Apu Terveys

”On hirveää, ettei ikää ja kokemusta arvosteta työmaailmassa”, sanoo kirjailija Anneli Kanto

”On hirveää, ettei ikää ja kokemusta arvosteta työmaailmassa”, sanoo kirjailija Anneli Kanto
Kirjailija Anneli Kanto ei kaipaa enää parisuhdetta, vaan hän nauttii yksin elämisen vapaudesta. – Saan toteuttaa mielihalujani ja tehdä mitä lystään.
Julkaistu: 21.1.2022

Menestys oli yllätys! Kirjailija ­Anneli Kanto ei voinut aavistaakaan, kuinka paljon lukijapalautetta uusin romaani, 1500-luvun alkupuolelle sijoittuva Rottien ­pyhimys hänelle tuo. Hän kuvitteli, ­että Hattulan ­Pyhän Ristin kirkon maalareista kiinnostuisivat ­lähinnä keskiaikaharrastajat ja ehkä taide historioitsijat. Toisin kävi.

Koska kirkkomaalareista ei ole säily­nyt lainkaan tietoa, kirjailijalla oli kaikki maailman vapaus kuvitella, miten maalaukset syntyivät, kuka työtä teki ja millaista oli elämä pienessä hämäläisessä kylässä. Mielikuvituksen voimalla, upeasti soljuvalla suomen kielellä ja tarkalla taustatutkimuksella syntyi romaani, johon rakastuivat sekä lukijat että kriitikot.

– Mieleni lepää, kun kirjoitan romaania. Rottien pyhimykseen tein pitkään taustatyötä, mutta koronakevät 2020 nopeutti kirjoittamisprosessia. Oli pakko vain olla kotona ja kirjoittaa. Kotiin pakottivat rajoitukset, mutta myös aikuinen poikani, joka oli huolissaan minusta.

Anneli Kanto myöntää mielellään olleensa vää­rässä kirjan vastaanotosta.

– Lukijoiden kiinnostusta on mahdotonta arvioida. Mikään aiempi työni ei ole saanut osakseen tällaista myötätuulta!

Kirjailija Anneli Kanto jakaa ­arkensa 12-vuotiaan Tinke-kissan kanssa. Hän lukee päivittäin etenkin runoja. – Runouden tapa käsitellä kieltä on niin ihmeellinen.

Anneli Kannon neljä ajatusta ikääntymisestä

1. On hirveää, ettei ikää arvosteta

”Olen lähes työhullu enkä mieti laakereilleni asettumista. Kirjoittajan urani alkoi toimittajana. Työskentelin aluksi demarien pikkulehdissä, olin mukana vapaassa kansansivistystyössä ja kirjoitin Kansan Uutisten Viikkolehteen. Näytelmiä olen kirjoittanut 19-vuotiaasta asti. Tein niitä alun perin harrastaja­teattereille.

1990-luvun alun lamassa menetin kuukausipalkkaisen työni kulttuuri- ja mielipidelehti Uudessa Naisessa. Hain moneen paikkaan, mutta minua ei päälle nelikymppisenä pyydetty edes työhaastatteluihin. Loppujen lopuksi on kiitettävä Itä-Häme-­lehteä, ettei minua otettu sinne. Aloin kirjoittaa eri aikakauslehtiin, ja minulle jäi vapautta tehdä muutakin. Siitä alkoi varsinainen kirjailijanurani. Kirjoitin myös tv-sarjoja osana tiimiä.

On hirveää, ettei ikää ja kokemusta arvosteta työmaailmassa. Asenteet ovat jämähtäneet jonnekin 1960-luvulle, vaikka väki vanhenee ja olemme eläkeiässä aivan eri kunnossa kuin vanhempiemme sukupolvi oli. Iloitsin Paratiisi-tv-sarjasta, jonka pääosan esittäjä, näyttelijä Riitta Havukainen sai olla juuri sen ikäinen kuin on, yli kuusikymppinen.”

”Mieleni lepää, kun kirjoitan romaania.”
Anneli Kanto

2. Vastuullisuus periytyy kotoa

”Lapsuudenkotini Pirkkalassa oli vaatimaton, ehkä jollain mittapuulla köyhäkin. Äitini oli kansakoulun alaluokkien opettaja, ja isä työskenteli Lokomolla sulattajana. Pikkuveljeni ja minä saimme kasvaa, ­kuten lapset 1950-luvulla kasvoivat. Ei meitä kus­kattu harrastuksiin.

Vanhempani olivat käytännöllisiä ihmisiä, eikä ­kotonamme käyty mitään arvokeskusteluja. Oli ­itsestään selvää, että valehteleminen oli paheksuttavaa. Ehkä kotoa periytyi kuitenkin vastuullisuuden, reiluuden ja oikeudenmukaisuuden elämänarvot, jotka ovat minulle yhä tärkeitä.

Opiskelin Tampereen yliopistossa yhteiskunta­tieteiden maisteriksi 1970-luvulla, jolloin poliittisuus oli voimakkaasti pinnalla. En osallistunut puolue­politiikkaan, mutta vastustin Vietnamin sotaa. Chilen vallankumous syksyllä 1973 järkytti niin, että se johti mielenosoituksiin.

Olen tullut ympäristötietoisemmaksi kuin olin nuorempana, ja mietin yhä enemmän eläinten ­oikeuksia. Lihansyönti on jäänyt pois, koska tuntuu pahalta ajatella, miten lihakarjaa kasvatetaan syötäväksi.”

Anneli Kanto saa hyötyliikuntaa omakotitalonsa arkipuuhissa, kuten klapeja kantamalla.

3. Nuoruuden notkeus on kadonnut

”Ikääntyminen on – sanonko mistä! ­Järki pysyy vielä päässä, mutta esimerkiksi pitkän automatkan jälkeen on jäykkä olo. Nuoren ihmisen notkeus on ­kadonnut, ja se ottaa päähän. Kaksiteholasit sain jo aikoja sitten.

Olen onneksi jokseenkin terve, vaikka polvissani on vähän nivelrikkoa. Toistaiseksi olen näillä polvillani pärjännyt. Toisessa olkapäässäni on kuitenkin tekonivel. Kaaduin vuonna 2012, ja kärsin pari vuotta kovia kipuja. Sain olkapäähäni lopulta tekonivelen, eikä kipuja enää ole. Onneksi vamma ei vaikuttanut tietokoneella työskentelyyn.

En ole koskaan tuntenut varsinaista liikunnan iloa, vaikka lapsuudessani toki liikuttiin paljon. Nyt yritän hoitaa kuntoani uimalla ja käymällä vesijumpassa. Joudun pakottamaan itseni kävelylle ja komennan itseäni venyttelemään aamuisin. Hyötyliikuntaa saan omakotitaloni arkipuuhissa.

Nautin avantouinnista. Tänä vuonna aloitin kylmässä vedessä uimisen jo alkusyksystä, kun vedet viilenivät niin nopeasti hellekesän jälkeen. Käyn ystäväni kanssa avannossa Tampereen Kaupinojalla.”

Tiaisten vierailuja lintulaudalla on mukava katsella. – Toivottavasti uusi ruokintalaite on harakan kestävä!

4. Rakastuminen ei ole toivelistalla

”Rakkaus miehiin, mieheen, ei ole enää niin tärkeää. Minua huvittaa, miten kirjailija Eeva Joenpelto kirjoitti eräässä romaanissaan elämän ”menneen hukkaan ja miesten kanssa”.

En tietenkään koe, että mikään olisi mennyt hukkaan. Erosin lasteni isästä 1990-luvun lamavuosien myllerryksessä. En elä parisuhteessa enkä edes toivo rakastumista. Nautin, että saan elää yksin 12-vuo­tiaan mustan kissani Tinken kanssa. Saan tehdä mitä lystään ja noudattaa aivan omia mielihalujani.

Rakastan lapsiani Anttia ja Jennaa. Lasten kuuluu elää omaa elämäänsä, ei vanhempiensa elämää. Henkinen läheisyys on silti tärkeää. Antti tekee työkseen somemarkkinointia. Jenna asuu Japanissa ja myy ­autoja Eurooppaan. Hän opiskeli aikoinaan japanin kieltä ja lähti maahan vuosia sitten.

Jos jotain rakastan erityisesti, niin aamuja. Herään hengissä, keitän kahvia ja olen hetken aloillani, ­ennen kuin aloitan työt. Suuri nautintoni on taide, erityisesti kuvataide ja teatteri. Iloitsen katsoessani elävää teatteria. Koronarajoitusten jälkeen elävän teatterin, näyttelijöiden ja yleisön välinen yhteys on jälleen mahdollista.”

Anneli Kanto kirjoittaa parhaillaan näytelmää ohjaaja Heini Tolan kanssa. – Hypin lajista toiseen. Olen lähes työhullu enkä mieti laakereilleni asettumista.

Anneli Kanto

Ikä: 71 vuotta.

Ammatti: kirjailija.

Perhe: aikuiset lapset Antti ja Jenna.

Harrastukset: ei harrasta mitään, mutta rakastaa kuvataidetta, teatteria ja uimista.

Kommentoi »