Kauneus & Terveys

Isän itsemurha vaikutti pitkään Sadun miessuhteisiin: "Kiltin tytön oli vaikea purkaa kuoleman herättämää vihaa"

Isän itsemurha vaikutti pitkään Sadun miessuhteisiin: "Kiltin tytön oli vaikea purkaa kuoleman herättämää vihaa"
Satu Yrjänheikki tottui siihen, että isä pelasti, jos oli ongelmia. Sitten isä masentui. Isän itsemurhalla oli suuri vaikutus Sadun elämään.
Kuvat Pia Inberg

”Lapsuuteni Rovaniemellä oli ­idyllinen. Meillä oli omakotitalo, iso piha ja ­pihalla trampoliini. Äiti oli opettaja, isä teki kolmivuorotyötä psykiatrisena hoitajana.

Kun isä oli vapaalla, hän pyhitti aikansa ­minulle ja kaksi vuotta vanhemmalle siskolleni.

Pelasimme pallopelejä ja katsoimme urhei­lua televisiosta. Hän kuskasi ­kärsivällisesti harrastuksiin ja etsi minua Rovaniemen ­kaduilta läpi yön, kun karkasin teininä rientoihini. Saatoin luottaa siihen, että jos eteen osui ongelma, isä tuli ja pelasti.

Perheessämme ei ollut koskaan mitään isompaa draamaa.

Kunnes tuli päivä, kun vanhempani kutsuivat minut vakavina pöydän ääreen. Isä ilmoitti jäävänsä sairauslomalle. Hän oli masentunut.

Muutos isässä ja kodin tunnelmassa oli tapah­tunut pikkuhiljaa. Isä ei enää halannut. Hän vain makasi sohvalla. Tökin isää ihmisten ilmoille, mutta hän eli jo syvällä sairaudessaan. Tätä ennen isän elämässä oli tapahtunut isoja asioita.

Töissä oli rankkaa. Hänen rakas äitinsä, ­johon hän edelleen tukeutui, sairastui syöpään ja kuoli. Hänen veljensä, jonka äiti oli antanut pois lapsena, palasi takaisin isän elämään. Siskoni muutti pois kotoa.

Kaikki tämä sai isän miettimään mennyttä ja tulevaa: lapsuutta, jota isättömyys varjosti, ja sitä, kuka hän tätä nykyä ­itse oli. Ilon ja toimeliaisuuden alla eli herkkä ja huolestuneisuuteen taipuvainen mies.

Isällä diagnosoitiin vaikea masennus. Hän kävi terapiassa ja hoitojaksoilla sairaalassa.

Minä aloin käyttää alkoholia. Se kuului teini-­ikään mutta auttoi myös viemään ajatukset muualle.

Muutin Ouluun. Luin yleisen kasvatus­tieteen pääsykokeisiin. Suvussamme oli paljon opettajia, joten se tuntui luonnolliselta valinnalta. Isä oli ylpeä, että hain yliopistoon. Olin aina ollut lukutoukka.

Keväällä 2011 olin ystäväni luona, kun ­äiti ­soitti hätääntyneenä. Missä olet? Kenen kanssa? Isä on kuollut!

Menin sokkiin. En edes tajunnut kysyä, mitä oli tapahtunut. Soitin takaisin äidille. Oliko se kolari? Ei. Isä löytyi kuolleena kotoa. Hän oli tehnyt itsemurhan.

Itkin koko matkan taksissa Oulusta Rovaniemelle. Päässä risteili miljoona kysymystä. Miten en tajunnut? Seuraavat viikot vietimme lapsuudenkodis­samme. Tunteet risteilivät.

Olin surullinen siitä, että olin menettänyt isän. Olin pettynyt ja vihainen, että hän oli jättänyt meidät. Podin syyllisyyttä, koska en ollut pystynyt estämään isän epätoivoista tekoa.

Ahdistus tuntui puristavana kipuna sydämessä. Se vei kaikki voimat. Onneksi tukea oli tarjolla ja sain sitä nopeasti. Kriisiryhmä vieraili kotonamme. Sain myös keskusteluapua.

Romahdin täysin, kun aloitin syksyllä kasvatus­tieteen opinnot Rovaniemellä. En pystynyt nukkumaan enkä opiskelemaan. Asuminen lapsuuden maisemissa ahdisti, joten muutin takaisin Ouluun. Aloitin siellä psykoterapian.

Kävin terapiassa yhteensä kaksi ja puoli vuotta, kaksi kertaa viikossa.

Terapia auttoi ymmärtämään ja hyväksymään päässä myllertäviä tunteita. Kiltin tytön oli vaikea purkaa kuoleman herättämää vihaa.

Löysin kuitenkin keinot: juoksin metsässä ja kiljuin. Hakkasin tyynyä. Tanssin yksin kotona ja kuuntelin Apulannan vihaisia biisejä.

Löysin myös buddhalaisen filosofian. Teen sen oppeihin perustuvia harjoituksia edelleen. Ymmärsin, että olen itse vastuussa tulevaisuudestani. Halusinko oikeasti opettajaksi? Vai oliko se sittenkin muiden toive?

Hain ja pääsin hierojakouluun. Se teki ­minulle hyvää. Ihmisen hyvin­vointi oli aina kiinnostanut minua. Opinnot toivat elämääni säännöllisen viikkorytmin. Myös tulevaisuuden suunnitelmat selkiytyivät. Halusin fysioterapeutiksi. Muutin sitä varten Helsinkiin.

Satu Yrjänheikki kantaa isänsä kuvaa lompakossaan.

Vuosien sekavat tunteet ovat nyt vaihtuneet rauhaksi. Ymmärrän, että jokaisella on oma elämä kannettavana. Isän oli paha olla, ja nyt hän on päässyt siitä tuskasta pois.

Ikävä ja suru nousevat pintaan aina yllättäen. Kun tapaan muiden isiä, saatan miettiä, että olisipa ihanaa, jos minullakin olisi vielä isä. Kun näen leikkipuistossa isän kannustavan lastaan, ajattelen, että minullakin oli isä, joka kannusti. Mahtavaa!

Olemme miettineet äitini kanssa, mikä lopulta sai isän tappamaan itsensä. Ehkä hän ei usko­nut, että paranee. Psykiatrisena hoitajana hän ei halunnut vaihtaa potilaan rooliin. Muiden hoivattavana oleminen oli aina ollut isälle vaikeaa. Hän saattoi myös ajatella, että olisi ­meille helpompaa, jos häntä ei olisi.

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Tuollaisissa ajatuksissa puhuu sairaus, ei ihminen. En kunnioita isän ratkaisua, mutta olen oppinut elämään asian kanssa.

Isäni kuolema vaikutti pitkään miessuhteisiini. Minun on ollut vaikea luottaa siihen, ettei tärkeä ihminen häivy elämästäni yhtäkkiä.

Kun entinen poikaystäväni lähti töihin, saatoin jäädä itkemään. Olin varma, ettei hän tule takasin.

Torjuin pitkään ajatukset omasta perheestä, koska ajattelin, että tulisin menettämään sen. Vasta nyt koen olevani valmis luottamaan ja ­sitoutumaan."

Satu Yrjänheikki on 27-vuotias fysioterapeutti. Hän asuu Helsingissä.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 12/2018.

Julkaistu: 8.4.2020
Kommentoi »