaa enemmän rivakalta maalaisemännältä kuin tohtoritason tutkijalta, kirjailijalta ja televisiosarjojen käsikirjoittajalta. Monelle Kirsti on tuttu Enni Mustosena, nimellä, jolla hän on julkaissut kymmeniä suosittuja historiallisia romaaneja.

Kirsti on ehtinyt paljon, koska hän oppi jo lapsuudessaan selviytymisen ja tekemisen eetoksen: ei jumiteta, vaan ryhdytään eikä meinata.

”Suurin saavutukseni on kuitenkin perhe. Lapsuudenkodissani meitä oli viisi sisarusta, ja minulla on kuusi lasta sekä liuta lastenlapsia. Voimani ja energiani on se, että ympärilläni on paljon läheisiä.”

Arkielämässä Kirstin tärkein ihminen on puoliso Jarmo, joka piipahtaa yläkerrasta tervehtimään vieraita. Yli kymmenen vuotta yhdessä ollut pari tapasi aikoinaan erittäin kirjailijalle sopivalla tavalla.

”Uskon, että olen viisastunut vanhetessani, paljonkin. En ole erityisesti opetellut mitään, vaan kehitys on tapahtunut luonnostaan, lukemalla ja tekemällä.

Kun on ehtinyt kokea paljon, on saanut lapset ja lastenlapset sekä selvinnyt muun muassa avioerosta ja puolison kuolemasta, oppii vähitellen luottamaan, että asiat järjestyvät myös tulevaisuudessa.

Viisaus on mielestäni nöyryyttä elämän edessä, tyyntä harkintaa ja kokonaisuuden ymmärtämistä sekä pienten ilojen havaitsemista. Viisas ihminen tajuaa omat ja toisten rajat eikä yritä mitään väkisin.

Parhaimmillaan ymmärrys ja elämänilo lisääntyvät iän mukana, mutta edellytyksenä on, että ihminen oppii luopumaan.

Uhkana on, että me vanhetessamme takerrumme johonkin illuusiokuvaan – nuoruuteen tai kauneuteen, suorittamiseen, toiseen ihmiseen, valtaan, uraan, rahaan – mahdollisuuksia tyhmenemiseenkin on tarjolla.”

”Olin opettajaperheen esikoinen, neljän veljen isosisko ja rehtori-isäni paras sekä ainoa tytär. Uskoin jo varhain, että minä selviän.

Opin lukemaan viisivuotiaana ja luin tosi paljon, muun muassa kirjan, joka sai minut haaveilemaan lähetyslääkärin työstä Ambomaalla. Halusin puolustaa kehitysmaan lapsia ja naisia.

Kotikasvatukseni oli aika topeliaaninen: heikommista täytyy pitää huolta, hyviä asioita jaetaan ja epäkohtiin puututaan eikä vääryyttä sallita. Muistan, kuinka jo kansakoulussa puolustin kiukkuisena, jos jotakuta kaveria esimerkiksi kiusattiin.

Synnyin Helsingin Kätilöopistolla, mutta isän ja äidin työpaikat vaihtuivat tiuhaan, joten ehdin asua monella eri paikkakunnalla, muun muassa Raahessa ja Orimattilassa.

Tuntui, että tulin joka syksy heitetyksi uuteen ympäristöön ja opin solmimaan aina uusia kaverisuhteita.

Sosiaalisena ja iloisena lapsena selvisin siitä, mutta tiedän, että kaikki eivät olisi selvinneet. Elämäni paras päätös oli, kun muutimme mieheni kanssa tänne Mäntsälään vuonna 1974.

Olin silloin 21-vuotias ja odotin ensimmäistä lastani. Halusin pysyvän asuinpaikan, jotta minun lapseni ei tarvitsisi vaihtaa kavereita koko ajan.”

”Moneen kertaan lisärakennettu mökki ja pihapiiri ovat yhä heimoni tukipaikka. Kaikki viisi lastani ovat syntyneet täällä, ja yhden lapseni kaverista tuli myöhemmin meille kuudes lapsi.

Mielestäni perhe ei ole mikään neljän seinän sisään suljettu yksikkö, vaan kuin nuotiopiiri. Yhdessä kokoonnutaan lämmittelemään, syömään ja kertomaan tarinoita. Nuotiolta voi lähteä ja sinne voi aina palata.

Kun erosimme mieheni kanssa vuonna 1990, lapset olivat neljästä neljääntoista vuotiaita. Avioero on kuin pieni kuolema, ja se otti kieltämättä lujille, mutta jälkeenpäin ajatellen myös opin paljon.

Tajuan, että toista ihmistä ei voi omistaa eikä muuttaa, ja avioeron myötä myös käsitykseni perheestä nuotiopiirinä lujittui entisestään.

Pidimme entisen mieheni kanssa eron jälkeenkin koko ajan lapsista yhteisesti huolta, hän jäi asumaan lähelle ja oli mukana perheemme elämässä kuolemaansa asti.

Suurperheeni on yhtä aikaa avoin ja kiinteä, ja olen tehnyt lapsieni kanssa myös paljon yhteisiä töitä. Eniten tietysti tyttäreni Katrin kanssa, sillä hän on käsikirjoittaja, mutta myös poikieni Kustin, Jaakon ja Sepon kanssa olen tehnyt sekä kirjoja että videoita.

Nykyään neljä lapsistani asuu perheineen lähettyvillä, yksi asuu Kaliforniassa ja yksi Vaasassa. Minulla on bonuslastenlapset mukaan lukien 22 lastenlasta ja jopa kaksi lapsenlapsenlasta.

Myös monet kyläläiset ovat ystäviäni ja lähes perheenjäseniä. Meillä on monia yhteisiä perinteitä sekä juhlia, ja minulla on täällä ystäviä jo neljännessä polvessa.”

”Luin koulussa pitkän saksan ja isäni keksi lähettää minut vaihto-oppilaaksi Sveitsiin. Se oli hyödyllinen lukuvuosi hienossa, yksityisessä tyttökoulussa.

Opin, että varakkaiden elämä voi olla jopa rajoitetumpaa ja ikävämpää kuin niin sanottujen tavallisten ihmisten. Tajusin myös, että pohjimmiltaan ihminen on melko sama taustastaan huolimatta.

Koulussa opetettiin hienostonaisille sopivia taitoja, kuten jalokivien puhdistusta, tennistä ja konekirjoitusta. Vihasin konekirjoitusta, mutta jälkeenpäin olen taidostani ikionnellinen.

Kirjoittamistani on edistänyt sekin, että sujahdin digimaailmaan etujoukoissa, koska tekniset asiat kiinnostavat minua.

Minulla on kolme diplomi-insinööriveljeä, ja lapsistani varsinkin Katri ja Jaakko ovat lähes somevelhoja. Nautin suunnattomasti, kun koneeltani on suora väylä vaikka mihin historiallisiin tiedostoihin.

Hyveeni ja heikkouteni on suunnattoman hyvä keskittymiskyky. Tyttärelläni Katrilla on todettu aiemmin add:ksi nimetty eräs adhd:n esiintymismuodoista, joka ilmenee muun muassa erityisenä keskittymisenä.

Kun se todettiin, koko perhe ymmärsi, että minulla on sama piirre.

Uppoudun täysin siihen mitä teen. Kun kirjoitan romaania tai katson keskittyneesti televisiota, en kuule enkä näe mitään. Lapseni käyttivät aikoinaan tilannetta häikäilemättä hyväkseen. He kysyivät, että äiti saadaanko syödä kaikki jäätelöt pakastimesta, ja minä en kuullut mitään, vaan lupasin, että joo, joo.”

”Entinen mieheni tapasi muistuttaa, että kun jotakin asiaa päivitellään, että voitko kuvitella, niin Kirsti todellakin voi! Minulla on aina ollut pää täynnä tarinoita.

Nuorena kuvittelin itseni lähetyslääkärihaaveiden jälkeen sisustussuunnittelijaksi tai lavastajaksi, mutta monille läheisilleni oli jo varhain selvää, että minusta tulee kirjailija. Päädyin Helsingin yliopistoon lukemaan historiaa ja kirjallisuutta ja olin ensin opettaja ja tutkija.

Ensimmäisen viihdekirjani motiivi oli raha. Olin lukenut paljon viihdekirjoja, rakastin niitä, ja minulla oli valmis tarina päässäni, joten päätin kirjoittaa sen maksaakseni mieheni tilaamat mustat kattorännit.

Tein viidessä päivässä valmiin käsikirjoituksen, jonka Otava päätti julkaista. Yllätyksekseni paikalle tuli myös kustantamon isompia herroja, jotka sanoivat, että sinähän olet tutkija, teet väitöskirjaa ja olet pian tohtori. He pelkäsivät, että pilaisin maineeni tutkijana, ja kehottivat minua ottamaan nimimerkin.

Olin aina ihaillut Hilja Valtosta mutta koska kalliit kattorännit olivat mustat, valitsin sukunimeksi Mustosen. Halusin tehdä kunniaa myös Anni Polvalle, mutta äitini mielestä Anni oli vanhan naisen nimi, niinpä minusta tuli Enni Mustonen.

Ensimmäinen romaani Maitotyttö ilmestyi vuonna 1984 ja siitä alkaen Enni on ahkeroinut.

Kirja valmistuu suunnilleen vuodessa, ja työnjako on selvä: Kirsti hakee aineistot, tutkii ja tarkistaa taustat, sitten Enni aloittaa uurastuksen. Kirjoittamisvaihe kestää vain pari kuukautta, sillä Enni tekee pitkiä ja keskittyneitä päiviä.

Kirstikin kirjoittaa koko ajan, muun muassa televisiokäsikirjoituksia ja lastenkirjoja. Hovimäki-sarjaa kirjoitin veljeni Jussin kanssa, ja tyttäreni Katrin kanssa olen kirjoittanut paljon, muun muassa sarjoja Benner & Benner ja Nyrkki.

Työskentely läheisten ihmisten kanssa on helppoa, koska rytmi on tuttu. On tärkeää, että tiimissä on samanlainen nopeus: pallotellaan aihioita ja tunnistetaan toisen idea heti eikä jäädä jahkailemaan.”

”Kirjojeni sankarittarissa on paljon perinteisen suomalaisen sankarittaren ominaisuuksia. He ovat sisukkaita, reippaita ja solidaarisia naisia, rohkaisevia esikuvia kaikille.

Perusitsetuntoni on hyvä, olen aika optimistinen, mutta realistisella tavalla. Jos tilanteen voi ratkaista, kannattaa toimia ripeästi, mutta jos asiaan ei voi vaikuttaa, siihen ei kannata jäädä jumittamaan.

Arvoni ovat aika samat kuin ne, jotka sisäistin lapsena: solidaarisuus ja heikompien auttaminen. Samoja arvoja olen yrittänyt opettaa myös lapsilleni. Vaikka ei heitä ole erityisesti kasvatettu, siinä he ovat saaneet varttua ja siirtävät nyt perinnettä omille lapsilleen.

Oikeastaan ainoa kapinointi vanhempiani kohtaan on ollut esteettinen. He edustivat tyylissään ja sisustuksessaan selkeää Alvar Aalto -linjaa, minä olen enemmän kirpputorilöytöjen ja uuden yhdistelyn kannalla. Arvomaailmani perusta ovat rakkaus ja ihmiset, elämäni miehet, lapset ja lapsenlapset, koko suurperheeni.

Avioiduin toisen kerran vuonna 2007. Valitettavasti liitto Sepon kanssa jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli jo vuonna 2010. Tapasin hänet, samoin kuin nykyisenkin puolisoni Jarmon, keskustelupalstalla.

Jarmon harrastuslista – lukeminen, rakentaminen ja lastenlasten kanssa leikkiminen – teki minuun vaikutuksen ja kiinnostuin hänestä heti. Hänellä oli myös sama elämän motto kuin minulla: mikä ei tapa, vahvistaa.

Kirjoittelu on kirjailijalle hyvä tapa tutustua ja aloittaa suhde. Kun jutellaan ja kuulostellaan, löydetään toisesta aitoa sisintä eikä tehdä päätelmiä ulkoisen vaikutelman mukaan.

Sitten kun on ehtinyt tykästyäkin, osaa molemmin puolin katsoa toista aiempaa hyväksyvämmällä silmällä.

Jarmo on ollut kaikki nämä vuodet juuri sitä, mitä hän vaikuttikin olevan. Hän on sujuvasti osa perhettä, rakas tukeni ja korvaamaton sekä Kirstille että Ennille. Olen hyvin onnellinen tässä suhteessa. Minusta ei ole koskaan pidetty näin hyvää huolta, ei edes lapsuudessa.”

”Sain lapsuudenkodistani luonnollisen suhteen uskontoon, ja se kantaa yhä. Uskonnollisuuteni on aika arkista, ei mitenkään erityisen pyhää.

Ajattelen, että joka päivä on armo uusi ja elämä on jatkuva koulu. Aina on toivoa, ja kaikella tapahtuneella on tarkoitus.

Tässä iässä on jo kaikenlaista kremppaa, lonkkani ja polveni on leikattu, särkyjä on siellä täällä. Nautin jokaisesta hyvästä päivästä, enkä murehdi mistään.

Maailman tilanne on saanut minut kuitenkin pelkäämään sotaa. Toisaalta historiani lukeneena tiedän, että siitäkin on aina selvitty. Kuolemaan sinänsä suhtaudun hyvin luonnollisesti.

Oma kuolemani ei pelota, enkä täpise sen ajatuksen kanssa. Olen onnellinen, koska takana on jo niin paljon hyvää elämää. Sitä paitsi minulla on vahva usko siihen, että ei tämä elämä ole pelkästään tässä.”