Joskus onni suosii ja voi kokea ’kerran elämässä’ -hetken. Juha Taskiselle tämä tapahtui vuonna 2009. Avannosta kurkisti ensin yksi kuutti, sitten vierelle nousi toinen naama. Emä ei näyttäytynyt, mutta Taskinen kuuli, miten se veteli ilmataskusta ilmaa.
Taskinen todisti ainutlaatuista tapahtumaa ja tunsi, kuinka sydän jyski rinnassa. Saimaannorpalle oli syntynyt kaksi kuuttia Pihlajavedellä.
Taskinen seurasi kuuttien elämän alkutaivalta ja norppaäidin tuplaonnea kahdeksantoista vuorokautta. Hän hiipi kallionlakea pitkin kohti norppien pesää ja löysi kuutit romahtaneen lumipesän pohjalta.
Arasti Taskista vilkuileva tyttö sai nimekseen Arka. Velipoikaa Taskinen alkoi kutsua nimellä Parka, koska se oli pienempi.
”Onnistuin kuvaamaan kuutit, kun emä imetti niitä. Olin niin riemuissani harvinaisesta tapahtumasta, että pussailin rantakiviä. Luonto on sellainen, että se antaa, kun on antaakseen”, Taskinen sanoo.
Luonnosta ei oteta kuin tavaratalon hyllyltä.
”Joskus luonto jakaa antejaan yllin kyllin. Toisinaan se ei anna mitään. Tämä opettaa elämäntapaa ja sitkeää nöyryyttä.”
Hylkeiden perässä maailman ympäri
Saimaannorpat ovat kuuluneet Taskisen elämään yli neljäkymmentä vuotta. Ensimmäisen kerran hän kohtasi ja kuvasi norpan vuonna 1979. Siitä alkoi ura, jonka aikana hän on kuvannut ja elokuvannut norppia, kirjoittanut niistä kirjoja ja kiertänyt hylkeiden perässä ympäri maapalloa.
Taskinen on tehnyt kaikkensa järvihylkeen säilymisen hyväksi. Saimaannorppa on norpan alalaji, jota tavataan vain Suomessa Saimaan vesissä. Se on ainoa kotoperäinen nisäkkäämme.
Kun Taskinen aloitti norppien kuvaamisen, niitä uiskenteli Saimaassa vain noin 120 yksilöä. Nyt kantaa on suojelun avulla onnistuttu lisäämään noin 430:een. Se on silti edelleen erittäin uhanlainen eläin. Toimet ovat tuottaneet hänelle lempinimen Juha ”Norppa” Taskinen.
Norpat ja luonto ovat Taskiselle elinvoiman lähteitä.
”Sain syntymälahjaksi luonnon. Koko elämäni on rakentunut sen ehdoilla. Minulla on hurmioitumisen taito ja sitä voi kokea luonnossa”, hän sanoo.
Kaikkea voi oppia
Juha Taskinen syntyi vuonna 1958 maatilan pojaksi Haukiniemellä, lähellä Savonlinnaa. Hänen kotitilansa Louhela täytti viime kesänä sata vuotta. Taskinen isännöi sitä kolmannessa polvessa.
”Maatila ja metsä ovat olleet maisemaani pienestä pitäen. Ne antavat leivän ja ovat elämäntapani. Jos joku kysyy, olinko tänään töissä, en tiedä vastausta. Teen joka päivä samaa, mitä tein edellisenä päivänä.”
Taskinen pitää kotikyläänsä ja Haukivettä maailman parhaana paikkana. Ympärillä on suojeltua luontoa ja Linnansaaren kansallispuisto. Hän voi tehdä asioita, joista hän unelmoi. Aina se ei ole yksinkertaista.
”Olen oppinut, että vaikeimmat asiat kannattaa tehdä ensin. Metsurin hommissa menin raivaamaan aina ensin pahinta paikkaa. Sen jälkeen kaikki oli voittamista.”
Maatilan poikana Juha Taskinen oppi tilan hoidon ja metsurin työn. Hän kasvoi kolmen sisaruksensa kanssa hevosen, kissan, lehmien ja kanojen keskellä.
Valokuvaajaksi ja elokuvantekijäksi Taskinen opiskeli itse. Hän tarttui kameraan, koska norpasta oli niin paljon kerrottavaa.
”Kaikkea voi oppia, jos on ahkera ja sinnikäs.”
Selänpesijän menetykset surettavat
Runsaassa 40 vuodessa ehtii tavata monta norppaa ja kuuttia. Taskinen ei ole koskaan laskenut, kuinka monta niitä on hänen tielleen osunut, mutta osasta on tullut tuttavia. Hän saattaa nähdä tutun norpan monenkin vuoden jälkeen.
Kaksoskuutti Arka palasi kuuden vuoden jälkeen synnyttämään ensimmäisen kuuttinsa lähelle paikkaa, jossa se oli itse aikoinaan syntynyt. Velipoika Parkaa ei ole myöhemmin näkynyt, eikä Taskinen tiedä, jäikö se edes henkiin.
Norppa saattaa elää kolmekymmentä tai jopa neljäkymmentä vuotta. Sukukypsäksi se tulee noin kuusivuotiaana.
Pisimpään Taskinen on seuraillut Selänpesijä-norpan touhuja. Tuttavuus on kestänyt jo 28 vuotta. Norpparouvan elämään on mahtunut iloa ja surua. Kuutteja on syntynyt, mutta puolet niistä on kuollut.
Saimaannorpan pahimpia uhkia ovat kalaverkot ja ilmastonmuutos. Monet uteliaat kuutit ovat takertuneet kalaverkkoihin ja menettäneet henkensä.
Taskisen sydän särkyy joka kerta, kun hän näkee verkkoihin takertuneen kuutin tai kuulee, että veneen moottori on silponut norpan kuoliaaksi.
Näin kävi Selänpesijän viime vuoden poikaselle.
”Silloin itkettää ja tuntuu siltä kuin menettäisin osan itseäni. Kuolemat voisi välttää kalastamalla norpalle turvallisilla pyydyksillä.”
Norpalle voi soittaa huuliharppua
Norppien suojelussa on edistytty, kun verkkokalastusta on rajoitettu kaksi ja puoli kuukautta keväisin norppien pesimäaikana.
Lumettomina talvina Taskinen on ollut mukana kasaamassa apukinoksia, jotta norpat saavat suojaa pesälle. Vuonna 2022 talvi oli niille paras 2000-luvulla. Saimaata kaunisti paksu lumipeite.
Kun Taskinen kuvasi aktiivisesti norppia, hän odotti makuukiven lähellä tai lähestyi norppia hitaasti ja rauhallisesti. Eläin voi lähteä pakoon, jos sitä säikäyttelee, mikä on kiellettyä.
Jotkut tosin ovat niin uteliaita, että nostavat päänsä vedestä veneen vieressä. Norppa tulee joskus niin lähelle, että se haistaa tai näkee, mikä sen kotivesillä liikkuu.
”Norppa on villieläin, joten kommunikointi sen kanssa on katselua ja tarkkailua. Se ottaa yhteyttä, jos haluaa. Olen soittanut norpalle huuliharppua ja matkinut niiden kärmätystä, mutta kontakti syntyy norpan ehdoilla.”
Kuuttien seuraaminen on Taskisen mielestä aina yhtä ilahduttavaa.
”Kuutit nujuavat rantavesissä ja ajavat kaloja takaa. Joskus emä tuo pienen kalan suussaan ja poikanen harjoittelee sillä.”
Kuutin päivä koostuu siitä, että se sukeltelee järvessä, hakee pohjasta järviruokoa ja puun oksia tai nappaa räpyläänsä haavanlehtiä ja leikkii niillä.
”Leikittyään kuutti väsähtää kuin lapsi ja menee kivelle tai kallion onkaloon nukkumaan.”
Emä imettää poikastaan ja opettaa sen saalistamaan. Taskinen on seurannut vedenalaisilla kameroilla, miten norpat sukeltelevat jään alla.
”Kameraan on tallentunut, kun kuutti ottaa ilmaista kyytiä ja ratsastaa emän selässä.”
Ihmisyys rakentuu empatian varaan
Seuratessaan norppia Taskisen mielessä on vahvistunut hänen elämänfilosofiansa, jonka mukaan heikompia pitää puolustaa.
”Se on sielunkuvani. Koulun peleissäkin menin heikomman puolelle.”
Taskisen mielestä empatia on ihmisellä hyvin tärkeä ominaisuus, koska ihmisyys rakentuu sen varaan.
”Olen oppinut, että parisuhteet ja kaikki välittäminen perustuvat kykyyn tuntea empatiaa. Maapallo voidaan pelastaa ihmisten empatian kautta. Tosin ahdistusta aiheuttaa se, että on niin paljon asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa.”
Taskinen on seurannut järvihylkeiden elämää kaikilla maapallon hyljejärvillä. Viitisen vuotta sitten hän teki yhdessä tutkija Mervi Kunnasrannan kanssa Yleisradiolle elokuvan Järvihylkeiden jäljillä, jonka tekeminen vei Alaskaan, Kanadaan, Baikalille ja Laatokalle.
Vaikka hylkeet äkkikatsomalla vaikuttavat samanlaisilta, järvet ovat muokanneet niistä tuhansien vuosien kuluessa omanlaisensa selviytyjän.
”Saimaannorppa on laatokannorppaan verrattuna yksinäinen kulkija. Laatokannorpat ovat laumaeläimiä ja kovaäänisiä räplättäjiä. Kerran näin niitä erään Valamon saaren rannalla yhtä paljon kuin saimaannorppia on yhteensä.”
Laatokannorppia Taskinen on seurannut kymmenillä matkoilla yhteensä puoli vuotta. Niillä on hyviä pesimäpaikkoja Valamon saariston ahtojäissä ja Sortavalan saariston lumipenkoissa. Laatokalla Taskinen kulki omalla veneellään, leiriytyi johonkin saareen ja yöpyi teltassaan.
Runokylien kulttuuri talteen
Laatokalla syntyi ajatus lähteä tutkimaan vanhoja runokyliä Vienan Karjalaan. Hän lähti tekemään dokumenttia Vienan runokylistä vuonna 2003.
Hän kulki veneellä runokylien joki- ja järvireittejä satoja kilometrejä Vienanmerelle ja Solovetskin luostarisaarelle saakka. Tuolloin lähtöpaikka oli Venehjärven kylä.
”Tein siellä elokuvia ja tutustuin ihmisiin. Asuin heidän kotonaan. He pitivät minua kuin lapsenaan”, Taskinen muistelee.
Vienalaiset ovat alkuperäiskansa, joista monet puhuvat edelleen karjalan kieltä. Taskisen oli helppo ymmärtää heitä.
”Vienalaiset suhtautuvat kulkijaan varauksetta. Kiitollisena autoin siellä metsätöissä ja rakentamisessa. Tallensin heidän kulttuuriaan ja kuuntelin heidän tarinoitaan. Kuunteleminen on tärkeää, kun tekee dokumentteja.”
Vienassa Taskinen näki vanhoja karjalaistaloja ja tsasounia eli ortodoksisia rukoushuoneita. Hänen mieleensä juolahti, että tsasounan tuominen Suomeen olisi kulttuuriteko.
”Perustimme kotikylässäni yhdistyksen, hankimme rahoitusta ja teetimme tsasounan Kemijoen rannalla Paanajärven kylässä. Näin pystyimme tukemaan runokylien elämää ja paikallisia kirvesmiestaitoja.”
Tsasounan vihki käyttöön arkkipiispa Leo heinäkuussa 2013. Sen ovet ovat aina auki. Haukiniemen kulttuuriyhdistys järjestää tsasounassa vuosittain ekumeenisia tilaisuuksia, kastejuhlia, vihkiäisiä ja muistotilaisuuksia.
Siellä voi käydä hiljentymässä tai vain ihailla kaunista rukoushuonetta.
Kanat harrastavat agilitya
Taskisella on neljä lasta, jotka kaikki ovat aikuisia. Yksi lapsista on epävirallinen ”ottopoika”. Juuso tuli perheeseen jäätyään orvoksi. Savonlinnasta kotoisin ollut poika alkoi 13-vuotiaana kirjoittaa Taskiselle kirjeitä.
Yhtenä päivänä poika ilmestyi maatilan pihalle polkupyörällä. Myöhemmin hän jäi asumaan perheeseen.
”Juuso on ollut meille valonliekki. Hän on antanut perheelle valtavasti hyviä asioita. Hänen muuttamistaan meille ei suunniteltu. Se vain tapahtui. Nyt Juusolla on kaksi omaa lasta.”
Perheen ainoa tytär muutti väliaikaisesti kotiin asumaan koronaepidemian takia. Etäopiskelu sujuu hyvin maatilalta käsin.
”Pidän ovet avoinna kaikille kulkijoille, olivatpa he tuttuja tai tuntemattomia. Tämä on itäsuomalaista vieraanvaraisuutta.”
Pihapiirissä käyskentelee kanoja ja ankkoja, joista on luontoihmiselle hyvää seuraa.
”Kananhoito on virkistävää. Kanat tepastelevat joskus sisäänkin, kun tuvan ovi on auki. Koulutan kesäisin kanoja agilityyn ja pidän pienimuotoisia näytöksiä. Kana on viisas ja monella tavalla ainutlaatuinen eläin.”
Kyllä tästä selvitään
Elokuvat toivat kymmeniä vuosia leivän Taskisen pöytään ja norpat ovat hänelle elämäntapa.
”Kun neljäkymmentä vuotta norppien perässä riehumista tuli täyteen, lopetin kuvaamisen. Olin nähnyt kaiken, enkä halunnut enää häiritä niitä. Norpille turvallinen rysä- ja katiskakalastus eli NoTu on nyt ammattini”, Taskinen kertoo.
Luonnon ja kotijärvensä Saimaan suojelun lisäksi Taskisen elämänfilosofiaan kuuluvat tasa-arvo ja rakkaus.
”Rakkaus kaikissa ilmenemismuodoissaan on suuri asia, samoin kuin heikompien puolustaminen ja toisten kuuleminen. Minulla on mantra, jonka mukaan kyllä tästä selvitään. Vaikeina aikoina hoen sitä itselleni joka päivä.”
Juha Taskisen kolme tärkeää
Heikompien puolustaminen
”Tämän ajatuksen olen saanut geeniperimässä. Isoisäni Viktor Kärkkäinen tunnettiin hyväsydämisyydestään. Samanlainen oli äitini. He opettivat minulle heikkojen puolustamista.”
Asioiden jakaminen
”Olen halunnut jakaa kokemuksiani kirjoittamalla kirjoja ja tekemällä elokuvia. Jos ihminen on onnellinen tai onneton, niitä ei pidä kätkeä vaan kertoa ja jakaa myös muille.”
Tuulta päin
”Olen taistelijaluonne. Jos koen jonkun asian tärkeäksi, yritän vaikuttaa, enkä arastele, kenelle siitä kerron. Asiat eivät muutu, jos hyssyttelee ja näyttää siltä, että pyytää anteeksi olemassaoloaan. Asioita päin on mentävä, jos niihin haluaa vaikuttaa.”
Juha Taskinen
on palkittu valokuvaaja, elokuvantekijä ja kirjailija, norppien suojelija, metsuri, maatalon isäntä ja kalastaja. Hän on julkaissut neljä omaa luontoaiheista kirjaa ja on ollut mukana kuudessa yhteistyökirjassa.
Juha on tehnyt 32 elokuvaa, dokumenttia ja sarjaa sekä kahdeksan yhteistyötuotantoa.
Hän on myös osallistunut Norppaliven tekemiseen vuodesta 2016 lähtien. Seuranta alkaa taas toukokuussa. Hän luonnehtii itseään kuva-alan lentojätkäksi.
Juha asuu Haukiniemen kylässä Savonlinnassa. Hän on neljän lapsen isä ja kahden isoisä.
