Voi hyvin

Itku ilman syytä? Kyynelten taustalla voi olla monenlaisia tunteita

Itku ei aina katso aikaa ja paikkaa. Se voi yllättää työpaikalla tai lääkärin vastaanotolla. Mistä itku kertoo? Mistä taas kertoo, jos itkua ei tule?
Kuvat Getty Images

Vaikka itku on mitä luonnollisin asia, sitä ei aina osata nähdä sellaisena. Lähes jokainen herkästi liikuttuva törmää tilanteisiin, joissa ympärillä olevat ihmiset eivät osaa suhtautua esiin ryöpsähtäviin kyyneliin. Toisaalta itkuherkkä ihminen voi ladata itse itselleen kohtuuttomia paineita, pelätä tai hävetä omaa itkuaan.

Itku kuuluu ihmisyyteen ja on yksi tapa viestiä inhimillisiä tunteita. Vaikka monien eläinten silmät saattavat kostua, vain ihminen vuodattaa kyyneleitä tunneperäisenä reaktiona.

– Itku voi olla ilmaisua monille erilaisille tunteille. Se voi liittyä suruun, stressiin tai sen laukeamiseen, ahdistuneisuuteen, vihaan tai pettymykseen, työterveyspsykologi Sara Koponen sanoo.

Itkemistä tutkinut biokemisti William Frey pitää perusteltuna, että itkiessä kehosta poistuu haitta-aineita, esimerkiksi stressireaktion aiheuttamia kemikaaleja. Itku voi myös rentouttaa, jos keho kantaa ilmaisemattomia tunteita erilaisina lihasjännitteinä tai kramppeina.

– Joskus tapaan ihmisiä, jotka ovat surun hetkellä jatkaneet elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oireet alkavat kuitenkin nousta pintaan myöhemmin, joskus vasta vuosien jälkeen, Koponen sanoo.

Toisen itkemisestä saa kysyä

Välillä Koposen vastaanotolle tulee ihmisiä, jotka kertovat romahtaneensa totaalisesti kesken työpäivän. Kun asiasta aletaan puhua tarkemmin, käy ilmi, että he ovat alkaneet itkeä työpaikalla.

– Näin voimakkaiden sanojen käyttäminen kertoo siitä, että itku ei vieläkään ole meillä kovin hyväksyttyä julkisissa tilanteissa, Koponen pohtii.

Varsinkin vieraammassa seurassa itkevä törmää usein siihen, etteivät toiset ihmiset oikein osaa suhtautua itkuun. Yhtä aikaa vessan käsienpesualtaille sattuva työkaveri saattaa välttää katsekontaktia tai sanoa jotain yhdentekevää vain välttyäkseen ilmaisemasta, että on huomannut toisen olevan allapäin.

Joskus kyse on kohteliaisuudesta. Toiselle halutaan antaa oma, yksityinen tila surun tai mielipahan purkamiseen.

Usein kyse on ennen kaikkea neuvottomuudesta. Ihmiset eivät tiedä, mitä sanoa tai miten olla itkevän lähimmäisen seurassa. Moni kokee paineita sanoa jotain viisasta ja lohduttavaa, jotain, mikä vie itkun pois.

– Suru ei ole sairaus, joka pitäisi parantaa tai ottaa pois. On parempi kysyä haluatko puhua kuin kehottaa lopettamaan itku tai vähätellä sen syytä, Koponen muistuttaa.

Hyäksyvä läsnäolo on tärkeintä

Miten voisimme auttaa toisiamme suremaan paremmin ja hyväksymään itkun yhtenä tapana purkaa tunteita? Koposen mukaan avain on hyväksyvässä läsnäolossa. Aina voi kysyä, mitä tapahtui ja voinko auttaa, jos ei tiedä, miksi toinen itkee.

Toisaalta jos syy itkuun on tiedossa, on tärkeää tuoda tilanteeseen ymmärrystä ja inhimillistä näkökulmaa. Jos esimerkiksi työpaikalla palaverissa joku on tölväissyt ikävästi työkaveria, on tärkeää tuoda esiin, että näki mitä tapahtui ja että se ei tuntunut hyvältä.

– On vähättelyä sanoa, että älä itke. Jokaisella meistä on omat kokemuksemme, jotka ovat todellisia.

Pieni lapsi viestii itkulla omista tarpeistaan: nälästä, vilusta tai kurjasta olosta. Kun lapsen tarve nähdään, kuullaan ja otetaan vakavasti, ei itkuun enää ole syytä.

– Itku on vastasyntyneen viesti hoivaajalleen: älä jätä minua, pidä minusta huolta, Koponen muistuttaa.

Tavallaan logiikka ei ole sen mutkikkaampi myöskään aikuisen itkussa. Taustalla on aina jokin tarve tai tunne, vaikka siitä ei juuri sillä hetkellä itse saisikaan kiinni. Jos toinen ihminen pystyy luomaan turvallisen tilan tunteen ilmaisuun, se vapauttaa ja auttaa päästämään irti.

Aina voi kysyä mitä tapahtui ja voinko auttaa, jos ei tiedä, miksi toinen itkee.
Surun piilottaminen voi tuntua yksinäiseltä.

Kun Sara Koposen äiti kuoli muutamia vuosia sitten, hän suri pitkään ja myös itki päivittäin. Silloin hän mietti paljon itkijänaisia, jotka tulivat entisaikaan surutaloon ja asettuivat itkemään surevien rinnalle.

Jotain vastaavaa yhdessä surun äärelle pysähtymistä Koponen kaipaa nykyisen kiireisen elämänmenon keskelle, jossa suru pyritään ravistamaan nopeasti pois tai ainakin kätkemään yksityisen piiriin.

– Ystävien kanssa voi keskustella ja se on tärkeää, mutta suru ei tyhjenny sanoihin. Yhtä tärkeää olisi myös voida itkeä ja elää surua läpi yhdessä, viipyä hetken aikaa kollektiivisessa, lohduttavassa sylissä, Koponen pohtii.

Vanhassa suomalaisessa itkuvirsiperinteessä surulle annettiin raamit: oli aika itkeä. Paikalle tilattu esi-itkijä johdatteli yhteistä surua. Sisälle patoutuneet tunteet pääsivät purkautumaan.

Toisaalta itkijä myös saatteli surijat kohti lohdutusta ja surusta irtipäästämistä. Nykyisin suru jää usein arkisten kiireiden alle odottamaan parempaa aikaa, joka ei ikinä tule.

– Toivoisin, että ihmiset eivät kavahtaisi surevia, vaan niin suuret kuin pienetkin surut voisivat olla luonteva osa elämää.

Entä jos suhtautuisimme itkuun kuin ystävään, jolla on meille tärkeää kerrottavaa?

Voimakkaat reaktiot voivat viestiä uupumuksesta

Joskus itkun rajuus voi säikäyttää. Miksi reagoin pieneen vastoinkäymiseen näin voimakkaasti?

Koposen mukaan voimakkaat tunnereaktiot voivat liittyä siihen, millaisia aiempia kriisejä ihmisellä on ollut ja miten ne on aikanaan käyty läpi. Jos ihminen kantaa läpikäymätöntä surua ja kriisien jättämiä traumoja sisällään, tunteet kertautuvat uusien menetysten kohdalla.

Joskus arkinen pettymys voi vain olla viimeinen korsi kamelin selän katkaisevaan kuormaan. Vastoinkäymisen laukaiseman itkun mukana virtaa ulos kokonainen surujen meri, joka on kertynyt vähitellen sisälle.

Hallitsemattomasti ja yllättäen esiin purskahtava itku voi myös olla hälytysmerkki kuormituksesta ja uupumuksesta. Silloin itkun välittämä viesti täytyy ottaa erityisen tosissaan.

– Herkkäitkuisuus voi olla myös masennusoire, jos itkeskely ei ole itselle tyypillistä, Koponen muistuttaa.

Kyyneleet eivät ole vihollinen

Entä jos suhtautuisimme itkuun kuin ystävään, jolla on meille tärkeää kerrottavaa? Kenties silloin emme yrittäisi hiljentää itkua tai vähätellä sitä. Emme kääntäisi katsetta pois omasta tai toisten itkusta, emmekä sanoisi, ettei meillä ole aikaa tähän, palataan joskus myöhemmin.

Itkun hyväksyminen liittyy kaikkien tunteiden ja niiden ilmaisemisen hyväksymiseen. Ei ole olemassa hyviä ja pahoja, myönteisiä ja kielteisiä tunteita. On vain tunteita, joita ei voi eikä tarvitse käskeä ja joita voidaan ilmaista rakentavasti tai tuhoa tuottavasti.

– Meillä on lupa kokea kaikkia mahdollisia tunteita. Aikuisina olemme myös vapaampia valitsemaan, miten ilmaisemme tunteitamme ja mikä on sallittua missäkin roolissa, Koponen muistuttaa.

Entä jos suhtautuisimme kipuun kuin ystävään, jolla on meille tärkeä sanottavaa?

Itkun puuttuminen voi kertoa siitä, että tunteille ja kyynelille ei ole ollut aiemmin tilaa omassa elämässä. Ehkä tunteita on vähätelty, torjuttu ja kielletty lapsuudenkodissa. Ehkä tunteiden ilmaisemiselle ei ole ollut tilaa ja lupaa aikuisiän läheisimmissä ihmissuhteissa.

Joskus itkun mukana virtaa ulos kokonainen surujen meri, joka on kertynyt vähitellen sisälle.

– Jos tunnistaa itsessään lukkoja tunteiden ilmaisussa, sitä olisi hyvä käydä läpi ystävien tai ammattilaisen kanssa. Omien tunteiden hyväksyntää voi opetella, Koponen sanoo.

Joskus itkun puuttuminen kertoo vain siitä, että syytä suruun ja itkuun ei ole. Esimerkiksi erotilanteessa ihminen voi havahtua siihen, miten ahdistunut ja onneton hän on ollut suhteessa. Ero toikin mukanaan vapauden ja helpotuksen tunteet.

– Jos ei sureta, miksi pitäisi surra? En lähtisi sanomaan, että tietyissä tilanteissa pitää itkeä. Tärkeää on olla kosketuksissa omiin tunteisiin ja löytää jokin kanava niiden ilmaisuun.

Asiantuntija: Sara Koponen

Koponen on työterveyspsykologi, joka työskentelee sekä yksilöiden että työyhteisöjen kanssa. Hän kokee ennaltaehkäisevän mielenterveystyön palkitsevimpana.

Motto: Luota siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella.

Ilo: Elämässä parasta on, kun voin seurata 5-vuotiaan tyttäreni kehitystä.

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 10/2019.

Julkaistu: 11.2.2020
Kommentoi »