Hannu tupakoi 46 vuotta, kunnes hän sairastui: "Halusin elää perheeni vuoksi"

Hannu Säilä, 78:

"Diagnoosi tuli puskista vuonna 2005. Pitkälle edennyt keuhkoahtaumatauti. Minullako? Mikä sairaus se oikein on?

Lääkäri kertoi, että kyse on keuhkojen pitkäaikaisesta sairaudesta, joka johtuu tupakoimisesta. Sairautta edeltää yleensä vuosia jatkunut krooninen keuhkoputkentulehdus, johon kuuluu yskää ja liman eritystä jatkuvasti tai useiden kuukausien ajan vuodessa. Vähitellen keuhkoputket ahtautuvat liman, limakalvojen ja keuhkoputkia ympäröivän sileän lihaskudoksen paksuuntumisen vuoksi. Taudin pääasiallinen syy on tupakointi.

Olin hämmentynyt. En ollut mielestäni oirehtinut millään tavalla. Olin tullut vastaanotollekin ihan muista syistä: tarkoituksenani oli haarukoida terveydentilani ennen eläkkeelle jäämistä. Keuhkoahtaumatauti paljastui vahingossa ja aikamoisena järkytyksenä.

Lääkäri sanoi, että tauti etenisi nopeasti, jos en lopettaisi tupakoimista. Eteneminen voisi tarkoittaa pikaista kuolemaa. Jos tumppaisin tupakan, ennuste olisi parempi. Keuhkoputkien rakenteelliset muutokset eivät palautuisi, mutta krooninen keuhkoputkentulehdus lievittyisi ja taudin eteneminen hidastuisi ratkaisevasti.

Minua pelotti, etten pystyisi luopumaan tupakasta. Siitä oli tullut minulle hyvä kaveri, keskustelukumppani, joka ei koskaan pannut hanttiin. Pohdiskelin sen kanssa omia asioitani ja elämän kysymyksiä. Miten ikinä onnistuisin lopettamaan polttamisen?

Olin tupakoinut säännöllisesti 17-vuotiaasta, kaikkiaan 46 vuotta. Pahimmillaan paloi kolme askia päivässä.

Filtteritön tupakka oli suosikkini vuosikymmeniä. Lopulta tulin sen verran järkiini, että vaihdoin sen filtterilliseen. En kuitenkaan ollut varsinaisesti huolissani tupakoinnin terveyshaitoista. Tuskin minulla oli edes selvää mielikuvaa, millaista haittaa siitä oli. Kaikki polttivat, kaikkialla. Takavuosina tupakointi oli yleisesti hyväksyttyä.

Kun korjaaja kävi huoltamassa sähkökirjoituskonettani 1980-luvun alussa, hän sanoi: ”En ole koskaan ennen nähnyt kirjoituskonetta, jonka sisuksissa on näin paljon tuhkaa.” Kannanotto tuntui minusta hauskalta ja hiukan hienoltakin. Olin ainutlaatuinen ainakin jossain suhteessa.

Vaimonikin poltti, mutta vähemmän. Tupakoimme myös autossa, vaikka poikamme istuivat takapenkillä. Siitä on jälkikäteen ollut huono omatunto. Olimmepa me hölmöjä. Toisaalta taisimme olla lapsillemme varoittavia esimerkkejä. He ovat varmasti kokeilleet tupakkaa, mutta ymmärtäneet lopettaa, ennen kuin kunnolla edes aloittivat.

Itselläni lopettaminen ei käynyt edes mielessä. Tosin polttamiseni hieman väheni siinä vaiheessa, kun työpaikoilla ei saanut enää polttaa. Vaimo kielsi kotona polttamisen sen jälkeen, kun hän itse lopetti tupakoinnin. Hän pääsi aika helposti irti, koska ei ollut tupakoinut koskaan massiivisesti.

Keuhkoahtaumataudin toteamisen jälkeen olin selkä seinää vasten. Minun olisi pakko lopettaa, jos mielin pysyä hengissä. Tulin myös tietoiseksi sairauden oireista: yskästä, limasta ja hengenahdistuksesta rasituksessa. Ennen en ollut noteerannut niitä.

Pari ensimmäistä yritystä jäivät yrityksiksi. Sitten otin nikotiinikorvauspurkat ja -laastarit sun muut peliin. En ihan uskonut, että onnistuisin niidenkään avulla. Paikka oli kuitenkin niin totinen, että yllätin itseni.

Aluksi tuntui, kuin olisin repinyt jotakin elävää irti itsestäni. Nikotiiniriippuvuus oli niin kova. Rimpuilin sen kanssa aikani, mutta selvisin voittajana. Terveys painoi vaa’assa tupakanhimoa enemmän. Halusin elää vaimoni ja lasteni vuoksi. Nyt minulla on myös lastenlapsia, jotka motivoivat itseni hoitamiseen entistä enemmän.

Vuosi 2005 oli muutenkin suurten mullistusten vuosi. Myin mainostoimistoni ja jäin eläkkeelle. Lisäksi muutimme omakotitalosta kerrostaloon. Minusta tuntui, että putosin tyhjän päälle. Työ jätti elämään ison aukon ja tupakka kaverin kokoisen tyhjiön.

Luin vuodessa reilusti yli sata kirjaa. Olen käyttänyt kirjastoa ahkerasti kansakoulun toisesta luokasta asti, ja nyt siitä tuli henkireikäni. Kirjat irrottivat ajatukset tupakasta ja sairaudesta. Siirryin lukiessa toiseen maailmaan.

Tautia alettiin hoitaa inhaloitavalla eli sisään hengitettävällä lääkkeellä, jota piti ottaa aamulla ja illalla. Jos tiedossa oli fyysistä rasitusta, tarvittiin lisäksi toista lääkettä, jotta kestäisin rasituksen. En kokenut, että lääkkeistä oli suurtakaan hyötyä. Päätin silti käyttää niitä – tuntui minusta miltä hyvänsä.

Liikkumista en saanut millään lisätyksi. En ole koskaan ollut liikuntakeskeinen ihminen, joten en innostunut lääkärin suosittamasta keppijumpasta. Minua ei myöskään huvittanut lähteä lenkille, kun ilma kulki niin huonosti. Mökillä tein ulkohommia ja harrastin normaalia arkiliikuntaa. Siinä kaikki.

Jälkikäteen minua on harmittanut, että olin niin saamaton. Liikkumisesta olisi varmasti ollut hyötyä: toimintakyky olisi pysynyt parempana pitempään. Alkuaikoina kävelin ripeästi ja vähän juoksinkin. Nykyään kävelemiseni on hyvin rauhallista.

Sain myös puhalluspullon, johon puhaltaminen vähentää keuhkojen limaisuutta. Puhaltaminen tapahtuu muoviletkun kautta pullossa olevaan veteen. Sen jälkeen irronnut lima yskitään ulos. En kokenut saavani siitä välitöntä hyötyä, ja siksi pulloa tulee käytettyä harvemmin.

Lääkärini mielestä tautini ei ole sanottavasti edennyt vuosien varrella. Oma kokemukseni on hiukan toinen. Mielestäni tauti on pahentunut hieman koko ajan. En pysty enää läheskään samoihin fyysisiin suorituksiin kuin diagnoosin jälkeisinä vuosina. Enää en esimerkiksi uskalla koskea mökillä jyrsimeen tai raivaus- tai moottorisahaan. Tämä voi johtua osittain siitä, etten halua pettyä, jos en selviä niiden kanssa.

Sairaudessa ei ole ollut rajuja pahentumisjaksoja. En ole joutunut sen vuoksi koskaan sairaalaan, mutta viitisen vuotta sitten sairastuin sairaalahoitoa vaativaan keuhkokuumeeseen. Olin niin huonossa kunnossa, että luulin kuolevani siihen paikkaan. Säikähdin, että tähän tämä nyt loppuu. Antibiootit kuitenkin purivat, ja kuntouduin nopeasti.

Minulla on todettu myös sydämen liikalyöntisyys. Siihen määrättiin sydänlääke. Itseni on vaikea sanoa, mitkä oireet johtuvat keuhkoahtaumasta, mitkä sydämestä ja mitkä iästä.

Täytin juuri 78 vuotta, mutta en ole antanut iän rajoittaa tekemisiäni. Vuonna 2010 innostuin opiskelemaan taidehistoriaa, kulttuurihistoriaa ja sosiologiaa avoimessa yliopistossa. Kuin varkain minulle kertyi aikamoinen määrä opintopisteitä. Päätin hakea opiskelemaan ”oikeasti” yliopistoon.

Avoimen yliopiston kautta hakeville on yliopistoissa ainekohtainen kiintiö. Sitä reittiä pyrkivä aikuisopiskelija ei vie opiskelupaikkaa yliopistoon pyrkiviltä nuorilta. Tuo kiintiö ei ollut taidehistoriassa täyttynyt, joten yllätyin, kun hakemukseni hylättiin. Hain asiaan muutosta, ja hylkäys peruttiin. En tiedä, johtuiko hylkääminen iästäni. Toisellekin samanikäiselle oli käynyt samoin. Meille vakuutettiin, ettemme olleet ei-toivottuja henkilöitä, vaan yhtä hyviä kuin kaikki muutkin.

Valmistuin filosofian maisteriksi keväällä 2019. Sen jälkeen tuli taas tyhjä olo: mitä minä nyt tekisin? Opiskelu oli täyttänyt työn jättämän aukon, mutta nyt se piti paikata uudestaan.

Aloin kirjoittaa kuvataiteesta esseetyyppisiä kirjoitelmia, joita kutsun ”jutelmiksi”. Olen kirjoittanut läpi elämäni ja työskentelin nuorena jonkin aikaa toimittajanakin. Toistaiseksi jutelmani ovat jääneet pöytälaatikkoon. Olen sanonut hirtehisesti lapsilleni, että pankaa käsikirjoitus arkkuun kanssani. Toisaalta olen ajatellut, että joku voisi olla teksteistäni kiinnostunut ja minun pitäisi löytää niille julkaisukanava.

Nyt on 15 vuotta siitä, kun tumppasin tupakan. Silti näen tupakasta unta useamman kerran viikossa. Unissani siitä on kauhea puute. Joko tupakat tai rahat ovat loppuneet. Tai sitten myyntipaikkaan on todella pitkä matka.

Onneksi valveilla ei tulisi mieleenkään lähteä ostamaan tupakkaa tai polttaa sitä. Riippuvuus on kuitenkin edelleen jossain määrin olemassa. Tuskin pääsen siitä koskaan täysin eroon.

Muiden tupakointiin en puutu, vaikka tekisi mieli sanoa, ettei missään tapauksessa kannattaisi polttaa. Se on tyhmää eikä pääty hyvin. Tuhottua keuhkokudosta ei saa takaisin. Kun valitin lääkärille vointini huononemista, hän tokaisi: ”En minä voi sinulle keuhkokudokseksi muuttua. Menetetty mikä menetetty”.

En voi syyttää taudista kuin itseäni, mikä tekee sen hyväksymisestä helpompaa. En ole hävennyt enkä kätkenyt sitä.

Päällepäin sairaus ei kuitenkaan näy. Siksi minulta varmaan odotetaan samaa fyysistä suoritusta kuin muilta. Se ei kuitenkaan onnistu. En voi esimerkiksi mökillä tai taloyhtiön pihatalkoissa kuskata kotikärryjä, mutta voin kitkeä rikkaruohoja.

Tällaisissa tilanteissa sanon suoraan, että sairastan keuhkoahtaumatautia, joka on itse aiheutettu tupakkamiehen sairaus. Kukaan ei ole syytellyt minua, vaikka mistäs minä tiedän, mitä ihmiset ajattelevat.

Tahdon kiittää vaimoani ja ystäviäni kannustuksesta, jota olen saanut koko sairastamiseni ajan. Lisäksi minulla on mukavat naapurit. Merkittävä tuki oli myös opiskeluyhteisö, johon kuului sekä nuoria opiskelijoita että opettajia.

Ihmisenä olen sama Hannu kuin ennenkin. Sairaus ei määritä minua. En ole jäänyt kieriskelemään siihen enkä ole antanut sen katkeroittaa mieltäni.

Joskus olemme saaneet vaimoni kanssa kuulla, että olemme mukavia ihmisiä. Pidän sitä parhaana mahdollisena palautteena. Tauti rajoittaa arkea, mutta ei vaikuta ihmisyyteen.

Minulla ei ole suuria suunnitelmia. Tosiasiahan on, että tässä iässä elämää ei ole kovin paljon jäljellä. Toivon, ettei keuhkoahtaumataudin rinnalle tule muita vakavia sairauksia. Toivoisin myös, ettei tauti pahenisi niin, että joutuisin käyttämään lisähappea. Se kuulostaa vihonviimeiseltä vaihtoehdolta – ja onkin sitä. Melkein haluaisin päästä pois, ennen kuin happivaihe on edessä.

Tällä hetkellä minusta on oikein hauska elää, sillä elämässäni on paljon hyviä asioita. Tärkein niistä on perhe. Tahtoisin kovasti nähdä, mihin lastenlapseni aikanaan suuntautuvat ja mitä valintoja he ­tekevät. Toivottavasti he eivät ikinä ala tupakoida. Kun he ovat vähän vanhempia, aion varoittaa heitä oman tarinani kautta.

Onneksi tupakointi ei ole enää muodikasta, kuten omassa nuoruudessani. Silloin se oli nuoren miehen vakiohar­rastus."

– Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Jos olisin jatkanut polttamista, olisin ollut haudassa aikaa sitten. Olennaisinta oli halu lopettaa ja samalla jatkaa elämää. Nikotiinikorvaustuotteet olivat osa lopettamisrituaalia.

– On selvää, että tupakointi oli virhe. Haluan varoittavan esimerkkini kautta kannustaa muita lopettamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Lopettamisen ansiosta olen saanut lisää elinvuosia.

– Fyysisen toimintakyvyn rajoitukset, joita tulee koko ajan lisää. Matkustaminen on jäänyt, mutta autolla voin onneksi siirtyä paikasta toiseen.