Kädenpuristus on lempeä ja luja. Laulaja-lauluntekijä Jukka Kuoppamäki, 80, katsoo syvälle silmiin tervehtiessään porvoolaisessa kahvilassa, yhdessä hänen lempipaikoistaan kaupungissa. Mukana on Jukan tytär, muusikko Inka Auhagen. Hän toimii Jukan autonkuljettajana ja auttaa isäänsä arjen askareissa, kuten tietokoneasioissa.

Sekä Jukka että Inka asuvat Saksan Kölnissä. Kesäisin he – ja iso osa Jukan seitsenlapsisen perheen suuresta klaanista – viettävät aikaa Porvoossa Emäsalon saaressa. Siellä sijaitsee suvun toistasataa vuotta vanha tila.

”Merenranta Emäsalossa on sielunmaisemaani”, sanoo ikivihreistä kappaleistaan tunnetuksi tullut mies.

Jukan toinen ura päättyi kymmenen vuotta sitten, kun hän jäi eläkkeelle Kristi-yhteisön papin virasta Saksan Dortmundissa. Muusikon ura sen sijaan jatkuu.

Jukka keikkailee eri puolilla Suomea 80-vuotisjuhlakiertueellaan syys-lokakuussa. Konsertin ohjelmistoon kuuluvat Jukan tunnetuimmat menestyskappaleet. Lavalle nousee myös Inka-tytär.

Kun Jukka miettii menneiden vuosien suurimpia käännekohtiaan, niin jälkikäteen tarkasteltuna kaikki on tuntunut johdatukselta.

Jukka Kuoppamäki on tehnyt lähes kaksi tuhatta kappaletta. ”Minulle rakkaimmat ovat Pieni mies ja Sininen ja valkoinen.”

Kutsumus papiksi

”Elämäni on ollut ihmeellinen seikkailu. Olen saanut tehdä kahta rakastamaani työtä – luoda musiikkia ja auttaa ihmisiä pappina.

Lapsuudenperheeni oli jonkin verran uskonnollinen. Isä vei meitä lapsia kirkkoon. Nuorena minusta tuli totuuden etsijä. Tutustuin hengellisiin liikkeisiin ja tapasin selvänäkijöitä ja meedioita.

Mikään ei tuntunut kuitenkaan omalta jutultani ennen kuin löysin Kristiyhteisön, protestanttisen kristinuskon ja Rudolf Steinerin antroposofisten ajatusten pohjalta syntyneen uskonnollisen liikkeen. Vuonna 1977 lähdin opiskelemaan Saksaan Kristiyhteisön papiksi.

Minun oli tarkoitus palata valmistumiseni jälkeen Suomeen, mutta jäimme perheeni kanssa Saksaan. Papin virka vei minut Stuttgartiin, Wupperthaliin ja Dortmundiin. Jokaisessa seurakunnassa sain tehdä syvästi merkityksellistä työtä ehtoollisen jakamisesta sielunhoitoon.

Minulle usko on luottamusta, ei dogmatiikkaa. Se on kaiken perusta. Uskon siihen, että on olemassa meitä korkeampi maailma ja että hyvä voittaa. En halua arvostella mitään kirkkoa. On jokaisen oma asia, minkälaista henkisyyttä vaalii. Jokainen uskoo johonkin: vähintäänkin siihen, ettei mitään korkeampaa voimaa ole.

Sekin on uskoa. Uskollaan ihminen tulee autuaaksi, eli perustelee oman maailmankuvansa.”

Sielun oppiläksyt

”Uskon sielunvaellukseen. Meillä on takanamme monia entisiä, ja edessämme tulevia, elämiä. Opimme tietyt läksyt seuraavaa inkarnaatiota varten. Kohtalo heittää meidät sellaisiin paikkoihin ja asemiin, jotka ovat sekä meille että maailmalle hyväksi. Elämän tarkoitus on kehittyä ihmisenä.

Kun olemme oppineet tarpeeksi, aineellinen maailma jää taaksemme.

Ihmiset kehittyvät eri tahtiin. Tällä samalla pallolla tallaa niin nuoria kuin vanhoja sieluja. Ihmisen tärkein tehtävä on ymmärtää, että hän on itse vastuussa valinnoistaan ja siitä, että toimii muiden hyväksi. Olemme kaikki mukana työssä kehittämässä maailmasta parempaa paikkaa.

Tunnen itseni enemmän vanhaksi kuin nuoreksi sieluksi. Tiedän, että minulla on monia elämiä takanani. Joistakin niistä olen saanut välähdyksiä. Vieraillessani Akkon kaupungissa Pohjois-Israelissa, tunsin tulleeni kotiin. Olen varma, että minulla on ollut siellä entinen elämä. Kannoin vyölläni miekkaa ja kuolin taistelussa kaupungin kivimuureilla.

Kuolemaa ei tarvitse pelätä, sillä sielu jatkaa matkaansa. Kuolema on vähän kuin vaihtaisi yllensä toiset vaatteet tai astuisi ovesta ulos. Pappina saattohoitotyössä olen nähnyt monta kertaa lähdön hetken. On ilmeistä, että ihmisestä jää vain kuori jäljelle. Sielu jatkaa matkaansa.

Uskon siihen, että kuoleman jälkeen meillä on mahdollisuus tavata rakkaitamme ja keskustella loppuun asioita, jotka ovat jääneet täällä kesken. Voimme pyytää ja saada anteeksi.

Minulla ei ole kiire siirtyä sielunvaelluksessa eteenpäin, sillä tämä retki on ollut mahtava inkarnaatio. On ollut hienoa saada syntyä suomalaiseksi.”

Isän rooli seitsemän lapsen vanhempana on Jukka Kuoppamäelle rakas. ”Vanhemmuus on etuoikeus ja suuri tehtävä.”

Kestävä rakkaus

”Vietämme vaimoni Sirpan kanssa ensi marraskuussa timanttihäitä, eli olemme pian olleet naimisissa 60 vuotta.

Rakkaustarinamme alkoi Lauttasaaren yhteiskoululla järjestetyistä hipoista syyskuussa vuonna 1961. Lavan eteen oli kerääntynyt joukko tyttöjä supattamaan ja arvostelemaan Kukonpojat-nimistä bändiä, joka viihdytti tanssikansaa.

Hain tytöistä pienintä ja pahasuisinta tanssimaan. Illan päätteeksi kysyin, saisinko saattaa hänet kotiin. Koska minä asuin Pohjois-Haagassa ja Sirpa Etelä-Haagassa, meillä oli luontevasti sama suunta. En arvannut, että vein saatille tulevan vaimoni. Vuoden päästä ensitapaamisestamme menimme naimisiin. Seuraavana vuonna syntyi esikoisemme Anna.

Rakkaus on maailman ihanin asia. Se on myös ikuinen salaisuus ja mysteeri. Jos jotain olen rakkaudesta oppinut, se on rehellisyys. Kumppanille tulee olla avoin kaikesta. Omia tai toisen tunteita ei saa käyttää väärin.

Kuudenkymmenen vuoden avioliittoon mahtuu tietenkin myötä- ja vastamäkiä. Joskus tulee sanottua toiselle pahasti, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, kun tietää, että toinen ei tarkoita sitä.

Rakkaus pysyy hengissä, kun molemmat osapuolet haluavat vapaaehtoisesti tehdä toiselle hyvää. Tarjoilen Sirpalle joka aamu aamiaisen ja ostan kotiin viikoittain tuoreita leikkokukkia.

Olemme Sirpan kanssa hyvä tiimi, sillä olemme tarpeeksi erilaisia. Vaimoni on avioliittomme fiksumpi osapuoli, suhteemme aivot. Minä taas olen perheen isä – olen aina ollut sydän- ja tunneihminen.

Meillä on ollut alusta alkaen Sirpan kanssa yhteinen suunta. Lisäksi meillä on ollut valtavasti onnea. Olemme saaneet seitsemän upeaa lasta ja kymmenen lastenlasta. Perheen perustamisen rinnalla olemme voineet toteuttaa itseämme työssä. Meillä on paljon aihetta kiitokseen.”

Jukka kirjoitti ylös hänelle tärkeät teesit kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Ihmisen pitää huolehtia niin sielustaan kuin kehostaan.

Koti Kölnissä

”Vuonna 2012 muutimme Dortmundista Kölniin, kun jäin eläkkeelle Kristiyhteisön papin virastani. Nykyinen kotikaupunkimme on hurmaavan rento ja iloinen paikka.

Saksan neljänneksi suurimmassa kaupungissa riittää elämänmenoa. Nautin siitä, että kaikki palvelut ovat 300 metrin säteellä kerrostalokodistamme: lehtikioski, lempikahvila, ruokakauppa, kukkakauppa ja lukuisia ravintoloita.

Vaikka olen luonnon rauhaa rakastava ihminen, nautin myös suurkaupungin vilskeestä. Saksassa asumisen paras puoli on lyhyt matka kaikkialle Eurooppaan.

Viisi seitsemästä lapsestamme asuu perheineen Saksassa. Olemme suuri ja läheinen klaani. Meidän kanssamme samassa tilavassa sata vuotta vanhassa jugendtalossa asuvat poikamme Aarni, hänen vaimonsa Vanessa ja heidän kaksivuotias Neo-poikansa. Haen usein Neon iltapäivisin tarhasta. Kolmen sukupolven yhteiselo tuntuu hyvältä. Myös tyttäremme Inka ja Taika asuvat perheineen lähellämme. Näemme toisiamme lähes päivittäin.

Vaikka olen papin virastani eläkkeellä, teen edelleen töitä. Musiikin luominen on minulle tapa olla olemassa. Tuskin menee päivääkään, etten olisi kynä ja kitara kädessä. Pitkän uran jälkeen itsekritiikkini on kovaa. En halua julkaista ihan mitä tahansa.

Luominen on tapani hengittää ja ilmaista itseäni. Usein myös koen kuin joku kirjoittaisi kauttani. Kaikkia taiteilijoita johdetaan ylhäältä käsin, on sitten taidemaalari, säveltäjä tai kuvanveistäjä.”

Kesäisin Jukka Kuoppamäki viettää perheineen aikaa Porvoossa Emäsalon saaressa, joten myös Porvoon keskusta jokirantoineen on hänelle tärkeä paikka.

Sininen ja valkoinen

”Moni säveltämistäni ja sanoittamistani kappaleista käsittelee rakkauden lisäksi Suomea ja kaipausta kotimaahan, kuten Sininen ja valkoinen. Pohdin lauluissani, mitä kannan suomalaisuudesta mukanani maailmalla. Kun asuu ulkomailla, näkee kotimaan uudesta näkökulmasta hyvine ja huonoine puolineen.

Olen asunut 45 vuotta Saksassa, mutta juureni ovat tukevasti Suomessa. Vietämme Sirpa-vaimoni kanssa kesät saaressa Porvoon Emäsalossa. Vuoden ympäri asuttava kakkoskotimme on ollut suvun hallussa jo toista sataa vuotta.

Suomi ja suomalaisuus ovat minulle vuosi vuodelta tärkeämpiä. Vaikka sielunmaisemani onkin meren rannalla Emäsalossa, en kaipaa Saksassa ollessani toisaalle. Koska olen papin työstäni eläkkeellä, pääsen Suomeen aina halutessani.”

Jukka Kuoppamäki sanoo, että hänellä on ollut vahva tunne johdatuksesta.

Meren voima

”Suhteeni luontoon on ollut aina vahva. Koulupoikana liityin partioon. Lapsena kävimme partiokavereitteni kanssa viikonloppuisin vaeltamassa reput selässä Nuuksion kansallispuistossa Espoossa. Koin, miltä tuntuu istua rakovalkealla talvisen tähtitaivaan alla.

Voimapaikkani on meren ranta. Kun katson ulapalle, mieleni tyyntyy. Purjehdus on ollut perheellemme rakas harrastus.

Meri osoittaa voimallaan ihmisen mittasuhteet. Kerran olimme purjehtimassa Sirpan kanssa vanhalla kahvelipurjeisella kalastajaveneellä. Veneen pohjalla pärekorissa nukkui kaksikuinen esikoistyttäremme.

Avonaisella selällä Helsingin edustalla nousi yhtäkkiä raju ukkosmyrsky. Veneemme meinasi kaatua tuulessa. Meillä oli onnea matkassa: lähistöllemme sattui kalastajavene, joka tuli hinaamaan purtemme pois. Muuten olisi voinut käydä huonosti.

Iloitsen siitä, että Suomessa on osattu suojella luontoa ja hoitaa hyvin esimerkiksi kansallispuistojamme. On hienoa, että jokainen suomalainen voi mennä nauttimaan järvistä ja metsistä. Luontoa saa käyttää, mutta ei myrkyttää.

Luonnossa vaikuttavat luonnonhenget. Jokaisella puulla ja kasvilla on oma henkensä, samoin vuorilla, kivillä ja kallioilla. Luonnonhenkien voiman voi aistia erityisen voimakkaasti Kolin kansallismaisemissa tai Lapissa. Kun tuijotan tunturin laelta horisonttiin, tiedän, etten ole yksin.”

Vaikein paikka

”Suurinta epätoivoa koin 1970-luvun lopulla, kun levy-yhtiöni Satsanga Recordsin toiminta loppui merkittävän asiakkaan konkurssin takia.

Olin muutamaa vuotta aiemmin muuttanut Saksaan. Opiskelin vieraassa maassa uutta ammattia. Sirpan oli ollut tarkoitus tehdä Suomeen toimittajan töitä, mutta hän ei saanut työlupaa.

Perheellemme ei tullut rahaa mistään. Onneksi minut oli valittu opinnoissani pappisvihkimyksen saavien joukkoon. Se takasi meille asunnon ja ruokarahaa.

Velkojen maksuun kului pitkä aika. On selvää, että tulojen tyrehtyminen vaikutti suurperheemme arkeen. Tulimme kuitenkin toimeen, vaikka välillä meillä oli taloudellisesti todella niukkaa. Säilytin toivon vaikeina aikoina ajattelemalla, että kaikella on tarkoituksensa. En ole sitä paitsi pitänyt rikastumista koskaan tärkeänä.

Olen saanut synnyinlahjana positiivisen luonteen. Minun on helppo uskoa, että elämässä käy hyvin.

Vaikeuden edessä järkeilen, ettei maailma tähän lopu. Aina on toivoa. Uskon, että olen siirtänyt optimismin lapsilleni omalla esimerkilläni.

Elämäni on ollut voittopuolisesti helppoa ja ihanaa. Onnellisuuteenkin kuuluu vastoinkäymisiä, onneksi. Ne kasvattavat meitä henkisesti.

Minulla on ollut vahva tunne johdatuksesta. Kun olin vuonna 1966 töissä Oulunkylän kansakoulussa opettajana, unohdin hakea seuraavaksi syksyksi uutta virkaa. Otin kitaran kouraani ja aloin työllistää itseäni laulajana ja lauluntekijänä.

Lopulta kaikki meni juuri niin kuin pitikin.”

Jukka Kuoppamäki

on 80-vuotias laulaja, lauluntekijä ja Kristiyhteisön pappi. Koulutukseltaan hän on myös kansakoulunopettaja. Jukka on säveltänyt ja sanoittanut lähes parituhatta laulua. Hänen tunnettuja levytyksiään ovat muun muassa Sininen ja valkoinen, Kultaa tai kunniaa, Paljon sanomatta jää ja Pieni mies. Jukka on kirjoittanut paljon kappaleita myös muille artisteille: muun muassa Katri Helenan esittämän Anna mulle tähtitaivas ja Jari Sillanpään esittämä Satulinna ovat Jukan käsialaa. Jukka asuu vaimonsa Sirpa Kuoppamäen kanssa Kölnissä Saksassa. Pariskunnalla on seitsemän lasta ja kymmenen lastenlasta.