Valaistuminen. Tällä sanalla Harri Henttinen kuvailee kokemustaan nuorena miehenä. Kyseessä ei ollut perinteinen uskonnollinen herätys, mutta erittäin syvä itsetietoisuuteen herääminen ja asioiden kirkastuminen.
”Näin valon, joka ei polttanut tai häikäissyt, vaan se oli kirkas ja täynnä rakkautta. Näin myös tien, jolla käveli ihmisiä rinnakkain, ja jokin ääni sisälläni vakuutti, että tehtäväni olisi kulkea tietä ihmisten vierellä”, Harri muistelee ja jatkaa:
”Minulle sanottiin, että en olisi johtaja tai guru vaan opastaja ja rinnalla kulkija. Koin, että Jumala puhui minulle ja sain varmuuden, että suunta on oikea, tämän tien päästä löytyy jotain.”
Luterilainen kirkko tuntui oikealta vaihtoehdolta, se oli tuttu, sillä Harri oli käynyt lapsena isoäidin kanssa kirkossa. Lukion jälkeen hän päätyi opiskelemaan teologiaa, vaikka epäröi, voisiko hän olla pappi, kun hän on niin hiljainen ja sulkeutunut. Riittäisivätkö sosiaaliset taidot?
Soveltuvuustestissä häneltä kysyttiin epäsuorasti myös seksuaalista suuntautuneisuutta.
Harri ei oikein ymmärtänyt hienotunteiseksi muotoiltua kysymystä ja vastasi vilpittömästi, että pidän ylipäätänsä ihmisistä, miehistä ja naisista. Nykyään noin henkilökohtaista asiaa ei saisi edes kysyä, mutta 1980-luvun lopulla sai, ja homoseksuaalisuus saattoi estää pääsyn papiksi.
”Ehkä vilpittömyyteni auttoi, ja tulin hyväksytyksi. Tosin minunkin tieni oli aluksi hiukan mutkainen ja kivinen.”
Vuoropuhelu kiinnostaa
Nykyisin Harri on tunnettu Kirkko-Harrina, lämmintä suvaitsevaisuutta saarnaavana Vesilahden kirkkoherrana. Hän pukeutuu mielellään värikkäästi, meikkaa ja rakastaa kauniita asioita sekä esineitä.
Hän määrittelee olevansa sukupuoli-identiteetiltään androgyyni. Ulkoisesti hän on mies, mutta hänen sisällään asuu nainen. Toki meissä kaikissa on sekä feminiinisiä että maskuliinisia puolia.
”Mielestäni sukupuolten moninaisuus on rikkaus. Ihminen on yhtä arvokas, oli hän mies tai nainen tai mitä tahansa siltä väliltä. On tärkeää, että asioista puhutaan oikeilla nimillä ja mitä suoremmin, sen parempi. Mitä enemmän tunnemme ja tiedämme erilaisuudesta, sitä vähemmän meillä on ennakkoluuloja.”
Vuoropuhelu kiinnostaa Harria. Hän korostaa ihmisten näkökulmien kuuntelua ja huomion kiinnittämistä siihen, mitä toinen oikeasti sanoo ja tarkoittaa.
”Ihmiset ajattelevat kovin eri tavoin, eikä kenenkään pidä suoraan tuomita toisen mielipiteitä.”
Hän sanoo olleensa itsekin nuorena liian itsevarma. Vastavalmistuneena pappina hän joutui usein tilanteeseen, jossa hän oli napit vastakkain kirkon vanhoillisten piirien kanssa.
”Olin itsekäs ja kuvittelin, että vain minulla on totuus. Ajattelin, että eri mieltä olevat eivät ymmärrä yhtään mitään. Olin ehdoton, kulmikas ja töksäyttelevä, puhuin ennen kuin ajattelin.”
Harri on oppinut, että kannattaa harkita puheitaan, ja ellei ole oikeita sanoja, kannattaa vaieta.
”Valmistuin 1989, ja siihen aikaan papin ei kuulunut korostaa omaa persoonaansa, enkä minä sopinut lainkaan yleiseen kaavaan. Koko olemukseni julisti, että huomatkaa minut”, hän muistelee ja jatkaa:
”Olen yhä ulkoisesti värikäs, mutta ihmisenä olen silloista kuuntelevampi ja sovittelevampi. Tiedän, että kukaan ei voi omistaa totuutta.”
Kauneimmaksi hioutunut jalokivi
Lapsena Harri ei miettinyt, onko hän tyttö vai poika, hän leikki siskonsa Tiina-Liisan kanssa ja oli vain lapsi. Usein heitä molempia kutsuttiin tytöiksi, eikä se Harria haitannut.
Koulussa piti kuitenkin olla poika, ja Harri tunsi olevansa erilainen kuin muut pojat. Hän ei koskaan tapellut, ja erityisen vaikeaa oli liikuntatunneilla. Kilpailuhenkeä ei ollut lainkaan, ja joukkuepeleissä hän oli usein viimeinen porukkaan poimittu.
Myös oman ulkonäön hyväksyminen ja sopivan tyylin löytäminen oli hankalaa. Hän ei käyttänyt farkkuja, vaan pukeutui vanhanaikaisen klassisesti suoriin housuihin ja kauluspaitaan. Hän sanoo olleensa arka nynny, joka ei uskaltanut avata suutaan.
”Minua kiusattiin ja mielestäni se oli luonnollista, joten en rohjennut puhua siitä edes kotona. Minua hävetti, sillä tunsin olevani huono ja outo. Ajattelin, että minunlaistani kuuluikin kiusata.”
Opiskeluvuosina Harri keskittyi pelkästään opintoihin. Hän ei juurikaan tutustunut opiskelijatovereihinsa, vaan oli siinäkin joukossa hieman outo lintu.
”Pukeuduin varsin muodollisesti, käytin pukua ja kauluspaitaa, pienenä piristeenä minulla oli rusetti kaulassa. Niitä rusetteja minulla oli erivärisiä.”
Häntä kiehtoi teosofinen maailmankuva ja kirkon mystinen perinne. Harri vierasti erityisesti Vanhan testamentin sotaisaa ja tuomitsevaa sekä koston hallitsemaa jumalakuvaa.
Edelleenkin häntä häiritsee, että tietyt kirkon piirit hakevat elämänohjeita tuosta vanhatestamentillisestä perinteestä.
”Raamattu ei ole tiedekirja, se on enemmänkin taideteos. Se on aikansa tuote ja kuvaa uskoon liittyviä asioita osin menneen ajan käsitteillä. Historia on hyvä juttu, mutta moni asia on nykyisin paremmin. Emme elä enää pannukakun mallisessa maailmassa”, hän pohtii.
Sen sijaan Uusi testamentti innostaa Harria.
”Jeesuksen opetukset ovat paras mahdollinen ihmisenä olemisen malli, sieltä löytyy kirkon kauneimmaksi hioutunut jalokivi. Niistä opeista välittyy syvä myötätuntoisuus, se, kuinka Jeesus kohtasi ihmiset samalta tasolta ja kunnioittavasti.”
Harri tulkitsee perinteistä ohjetta ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi kuten itseäsi” viisaana elämänohjeena.
”Siinä mainitaan perustavana asiana itsensä rakastaminen. Ellei rakasta itseään, ei pysty rakastamaan lähimmäistään eikä Jumalaa.”
Hyväksy keskeneräisyytesi
Ensin täytyy rakastaa itseään. Harri sanoo, että jos ihminen on itselleen vieras, hänen pitäisi olla erityisen varovainen ihmissuhteissaan.
”Jos vihaa itseään, voi heijastaa sen toiseen ihmiseen. Meidän tehtävämme on hyväksyä itsemme ja keskeneräisyytemme sekä se, että Jumala on varannut meille paikan tässä ainutkertaisessa elämässä.”
Hän sanoo, että ihmisen tehtävä ei ole määritellä Jumalaa eikä muokata hänestä mitään kuvaa. Jumala ei asu avaruudessa eikä missään määrätyssä paikassa, eikä hänellä missään tapauksessa ole sukupuolta.
”Mielestäni paras nimi Jumalalle on rakkaudellinen Valo. Hän on rakkaus, joka luo elämäämme turvallisuutta ja toivoa.”
Harri muistuttaa, että me ihmiset haluaisimme mielellään operoida pelastusjutuilla, mutta meidän pitää jättää sellaiset asiat suosiolla Jumalalle ja keskityttyä myötätuntoon sekä toisten ihmisten kunnioittavaan kohteluun.
”Ihmisen tehtävä on olla ihmisenä toiselle ihmiselle, ja Jumala pitää huolen ikuisuuskysymyksistä. Itse kunkin pitää pyrkiä olemaan mahdollisimman hyvä ihminen ja luottaa siihen, että Jumala hoitaa loput.”
Mallikurssi kohensi itsetuntemusta
Oma itsetuntemus parani ratkaisevasti mallikurssilla, jonne Harri hakeutui opintojensa jälkeen, kun hän etsi omaa tyyliään ja mietti, kuka ja mikä hän on.
”Olin mielestäni vielä nuorena aikuisenakin itselleni vieras. Kun katsoin kuvaani peilistä, näin pitkät sääret ja epävarman kehon. Minulla oli myös outo ääni, enkä oikein tiennyt, kuinka halusin pukeutua ja miltä minun kuuluisi näyttää.”
Mallikurssille ilmoittautuminen jännitti. Hiki nousi pintaan, kun hän lopulta uskaltautui ovesta sisään. Hän yllättyi iloisesti, kun vastaanotto oli ystävällinen – kukaan ei säälinyt, ihmetellyt eikä tuominnut.
”Kenenkään siellä ei odotettu olevan bodari tai missi, vaan siellä arvostettiin persoonallisuuksia, korostettiin sukupuolen elastisuutta, liikkumisen esteettisyyttä sekä omien hyvien puolien etsimistä. Vähitellen opin hyväksymään itseni ja löysin varmuuden sekä oman tyylini.”
Harrin tyyli, meikkaaminen, koristeellinen pukeutuminen ja särmikkäät mielipiteet eivät silti olleet parhaita avuja, kun hän etsi paikkaansa kirkon työntekijänä. Hän sai lyhyitä viransijaisuuksia Tampereen seudulla, työskenteli Tammelan seurakunnassa ja oli välillä työttömänäkin.
Sitten piispa ohjasi hänet pyrkimään Vesilahdelle.
Vuodet tarkkailun alla
Maaseutua ei voi tuoda. Tuo 1990-luvun EU-äänestyksen aikainen mainoskyltti on Harrin ensimmäinen muistikuva nykyisestä seurakunnastaan.
”Kun tulin tänne ensi kerran lähes kolmekymmentä vuotta sitten, oli hämärtyvä keväinen ilta”, Harri muistelee.
Tampereella ja Helsingissä eläneelle se oli maaseutua, mutkainen tie tuntui vain jatkuvan, ja hän luuli jo eksyneensä.
”Tajusin, että täällä voi päivälläkin kävellä melkoisen matkan kohtaamatta yhden yhtä ihmistä ja illalla voi nähdä tähdet.”
Harri pyrki nuorisopapiksi, ja työhaastattelussa viisas kirkkoherra kysyi häneltä, onko hän leipäpappi ja aikooko hän pysyä uskontunnustuksessa. Kun Harri vastasi, että hän ei ole leipäpappi ja että aikoi pysyä uskontunnustuksessa, hänet palkattiin.
Kokenut kirkonmies otti tietoisen riskin, sillä Harri ei ollut ehkä kaikille seurakuntalaisille helposti hyväksyttävä valinta.
Ensimmäiset vuodet hän oli hämäläisen tarkkailun alla.
”Joku sanoi, että kunhan nyt kymmenen vuotta kuluu, tiedät, lähdetkö vai jäätkö.”
Vesilahti oli vanhoillista seutua, mutta vähitellen seurakuntalaiset tottuivat lempeään ja värikkääseen paimeneensa. Kun Harrin palkannut kirkkoherra jäi eläkkeelle vuonna 2006, Harri asettui ehdolle ja tuli kirkkaasti valituksi.
Nykyään hän on lähes paikallinen nähtävyys, jonka kanssa monet haluavat yhteiseen kuvaan ja jolla tuntuu olevan vientiä yli seurakuntarajojen. Eräs pikkupoika kutsui häntä vuosia sitten nimellä Kirkko-Harri, ja nimitys miellytti pappia.
”Se sopii minulle paremmin kuin kirkkoherra.”
Syntiä vai syyllisyyttä?
Vesilahden puukirkko on rakennettu vuonna 1802, ja sisätilan upeat maalaukset ovat värikkäitä kuten pastorikin.
Harri sanoo pitävänsä rakennuksesta – se on pyhä ja kaunis. Toisaalta hän ymmärtää myös sen, että jumalanpalvelukset ja kirkon vanhat kaavat eivät kerää suuryleisöjä, vaikka raamit olisivat kuinka hienot.
Hänen mielestään se ei ole merkki kirkon maallistumisesta, vaan pikemminkin siitä, että kirkko ei ole päivittänyt oppejaan.
”Jumala ei ole sunnuntaijumala eikä kirkko ole ainoa pyhä paikka. Esimerkiksi metsä, koti ja monet harrastuspaikat ovat yhtä lailla pyhiä, ja pyhyyttä voi kohdata myös ihmissuhteissa. Ihmiset kaipaavat henkisyyttä ja toisten ihmisten myötätuntoista kohtaamista.”
Hän puhuu sateenvarjokirkosta, jonka suojaan mahtuu monenlaista yhteisöllisyyttä, lastenjuhlia, konsertteja, tanssia, liikuntaa, keskusteluja ja vaikka klovneja sekä keppihevostapahtumia.
Kirkon pitäisi Harrin mielestä myös nykyaikaistaa sanastoaan.
”Jopa armo on liikaa kirkollisesti rasitettu käsite. Mitä on kirkollinen armo, entä se armollisuus, jota pitäisi tuntea itseään ja muita kohtaan? Ja jos kysyy esimerkiksi nuorelta ihmiseltä, onko hän tehnyt syntiä, tuskin hän täysin ymmärtää, mistä on kyse”, Harri sanoo.
Hänen mukaansa synnin sijaan pitäisi pohtia vaikkapa sitä, kuinka kohtelemme muita ihmisiä tai miettiä syyllisyyttä.
Kohtaamisesta jää aina jälki
Ihmisten kohtaaminen on Harrin mielestä tärkeintä elämässä.
”Jokainen kohtaaminen jättää jäljen. Joskus jälki on onnellisesti mullistava ja voi kääntää asiat parempaan suuntaan, joskus se voi tehdä haavan, joka sattuu. Mutta haavakin arpeutuu ja sen voi kokea jälkeenpäin arvokkaana osana menneisyyttään.”
Harri muistuttaa Jeesuksen esimerkistä. Jeesukselle kaikkein vähäisimmätkin ihmiset olivat samanarvoisia kuin muut.
Hän toivoo, että kirkko pääsisi vihdoin yhteisymmärrykseen myös samaa sukupuolta olevien vihkimisistä. Asiasta on eri hiippakunnissa toisistaan poikkeavia käytäntöjä ja lisäksi kullakin papilla on oma moraalinen käsityksensä.
Jotkut Harrin mielipiteistä ärsyttävät ihmisiä, ja ajoittain hän saa ikävää palautetta myös ”mauttomasta” tyylistään: kuinka kirkkoherra voi koristautua tukkaruseteilla ja pukeutua kuin vanheneva rock-tähti tai maalata kulmansa kuin Pelle Hermanni.
Hän on tottunut kuuntelemaan palautteet, eikä hän provosoidu herkästi. Yleensä hän toteaa, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, ja sitten hän vaihtaa puheenaiheen palautteen antajaan ja hänen elämäänsä.
Värit työkaluna
Harrin koti on kirkkoa vastapäätä vanhassa pankin kivitalossa, huoneisto ei ole varsinainen pappila. Kodikkaassa tilassa on paljon viherkasveja, koristeellisia patsaita, värikkäitä tauluja ja mattoja sekä muuta asukkaansa näköistä estetiikkaa.
Harri esittelee rakkaita esineitään ja avaa punaisen hatturasiaa muistuttavan laatikon, jonka päällä lukee ’Elämä’. Sisältä paljastuu erivärisiä ohuita sifonkihuiveja, joita hän käyttää rekvisiittana jutellessaan ihmisten kanssa.
”Värit kuvaavat ihmisluonteita tai ne voivat tuoda mieleen muistoja menneisyydestä. Värien avulla on helppo jutella lasten, työyhteisöjen ja jopa muistisairaan kanssa.”
Toinen koti – lapsuudenkoti – Harrilla on yhä Tampereella, yksin asuvan muistisairaan äidin luona.
Siellä hän toimii sisarensa kanssa äidin omaishoitajana. Samassa paikassa viihtyy myös Harrin toinen huollettava, kahdeksankymppinen kilpikonna Matteus.
”Saimme Matteuksen aikoinaan siskoni kanssa, ja se on asunut siitä asti samassa paikassa. Se on vanha ja joustamaton, eikä halua muuttaa Vesilahdelle.”
Nykyään Harri on hyvin sinut itsensä kanssa. Hän tietää, kuka hän on, ja määrittelee itse, mikä on hänestä hyvää ja kaunista. Hän sanoo myös, että ei ole koskaan ollut varsinaisesti parisuhteessa.
”Voisin ihastua yhtä hyvin mieheen kuin naiseen – ihmiseen. Yhtä onnellista voi olla, että en koskaan kohtaa sitä oikeaa, jonka kanssa palaset sopivat yhteen ja ’meillä on sielu yhteinen’, kuten Jenni Vartiainen laulaa kappaleessaan Minä ja hän.”
Harrin kolme tärkeää
Elämän estetiikka
Rakastan kaikkea kaunista ja värikästä. Olen pohtinut paljon sielun värejä, ja sitä, mitä värit meille merkitsevät.
Ihmisten kohtaaminen
Kaikki kohtaamiset jättävät jäljen, hyvän tai huonon. Joskus haava on tärkeä jälki, ja arpi voi olla kaunis muisto.
Ainutlaatuisuus
Jokainen ihminen on persoona ja ainutlaatuinen taideteos, juuri oikeanlainen ja hyvä sellaisenaan.
Harri Henttinen
on 57-vuotias Vesilahden kirkkoherra. Kirkko-Harri on tunnettu värikkäistä asuistaan sekä suvaitsevaisista mielipiteistään.
Harrin koti on Vesilahdella, mutta hän on ison osan ajastaan myös Tampereella, jossa hän toimii sisarensa kanssa muistisairaan äitinsä omaishoitajana. Äidin ja isän lisäksi lähipiiriin kuuluu sisko perheineen sekä 80-vuotias kilpikonna Matteus. Harri harrastaa aerobicia ja kuntonyrkkeilyä.
