Opettaja, lääkäri ja kirjailija. Ne olivat Lahdessa kasvaneen Ilmari Käihkön haaveammatit pikkupoikana. Häntä ei kuitenkaan tukenut kodin malli tai kannustus, joten yläasteella unelmat unohtuivat eikä edes lukio kiinnostanut.
Perheellä oli laman jälkeisessä Suomessa taloudellisesti tiukkaa, ja Ilmari itsenäistyi jo varhain. Peruskoulun jälkeen hän opiskeli kauppakoulussa sekä teki tilapäistöitä ja it-hommia. Erityisiä suunnitelmia tulevasta ei ollut.
Elettiin vuosituhannen vaihdetta. Ilmari oli lopettelemassa työpäivää, kun käsitelty ohjelma jumittui. Pojat yrittivät selvittää, mikä on ongelmana, mutta pulma ei ratkennut. Ilmari lähti kotiin, ja ilta kului perusmeiningillä kaverien kanssa.
Seuraavana aamuna työkaveri tuli hieman myöhässä toimistoon. Hän näytti väsyneeltä mutta kertoi innostuneena, että oli valvonut yön ja ratkaissut jumin.
”Sillä hetkellä tajusin, että tämä ei ole juttuni, en ollut niin innostunut, että olisin koskaan tullut siinä hyväksi. En halunnut tehdä koko ikääni työtä, joka ei kiinnostanut. Niinpä ilmoittauduin iltalukioon.”
Lapsuushaaveet toteen
Nyt, kaksi vuosikymmentä myöhemmin Ilmari istuu Helsingin yliopiston tiloissa Metsätalossa.
Kysytty ja arvostettu sotatieteiden tutkija on aiemmin päivällä antanut haastattelun valtakunnan päälehdelle, ja edellisenä aamuna hänet nähtiin analysoimassa Ukrainan sotaa Ylen aamussa. Viimeisen vuoden aikana häntä on haastateltu yli tuhat kertaa, pääosin Suomessa ja Ruotsissa.
Yksi tutkijan tehtävistä on tehdä asiat ymmärrettäviksi ihmisille, ja asiantuntijuus sopii Ilmarille. Hän juttelee selkeästi ja vaikuttaa kiireettömältä, on tyylikäs ja varma, juuri sellainen akateeminen ihminen, jonka seurassa hän nuorena miehenä koki olevansa taustaltaan vääränlainen.
”Oikeastaan lapsuudenhaaveeni ovat toteutuneet. Olen tohtori, opetan yliopistossa ja kirjojakin olen kirjoittanut. Tieni ei kuitenkaan ole ollut suora eikä aina helpoin.”
Sattuma voi muuttaa suuntaa
Kohtaloon Ilmari ei usko. Sehän tarkoittaisi, että joku olisi määritellyt hänen elämänsä, eikä se sovi tieteelliseen maailmankuvaan.
”Sen sijaan olen elävä esimerkki siitä, että onnelliset sattumat voivat muuttaa elämänsuunnan useampaankin kertaan.”
Toki hyvien sattumien väliin on mahtunut myös vastoinkäymisiä, joista niistäkin on ollut hyötyä.
”Uskon, että ihminen oppii enemmän epäonnistumisista kuin onnistumisista. Rikkaaseen elämään tarvitaan molempia.”
Ilmari ei ole erityisen kilpailunhaluinen, mutta kunnianhimoinen hän on. Innostuttuaan opiskelusta hän suoritti iltalukion kahdessa vuodessa työn ohessa.
”Pyrin eteenpäin ja mietin, mikä minua kiinnostaa, mitä voin oppia ja mitä tämä antaa minulle.”
Jo lukioaikana Ilmaria kiinnostivat kansainväliset asiat, ja hän kävi kirjastossa lukemassa Economist-lehteä, jossa oli perusteellisia artikkeleita kansainvälisistä suhteista ja suhdanteista.
Tuolloin, 2000-luvun alussa, WTC-iskun seuraukset olivat isoin puheenaihe, ja eräänä iltana Ilmarin oli vaikea päättää, menisikö hän Irakin vastaiseen mielenosoitukseen vai historian tunnille.
”On vähän syyllinen olo, mutta valitsin historian. Meillä oli niin älyttömän hyvä ja kannustava opettaja, etten raaskinut jättää tuntia väliin.”
Into historiaan ja kansainvälisiin asioihin johtui osin sattumasta. It-työssä Ilmarin tehtäviin oli kuulunut nimittäin myös digitaitojen opettamista maahanmuuttajille.
Yksi hänen oppilaistaan oli Nigeriasta Suomeen päätynyt Yinka Williams, reilusti keski-ikäinen sivistynyt herra. Tämä kertoi nuorelle opettajalleen tarinoita lapsuutensa Afrikasta, kehityksestä, vallankaappauksista ja sodista.
Sattuma oli sekin, että iltakoulun rehtori mainitsi innokkaalle abille ulkoministeriön apurahoista kehitysaputöihin. Tarinat Afrikasta olivat jääneet mieleen, joten Ilmari päätti tarttua tilaisuuteen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi syksyllä 2003 ja matkusti saman tien Tansaniaan.
Tausta suo mahdollisuuksia
Itä-Afrikan matka avasi nuoren miehen silmät. Itseluottamus kasvoi, hän tunsi olevansa omillaan – ja hän selvisi.
”Elin vaatimattomissa oloissa ja opettelin swahilin kielen, sitä kautta pääsin lähemmäksi paikallisia. Opin, että vaikka materiaalinen elämä olisi köyhää, ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Aina pärjää, kun on ihminen ihmiselle.”
Ilmari oli töissä muun muassa henkisesti vammaisten lasten päiväkodissa ja tutustui köyhän maan kaikkein heikoimmilla oleviin ihmisiin.
”Tajusin, kuinka paljon tausta vaikuttaa ihmisen mahdollisuuksiin ja kuinka etuoikeutettu itse olen.”
Sattumat jatkuivat Afrikasta paluun jälkeen. Ilmari sai kuulla satunnaisen kohtaamisen kautta, että Uppsalaan pääsee opiskelemaan ilman pääsykokeita. Hän sai opiskelupaikan ja astui laivaan.
Tukholmassa hän sai puhelun samaiselta Uppsalan suosittelijalta, ainoalta sikäläiseltä kontaktiltaan. Tämä soitti – sattumalta – kysyäkseen, mitä kuuluu. Ilmari kertoi, että täällä ollaan jo Ruotsin puolella.
Tuttava kysyi, onko hänellä asuntoa. Eipä ollut, ja taskussa oli vain sata euroa. Kaveri pyysi odottamaan hetken, ja soitti varttitunnin päästä, että Ilmari voisi asua muutaman päivän erään hänen tuttunsa asunnossa.
Pikavauhtia maisteriksi
Sattumia, hyviä ihmisiä, arvokkaita kohtaamisia.
”On uskomatonta, että kohdalleni on osunut ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja kannustaneet.”
Lähes sattuman pilaa on se, että hän on tehnyt uransa juuri Ruotsissa. Nuoruuden Lahdessa kukaan tutuista ei puhunut ruotsia eikä pakollinen kakkoskieli kiinnostanut koulussakaan.
”Ruotsinopettaja lupasi aikoinaan todistukseen vitosen, jos olen tunnilla hiljaa. Kuka olisi uskonut, että nykyään opetan ruotsiksi.”
Opiskelukieli olikin aluksi ongelma, eikä akateemiseen maailmaan sujahtaminen ollut muutenkaan mutkatonta.
”Tarkoitukseni oli opiskella arabian ja farsin kieliä, mutta pian huomasin, että vieraan kielen opiskelu vieraalla kielellä oli haasteellista.”
Onneksi Ilmari oli kuullut, että yliopistossa kannatti valita ensimmäisenä vuonna monia aineita.
”Se oli kuin voileipäpöytä, tarjolla oli paljon kiinnostavaa, ja minähän kahmin kaikkea.”
Alkuvuosina Ilmari ihaili opiskelutovereitaan, joista monet olivat taustaltaan akateemisia. Hänen mielestään he suorastaan säteilivät sivistystä ja itsevarmuutta, ottivat tilan haltuun ja puhuivat vakuuttavasti, vaikkei heillä olisi täyttä tietoa asiasta.
”Tajusin kuinka eri lähtökohdista ihmiset ponnistavat. Itse uskalsin tuskin avata suutani seminaareissa, koska olin kasvanut siihen, että on parempi olla hiljaa.”
Hän valmistui maisteriksi pikavauhtia kolmessa vuodessa, mutta nopea valmistuminen ei ole Ilmarin mielestä ylpeilyn aihe.
”Ajattelu vaatii aikaa eikä sivistykseen ole oikopolkuja. Arvostan yhä enemmän verkostoitumista ja elämänkokemusta, myös sosiaaliset suhteet ovat oleellinen osa sivistystä.”
Mistä konfliktit juontuvat
Itsevarmuus kasvoi vähitellen, kun uravalinta kirkastui. Hän päätyi opiskelemaan muun muassa kansainvälistä politiikkaa, ja maisteritutkinnon pääaineopinnot hän opiskeli Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa.
Opintojakson jälkeen Ilmari palasi Suomeen, sillä armeija kutsui. Hän hakeutui Porin prikaatiin, josta vuorostaan avautui mahdollisuus Afrikkaan: tällä kertaa hän lähti sotilasoperaatioon Tshadiin.
”Esimerkiksi Afganistanissa opittiin kantapään kautta, että olennaista sotimisessa on ihmisten ja konfliktien ymmärtäminen. Minua kiinnostivat Tshadissakin juuri ihmiset.”
Kokemus lisäsi kiinnostusta kansojen kulttuureihin ja perinteisiin, etiikkaan, ihmisten sekä uskontojen erilaisuuteen, siihen, mistä konfliktit juontuvat.
”Esimerkiksi islam voidaan nähdä joko sodan tai rauhan uskontona, kuten myös kristinusko.”
Sodan filosofia on erityisen kiinnostavaa: Mitä on sota, miten sodat syntyvät ja kuinka ne voidaan estää. Ja kuinka pystytään solmimaan rauha.
”Sota on äärimmäinen tapa tehdä politiikkaa, se on väkivaltaista vallankäyttöä. Yksinkertaisesti kysymys on siitä, että saadaan haluton osapuoli suostumaan omiin vaatimuksiin. Jos poliittinen valta ei tehoa, turvaudutaan pakkoon.”
Ilmarille paljastui, että sodassa on kaksi puolta kuin kolikossa.
”Toinen puoli on väkivalta. Ase antaa valtaa ja sodassa tapahtuu paljon pahoja asioita, sellaisiakin, mistä ei jää kiinni, tappamisen lisäksi ryöstöjä, raiskauksia, rasismia. Hyvä puoli on yhteinen tavoite, uhrautuminen muiden hyväksi. Ajatus ja toive siitä, että rauhan jälkeen maailma olisi meille entistä parempi.”
Väitöskirjan jälkeiseen tutkimukseen johti jälleen sattuma.
”Keväällä 2014 en päässyt Liberiaan ebola-epidemian takia, vaan lähdin opiskelemaan etnografiaa Yhdysvaltoihin. Yksi opiskelukavereistani oli osallistunut Maidanin vallankumoukseen, ja hän haali varoja Ukrainan vapaaehtoispataljoonille. Osin hänen ansiostaan päädyin tutkimaan näitä vapaaehtoisia.”
Totuus ei ole mustavalkoinen
Uskomaton järkytys. Niin Ilmari kuvaa sotauutista reilu vuosi sitten.
”Se oli suuri henkilökohtainen suru. Minulla on useita ukrainalaisia ystäviä ja työkavereita, ja useimmat heistä lähtivät rintamalle. Sittemmin moni heistä on kuollut tai vammautunut vakavasti.”
Ilmari kuuli sodasta heti aamulla 24. helmikuuta, ja sen jälkeen puhelin soi ja soi. Ystävien lisäksi häneen ottivat yhteyttä sekä ruotsalaiset että suomalaiset tiedotusvälineet.
”Ensimmäisinä viikkoina en ehtinyt paljonkaan nukkua, enkä juuri syödäkään. Laihduin monta kiloa, vaikka lupasimme tutkijakollegan kanssa katsoa toistemme perään: pitää muistaa syödä ja juoda.”
Ilmari sanoo olevansa enemmän optimisti kuin pessimisti, mutta tutkijana ja asiantuntijana on oltava realisti.
”Sodan suhteen pitää varautua pahimpaan ja mieluummin yllättyä positiivisesti, jos asiat menevätkin luultua paremmin.”
Sotapropaganda saa asiat näyttämään mustavalkoiselta, koska osapuolilla on tarve kuvata tilanne omilleen toiveikkaana. Keskusteluista katoavat harmaan sävyt, olet joko puolellamme tai meitä vastaan.
”Totuus ei koskaan ole mustavalkoinen. Yritän kertoa, mitä tiedän, eikä tiede ole millään puolella eikä ketään vastaan. Toivon ukrainalaisille hyvää, mutta henkilökohtaisilla toiveillani ei saisi olla merkitystä asiantuntijan roolissa.”
Ilmari muistuttaa, miten Winston Churchill näki toisen maailmansodan aikana tehtäväkseen antaa kansalle toivoa. Silti hänkin ymmärsi toiveikkuudessa vaaran, perusteeton optimismi voi johtaa pettymyksiin ja vääriin ratkaisuihin.
Kuolema on piilotettu asia monille meistä. Näemme ehkä taloyhtiön lipun puolitangossa, mutta harvemmin ruumista. Nuorena Ilmarikaan ei joutunut kohtaamaan kuolemaa, mutta sittemmin se on ollut hänelle miltei luonnollinen osa elämää.
”Olen ollut hautaamassa ihmisiä eri maissa, olen nähnyt tapettuja ihmisiä, oman ikäisiäni ja nuorempia, ja miettinyt, että millainen elämä heillä olisi voinut olla.”
Muista ihmisyys
Oman henkensä edestä Ilmari ei ole juuri pelännyt. Vaikeissa paikoissa häntä on auttanut suomalaisille tyypillinen hyvä perusturvallisuus.
”Me luotamme ihmisiin ja uskomme ihmisten hyvyyteen, siihen että asiat järjestyvät. Olen oppinut, että ei pidä olla naiivi, eikä koskaan hakeutua tieten tahtoen liian vaarallisiin paikkoihin.”
Kun Ilmari oli viimeksi Liberiassa, hän liikkui paljon yksin syrjäisillä seuduilla. Mukana oli aina kiristysside liikenneonnettomuuksien varalta sekä lääkkeitä, sillä maassa ei ole yhtään hyvää sairaalaa.
”Viidentoista kuukauden jälkeen tuli epätodellinen fiilis. Pohdin, kauanko hyvä onneni voi kestää. Se oli väsymystä mutta myös vaistonvaraista pelkoa. Kotiinpalattuani olin kiitollinen etuoikeutetusta taustastani.”
Ihmisyys on sana, jonka Ilmari toivoo kaikkien muistavan. Esimerkiksi sodassa kuolleiden määrä on vain luku, mutta jokainen numero on myös ihminen.
”Keskiössä ovat ihmiset, ihmiskohtalot ja kärsimykset. Monet ystäväni ovat kuolleet sodassa ja jotkut sotivat yhä, lisäksi tulevat uhrien puolisot, lapset ja läheiset.”
Sodan tutkiminen on opettanut Ilmarille myös erilaisuuden ymmärtämistä. Ihmisillä on vaihtelevat taustat ja eri syitä toimia niin kuin he toimivat.
Nyt kun sota on jatkunut jo vuoden, Ilmarinkin arki on hieman rauhoittunut. Vapaa-aikaakin jää.
”Minulla on huono omatunto, koska olen etenkin viime vuoden aikana laiminlyönyt itselleni tärkeitä ihmisiä. Vaikka työ tuntuisi kuinka tärkeältä, se on silti vain työtä.”
Nyt hän on nukkunut enemmän ja lenkillekin hän ehtii useamman kerran viikossa. Juostessaan hän kuuntelee podcasteja ja perehtyy kiinnostaviin asioihin.
Tiede on yhteistyötä
Viimeisin tutkimuskohde liittyy Suomen historiaan. Häntä kiinnostaa punaisten asevelvollisuus maailmansotien välisenä aikana, ja kuinka yksilöt ja valtiovalta suhtautuivat siihen.
”Tiedän jotakin asioista, mutta jos on tehnyt yhdenkin perusteellisen kirjoituksen, huomaa, että uudesta aihealueesta avautuu pian lisäkysymyksiä. Mitä enemmän tutkii, sitä enemmän tulee tietoiseksi asioista, joita ei tiedä.
Ilmari korostaa, että sodan ja rauhan tutkimus, kuten kaikki tiede, on yhteistyötä.
”Toivon, että voin osaltani edistää rauhan rakentamista maailmaan. Ja jos soditaan, niin soditaan paremmin oikeiden asioiden puolesta.”
”Tavoitteena on, että jokainen sukupolvi jättäisi jälkeensä entistä paremman maailman. Se on hyvä tavoite. Ehkä tulevaisuudessakin on hyviä sattumia.”
Ilmari Käihkö
on 39-vuotias sotatieteiden dosentti ja yliopistonlehtori Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa Tukholmassa. Tällä hetkellä hän on vieraileva tutkija Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.
Ilmari teki väitöskirjansa Liberian toiseen sisällissotaan osallistuneiden kapinallis- ja miliisiliikkeiden ryhmädynamiikasta. Sen jälkeen hän on muun muassa opettanut Yalen yliopistossa, tutkinut Suomen ja Ruotsin roolia Afganistanin kriisin hallinnassa sekä vuonna 2014 alkanutta sotaa Ukrainassa.
