Kauneus & Terveys

Jalkapalloilija Essi Sainio: ADHD voi olla myös rikkaus

Jalkapalloilija Essi Sainio joutui opettelemaan kantapään kautta tuntemaan itsensä ja rajansa. Kun hän toipui vuosia kasautuneista ongelmista, Essi oivalsi, miksi oli tuntenut itsensä huonommaksi kuin muut. Samat piirteet tekevät hänestä erityislaatuisen.
Kuvat Johanna Myllymäki

Seitsemänvuotias Essi Sainio katselee hiekkakentän reunalla, kun naapurin pojat kikkailevat jalkapallon kanssa. Eletään 1990-luvun alkua itähelsinkiläisellä Santa­haminan sotilassaarella, missä Essin isä on töissä.

Essi tahtoo mukaan peliin. Vanhemmat kuuntelevat jankutusta päiväkaupalla ja suostuvat sitten viemään Essin urheilukauppaan. Hän saa ensimmäisen jalkapallonsa: sellaisen klassisen, ­mustavalkoisilla kuusikulmioilla.

Sinnikkäästä harjoittelijasta kehittyi maajoukkuetason pelaaja.

Illalla Essi harjoittelee isänsä ja Emmi-siskon kanssa. Isä potkaisee pallon niin korkealle kuin osaa, ja Essi yrittää pyydystää sen jalallaan kiinni. Isä toistaa tempun uudestaan ja uudestaan, koska tytär haluaa vain jatkaa.

Seuraavana iltana Essi marssii pelaavien poikien luo. Pääseekö hän mukaan pelaamaan? Ei. Hän voi olla vaikka maalivahti! Pliis. No okei, pojat puhahtavat.

Siitä päivästä lähtien Essi pelaa. Ensin pihakentällä, mutta pian myös tyttöjen joukkueessa. Alussa kukaan ei arvaa, että sinnikkäästä harjoittelijasta kehittyy maajoukkuetason pelaaja.

Kun Essi on teini-ikäinen, vanhemmatkin myöntävät tyttären lahjat. Mutta ne eivät yksin riitä, Essi tietää nyt.

– Lapsena voi pärjätä lahjoilla, mutta myöhemmin tarvitaan päämäärätietoisuutta ja kurinalaista työtä.

Essi kantaa kiltin urheilija­nuoren viittaa ylpeänä ja seuraa vierestä, kun kaverit juovat liikaa siideriä kotibileissä. Kerran hän kittaa väkisin kaverin isältä varastettua kiljua, siihen se jää.

– Kukaan ei ole koskaan pakottanut minua pelaamaan. Olen rakastanut lajia niin paljon, että olen potkinut palloa vaikka perunapellolla, jos muuta ei ole ollut.

Ja kun toiset tanssivat polyesterimekoissa vanhojen tansseja, Essi kokeilee kykyjään EM-karsinnoissa.

Motivaatio lajiin horjuu vain kerran, lukioikäisenä. Onko jalkapallo sittenkään kaikki kaikessa? Essi miettii ja jättää liudan treenejä väliin. Sitten tulee kutsu 17-­vuotiaiden maajoukkueeseen. On se, sittenkin.

Nosta kädet ylös

Teini-Essi ei ymmärrä siskon pyyntöä mutta tekee työtä käskettyä. Kaksikko istuu saunan ylälauteilla, kun Emmi tokaisee, että Essin kylkiluut näkyvät. Tämä ohittaa kommentin nopeasti.

Syömishäiriössä on harvoin kyse varsinaisesta syömisestä tai painosta. Ei ole Essinkään tapauksessa.

Ongelma kehittyy pikkuhiljaa vanhempien avioeron vuoksi. Koko perhe voi kurjasti, ja Essin mieli sanoo, että hentoisempi vartalo voisi helpottaa oloa.

– Ajattelin, että mitä vähemmän on minua, sitä vähemmän huolia, Essi pohtii melkein kaksi vuosikymmentä myöhemmin helsinkiläisessä kahvilassa ja haukkaa croissantia. Sen syöminen ei ole enää ongelma.

Teini-iässä kehon tarkkailusta kehittyy pakonomainen kierre. Essi kokeilee ranteensa paksuutta monta kertaa päivässä, sitten solisluita. Hyvä, ne tuntuvat kovilta ja erottuvilta.

– Tämä rutiini toi minulle turvaa. Minun ei tarvinnut ajatella vaikeita asioita.

Syömishäiriö pahenee, kun Essi muuttaa parikymppisenä ulkomaille pelaamaan. Vaikeinta on Saksassa. Joukkue on mahtava niin kentällä kuin sen ulko­puolella. Kukaan pelikavereista ei taida huomata, miten heikossa kunnossa Essi on. Harjoituksista ylijäävän ajan hän kävelee, koska ei jaksa enää juosta. Hän pysähtyy vain ketjukahvilaan. Siellä Essi juo ison mukillisen vihreää teetä. Sitten taas kävelyä ja lisää teetä.

– Luisuin huonoon kuntoon varkain. Kuvittelin, että kaikki on omissa käsissäni. En tajunnut toimivani sairauden pakottamana.

Pian anoreksia saa kaverikseen masennuksen. Sairaudet vääristävät mielenmaiseman sameaksi muusiksi.

”Ajattelin, että mitä vähemmän on minua, sitä vähemmän huolia.”

Yhtenä päivänä Essi kävelee vaateliikkeen vastapestyn ikkunan ohi. Heijastuma lasipinnasta paljastaa, miltä hän näyttää: hirveältä, todella sairaalta ja ennen kaikkea mahdottoman surulliselta. Essi soittaa siskolleen ja itkee räkäitkua.

– Muistan, että sisko hoki puhelimessa, että ei mitään hätää. Me selvitään.

Essi tietää, ettei hän selviä, jos ei muuta Suomeen.

Viimeksi

itkin...

kun katsoin kaunista eläinvideota. Itken usein, mutta melkein aina yksin.

nauroin...

tänä aamuna. Arkielämän kommellukset huvittavat minua, perinteiset telkkarin sit-comit eivät ollenkaan.

häpesin...

sitä, että minusta tuntuu, että olen todella outo. Näin käy usein.

Toipuminen vie pitkään

Essi jättää jalkapallon kolmeksi vuodeksi ja keskittyy saamaan itsensä kuntoon. Terapeutin nojatuolista muovautuu tuttu paikka, mutta vielä tärkeämpi paikka on oma korvien väli.

– Terapiassa avaudutaan ja peilataan omaa tilannetta. Sen jälkeen on laitettava itse palaset paikalleen.

Kun palasia jaksaa sovittaa yhteen, voi hahmottaa vähitellen jotain uutta itsestään. Essille kävi niin.

– Kuulostaa hassulta, mutta oli valaisevaa tajuta, etten ole robotti. Olen rakentanut persoonani suorittamiselle.

Terapiataipaleesta huolimatta hän ei kuvittele olevansa valmis. Oman persoonan sitkeimpien haasteiden kanssa riittää työtä ehkä loppuelämäksi. Kaikista vaikeinta Essille on olla sinut sen kanssa, ettei hän pysty kaikkeen.

– On sikavaikeaa hyväksyä inhimillisyytensä, haavoittuvuutensa ja virheensä. En ole niin armoton ketään muuta kuin itseäni kohtaan. Vaativuuden vuoksi minulla oli nuorempana myös huono itsetunto.

Suhde syömiseenkin vaatii yhä töitä, vaikka Essi ei enää aikatauluta ruokailujaan neuroottisesti.

– Olen ottanut vastuuta ja alkanut huolehtia itsestäni. Silti huomaan, että syön harvoin itseni täyteen.

Tutustuminen itseen toi oivalluksen

Essillä diagnosoitiin ADHD, mikä ei ollut täysi yllätys. Paras ystävä oli kutsunut häntä leikillisesti ADHD-tapaukseksi jo pitkään. Äiti lähetti aina kuvan Essin unohtamista tavaroista kyläilyn jälkeen.

Yksinkertaisiakin päätöksiä on vaikea tehdä, kun ajatukset vilistävät. Samoin on vaikea rauhoittua unille. Nyt hän tietää, miksi opinnot ovat jääneet kesken.

– Olen onnellisempi nyt, vaikka tieto ADHD:sta on vaatinut sulattelua. Pahimmillani ajattelin ennen, että olen tyhmä ja laiska.

Essiä turhauttaa, että ADHD:sta puhutaan ylivilkkautena. Se on paljon muutakin – eikä vain kielteinen asia.

– ADHD-piirteeni ovat myös rikkaus. Minussa on tiettyä suoruutta, enkä osaa esittää. Tunnen äärettömän vahvasti ja olen energinen.

”Kuulostaa hassulta, mutta minulle oli valaisevaa tajuta, etten ole robotti.”

Jalkapallo on ollut keino kanavoida loputonta energiaa. Mutta tarkkaavuushäiriö näkyy muutenkin. Essi osaa hyperfokusoida eli keskittyä hyvin intensiivisesti.

– Tiedän kaiken naisjalkapallon pelaajasiirroista pelisysteemeihin. Jokainen ADHD-ihminen on erilainen ja erityinen.

Sinusta ei saa tyttöä tekemälläkään

Tämä viesti on paukautettu Essille useasti. Syynä on ollut milloin lyhyt tukka, milloin mieltymys painimiseen ja pallopeleihin. Essiä on arvioitu ”poikamaiseksi” ja ”epänaiselliseksi”. Hän ei ole mahtunut feminiiniseen muottiin.

– Se on jättänyt haavoja ja saanut pahimmillaan epäilemään omaa naiseutta.

Ei auta, vaikka Essi tietää, ettei ole klassisen naisellista tyyppiä. Hän ei meikkaa eikä tunne oloaan luontevaksi korkokengissä. Lisäksi urheilija on aina kapinoinut mekkoja vastaan.

– En ole koskaan varsinaisesti ajatellut olevani nainen, mutta en ole halunnut olla mieskään. Mitä väliä sillä edes on? Tärkeintä on uskaltaa olla oma itsensä.

Yhtä mutkattomasti hän suhtautuu seurustelukumppaninsa sukupuoleen. Keskustelupalstoilla spekuloidaan hänen seksuaalista suuntautumistaan.

– Voin rakastua sekä mieheen että naiseen. Olen 50-prosenttisesti tosi bitch ja 50-prosenttisesti putkiaivoinen mies, Essi sanoo ja nauraa.

Putkiaivoisuus näkyy siinä, että jos hän on kerran kertonut pitävänsä jostakusta, hän ei osaa sanoa sitä uudestaan. Se tykkääminen on yhä voimassa.

Kielteisten tunteiden näyttäminen tuntuu Essistä yhä radikaalilta mutta myönteiseltä asialta.

– Osaan nykyään antaa itselleni vapautta olla muutakin kuin suorittajatyyppi. Se tarkoittaa, että minulla on oikeus suuttua ja loukkaantua. Jos toinen saapuu kahdeksan minuuttia myöhässä, Essi ajattelee, että hänellä on oikeus sanoa asiasta.

Ero on siinä, että entinen Essi olisi soimannut itseään suutahtamisesta. Nykyinen tietää, että on inhimillistä ja sallittua kuohahtaa.

Uusi Essi näkee pitkälle

Aktiivinen peliura ei kestä ikuisesti: pelaaja on parhaimmillaan noin 27-vuotiaana. Yli 30-vuotias on vanha.

Essi on mielestään ”räjähtävä ja kehityskelpoinen” pelaaja. Hän haluaa, että peliuran jälkeen on jotain yhtä mielekästä tekemistä. Ihmismieli kiinnostaa eniten.

– Sen moninaisuus on kiehtovaa. Emme edes tiedä, mihin kaikkeen aivomme pystyvät.

Neurotieteilijä Joe Dispenzan kirjat inspiroivat häntä. Dispenzan mukaan kaikki mahdolliset tulevaisuudet ovat tavallaan jo olemassa. Jos haluaa jotain, kannattaa alkaa elää kuin olisi tavoitteessaan jo nyt. Essi pyörittelee lusikkaa ja näyttää yhtäkkiä ujolta.

– Kaikki pitävät minua hulluna, kun alan puhua tällaisista asioista.

Siksi hän pohdiskelee paljon yksin, mieluiten merenrannassa. Kun aalto murtuu rantakiveen, voi melkein kuulla, miten meri houkuttelee ahdistavat ajatukset mukaansa. Kun meri vetäytyy, myös huolet lähtevät. Vaikka hän on asunut kauniissa keskieurooppalaisissa kaupungeissa, sisämaassa on aina alkanut ahdistaa.

– Sieluni lepää vasta, kun voin katsoa merta, joka jatkuu silmänkantamattomiin.

Salainen niemenkärki on Essin pakopaikka.

Uuden ammatin aika ei ole vielä

Essi pelaa HJK:ssa viidettä kauttaan. Pelaamisen ilo on yhä samaa, jota ekaluokkalainen tunsi kotisaaren hiekkakentällä. Kun tuomari viheltää pilliin ja peli alkaa, Essi pääsee täydelliseen keskittymisen tilaan.

– Olen koko ottelun jossakin ihan muualla. Peli sisältää koko tunneskaalan. Se on kuin elämä pienoiskoossa.

Myös yhteisö on tärkeä, vaikka vetäytyvänä tyyppinä Essi väsyy sosiaalisuuteen. Pelaajien kanssa kokoonnutaan pukukopin ulkopuolellakin. WhatsApp-sovellus piipittää nytkin. Suunnitellaan nyyttikestejä. Yksi tuo hummusta ja näkkäriä, toinen jogurttia, kolmas kakkua.

Elämä on ihan erilaista kuin vielä viisi vuotta sitten. Sairastaminen vei Essin elämästä monta vuotta. Silloin hän ei ollut tekemisissä oikein kenenkään kanssa.

– En syytä ihmisiä, jotka karsiutuivat sinä aikana. Vetäytymistäni oli liian vaikea katsella vierestä.

Siksi ihan tavalliset kaveribrunssitkin tuntuvat hänestä vielä aika eksoottisilta – ja ihanilta.

– Mä taidan leipoa sämpylöitä.

Essi Sainio

Ikä: 32

Ammatti: Myyjä

Asuinpaikka: Itä-Helsinki

Perhe: Sisko ja vanhemmat

Harrastukset: Jalkapallo, vaeltaminen ja retkeily

Motto: Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehden numerossa 7/2019.

Julkaistu: 2.8.2019
Kommentoi »