Kirjailija Antti Tuuri matkailee nykyään maata pitkin: ”Lopetimme lentämisen, sillä meillä ei ole kiire minnekään”

”Rohkenin jäädä vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1983. Kirjoittaminen on ollut ja on nautinto. Nautin työssäni myös ajankäytön vapaudesta.

Tykkään tutkia asioita. Paneudun ihmisten kiehtoviin tarinoihin ja elämänkohtaloihin sekä historiaan. On antoisaa, että saan tehdä sitä työssäni ja saan siitä myös palkkaa.

Ennen kuin ryhdyn kirjoittamaan, teen aina kohtuullisen laajasti taustatyötä. Olen tutkinut kirjojani varten arkistoja muun muassa Uppsalan yliopistossa ja Saksan yliopistoissa.

Tänä keväänä minulta ilmestyy kirja Mies kuin pantteri – Wahlroosin elämä. Se kertoo entisen ­vaimoni velipuolesta, jolla on Downin syndrooma. Olen hänen edunvalvojansa ja seurannut hänen ­elämäänsä yli viiden vuosikymmenen ajan. Hänen valoisa elämänasenteensa on opettanut minulle ­paljon.

Odotan kiinnostuneena kuolemaa. Olen tutkinut sitä monelta kantilta koko miehuusikäni. On jännittävää nähdä, mitä sen oven takana on.”

”Lopetimme vaimoni Merjan kanssa lento­koneella matkustamisen vuonna 2007. Ratkaisu liittyi ilmastonmuutokseen mutta myös siihen, ettei meillä ole kiire minnekään.

Sen jälkeen olemme matkustaneet laivalla Helsingistä Travemündeen ja jatkaneet sieltä junalla Itävaltaan, Italiaan ja Ranskaan. Nautimme siitä, että junalla kulkiessa voi vaihtaa määränpäätä vaikka kesken matkan.

Kun Uusimaa suljettiin ensimmäisenä korona­keväänä 2020, päätimme tutkia omaa maakuntaamme. Terra Nova, todellakin uusi maa – niin paljon nähtävää riitti lähimaisemissa Porvooseen asti.

Myös purjehtiminen on ympäristöystävällinen harrastus. Toistakymmentä metriä pitkä veneeni pääsee pian klassikkosarjaan: se on kohta 40-vuotias ja tottelee purjehtijaa kuin hevonen ratsastajaa.

Purjehtimisen hienous on sen äänettömyydessä. Purjehtija kuulee vain tuulen ja veden äänet. Odotan jälleen alkukesää, jolloin veneen saa vesille.”

”Olemme olleet Merjan kanssa naimisissa kuusitoista vuotta. Hän on ammatiltaan kääntäjä, joten meitä yhdistävät kieli ja sanat sekä monet muut kiinnostuksen kohteet. Mihin hänessä rakastuin? Ehkä mantelitumake riehaantui, kuten asia psykologien kielellä ilmaistaan!

Asumme kesät Pohjanmaalla Molpessa eli Moikipää-­nimisessä kylässä ja vietämme siellä talvisinkin viikon kerran kuussa. Meillä on pieni pohjalaistalo keskellä kylää. Perheeseeni kuuluvat myös tyttäreni Hanna ja poikani Mika sekä kolme lastenlasta, joista nuorin on vaimoni puolelta. Isoisyys on vaivatonta, sillä siihen kuuluvat vain lasten hyvät puolet. Omille lapsilleni yritin olla parempi isä kuin oma isäni oli minulle. Iloitsen, että välit aikuisiin lapsiini ovat hyvät.

Tunnistan itsessäni pohjalaiset juuret. Olen kohtuullisen itsepäinen. Heimo-ominaisuudet eivät ole kadonneet suomalaisista täysin, eikä televisio ole tasapäistänyt kansaa kokonaan.

Elämänarvoni, oikeudenmukaisuus ja ymmärrys henkisen maailman tärkeydestä, juontavat lapsuudenkodistani, jossa äiti piti kolmen poikansa puolta kuin leijona. Kunnolla piti silti olla. Aikuisena ymmärsin, miksi maanmittausinsinöörinä uransa tehneellä isälläni oli monesti hermot pinnalla. Se oli sodassa viisi vuotta nuoruudestaan menettäneen sukupolven trauma.”

”Huomaan selvästi, etten saa enää aikaan niin paljon kuin ennen. Vanha sotaveteraaniystäväni sanoi minulle, että sitä jaksaa, kun on täyttänyt 60 vuotta, ja kyllä sitä jaksaa, kun on täyttänyt 70 vuotta, mutta kun on täyttänyt 80 vuotta, ei enää meinaa jaksaa niin kuin ennen. Hän ehti täyttää sata vuotta.

Monia ystäviä tapaa enää hautausmaan puolella. Kun työskentelen nuorten elokuvamiesten kanssa, tunnen itseni nuoreksi, vaikka kotiin tullessa peilistä katsookin vanha mies.

Työhuoneeni Helsingin Kalliossa on viidennessä kerroksessa, eikä talossa ole hissiä. Portaiden kiipeäminen monta kertaa päivässä on hyvää kuntoilua. Tennistä pelaan viikoittain läheisen ystäväni, kirjailija Hannu Mäkelän sekä eläkkeellä olevien diplomaattien kanssa. Heiltä saa aina hyvän päivityksen maailmanpolitiikan tapahtumista.

Harrastan perhokalastusta. Siinä saa liikuntaa eikä edes huomaa, kuinka pitkiä matkoja kävelee rantoja pitkin. Uskon, että pohjakuntoni juontaa lapsuudesta. Minulla ei ole onneksi nivelvaivoja, mutta selkäni menee silloin tällöin sijoiltaan. Loukkasin selkäni poikasena seiväshypyssä.

Alkoholin käytön lopetin jo kolmekymmentä vuotta sitten. Ajatus kulkee selvemmin ilman alkoholia, eikä minulla ole sellaisia ystäviä, joiden kanssa istuisin ravintoloissa.”