Kauneus ja Terveys

Huumeita, masennusta ja rikoksia - Anitan poika sai apua vasta, kun molempien henki oli vaarassa

Huumeita, masennusta ja rikoksia - Anitan poika sai apua vasta, kun molempien henki oli vaarassa
Anitan, 64, herkkä ja taiteellinen poika joutui huume- ja rikoskierteeseen. Äiti yritti epätoivoisesti hakea apua pojalleen. Pojan skitsofrenia todettiin vasta aikuisena. Sekään ei vielä tuonut apua.
Julkaistu: 12.6.2020

Oli tukahduttavan pimeä yö. Anita makasi vuoteellaan kädet ristissä eikä voinut nukkua. Hän odotti, että ovi kävisi ja poika tulisi kotiin.

Teini-ikäisen pojan alamäki oli edennyt vauhdilla. Ensin kaveripiiri vaihtui, poika jäi kiinni pilvenpoltosta ja pikkurikoksista. Sitten tulivat kovat huumeet, väkivalta ja saatananpalvonta.

Joka kerta kun puhelin soi, äidin sydän jätti lyönnin väliin. Nytkö tulisi soitto, joka kertoisi, että lapsi on kuollut?

– Olin peloissani. Pojallani oli hätä, mutta mikään mitä tein, ei auttanut, Anita kertoo.

Täysiä pimeällä metsätiellä

Anita oli vasta 17-vuotias, kun hän tuli raskaaksi itseään vanhemmalle miehelle. He erosivat ennen kuin Anita huomasi odottavansa lasta.

Vaikea raskaus päättyi ennenaikaiseen synnytykseen, jossa sekä lapsi että äiti olivat kuolla. Kun mies kuuli synnytyksestä, hän sanoi, että he voisivat kasvattaa lapsen yhdessä. Anita suostui, koska tulevaisuus pelotti.

He avioituivat ja perhe kasvoi. Eämä oli onnetonta, sillä mies käytti runsaasti alkoholia. Vaikka Anita näki, että aikuisten ongelmat heijastuivat lapsiin, hän sinnitteli avioliitossa viisitoista vuotta.

– Olin liian kiltti. En osannut vetää rajoja, ja lapseni joutuivat kasvamaan turvattomassa ympäristössä.

Suhde romutti nuoren naisen itsetunnon. Anita ei osannut nähdä ulospääsyä tilanteesta. Vuosien varrella hän ajoi useita kertoja pimeällä metsätiellä niin lujaa, kuin auto vain kulki. Hän sulki silmänsä ja toivoi kuolemaa, mutta lasten kasvot ilmestyivät hänen eteensä. Anita ei voinut jättää heitä. Lopulta hän lähti kodista.

Ajattelin, että jos en lähde, minä vielä tapan miehen. Pelkäsin menettäväni järkeni, jos piina ei loppuisi.

Anita muutti toiselle paikkakunnalle. Siellä hän tapasi uuden miehen, jonka elämässä oli tilaa myös Anitan teini-ikäisille lapsille.

Nyt heillä alkaisi uusi elämä, Anita ajatteli.

Lapsesi paikka ei ole täällä

Teinipojan persoonallisuus muuttui. Herkästä, hymyileväisestä ja taiteellisesta nuoresta tuli synkkä, arka ja ahdistunut. Poika väitti pitkään, että kaikki oli kunnossa.

– Lopulta kysyin, millaiset hautajaiskukat hän haluaa, kun kerran käyttää huumeita.

Poika kiisti kaiken ja lähti ovet paukkuen. Muutaman minuutin päästä hän palasi. Poika kertoi, että on niin riippuvainen, ettei pääse enää eroon aineista.

Anita oli vakuuttunut siitä, että pojalla oli mielenterveysongelmia: puheet olivat ahdistuneita ja piirrokset väkivaltaisia. Äiti yritti hakea apua lääkäreiltä ja sosiaalitoimistosta, mutta perhe käännytettiin pois. Masennus ja itsetuhoisuus sivuutettiin huumeiden käytön takia.

Kun 16-vuotias poika alkoi puhua kuolemasta ainoana vaihtoehtonaan, Anita vei hänet jälleen päivystykseen.

– Poika aneli, että hänet otettaisiin sairaalaan. Lääkäri sanoi minulle, ettei poikasi paikka ole täällä. Hän joko tappaa itsensä tai joutuu vankilaan. Olin järkyttynyt.

Myöhemmin samana iltana poika tuli kotiin humalassa. Hän muuttui niin väkivaltaiseksi, että Anita joutui pakenemaan miehensä kanssa naapuritaloon.

Syntymäpäiväruusut selliin

Poika joutui toistuvasti oikeuteen syytettynä rikoksista ja väkivallasta. Ensimmäinen tuomio oli ehdonalainen.

– Tuomari näki, että pojan tekojen takana oli pahoinvointia. Hän velvoitti yhteiskunnan tarjoamaan apua.

Perhe ei saanut tukea. Sellissä kuiville päässyt poika sortui taas huumeisiin ja rikoksiin. Anita oli huolesta kipeä. Poika istui lukkojen takana syntymäpäivänäänkin.

– En saanut tavata häntä. Poliisit veivät hänelle ruusukimpun ja kirjeen, jossa sanoin, etten unohda häntä.

Anita teki kaikkensa, jotta saisi pojalleen apua. Hän antoi haastatteluita, lähestyi järjestöjä ja kirjoitti vetoomuksia poliitikoille. Hän sai pahoitteluja muttei apua.

Anita tunsi olonsa avuttomaksi. Hän myös koki olevansa syypää pojan sairastumiseen, koska poika oli joutunut kasvamaan epätasapainoisessa kodissa.

– Minun olisi pitänyt asettaa lapseni etu ensisijaiseksi ja lähteä avioliitosta aiemmin. Viha itseäni kohtaan oli hirveää. Itsesyytökset ajoivat minut äärirajoille.

Pojasta tuli täysi-ikäinen, ja hän oli syvällä huumeiden ja rikosten maailmassa.

Kerran hän sanoi äidilleen: ”Äiti, sinun pitää tottua ajatukseen, etten elä pitkään”.

Kuoleman ääniä ei kuultu

Anita alkoi kärsiä ahdistus- ja masennusoireista, päänsäryistä ja uniongelmista.

Hän työskenteli jonkin aikaa järjestössä, joka auttoi päihdeongelmaisia ja omaisia. Työ tuntui arvokkaalta, mutta elämä pyöri aamusta iltaan huumeiden, läheisten hädän ja kuoleman keskellä. Silti oli sentään yksi paikka, jossa narkomaanin vanhempi sai itkeä menetyksiään.

Anitasta tuntui, että perheen yllä leijaili leima, joka sai muut kaikkoamaan. Ne harvat, jotka pysyivät elämässä, neuvoivat katkaisemaan välit poikaan. Se tuntui pahalta.

– En edes harkinnut sitä. Työssäni näin, miten yksin jääneiden lasten kävi. He kuolivat.

Kun Anitan voimat hiipuivat, parisuhteet kariutuivat ja hän joutui jättäytymään pois työelämästä. Lopulta hän pääsi eläkkeelle.

Poika oli saanut ahdistus- ja masennusdiagnoosit, mutta hän ei vieläkään voinut paremmin.

Vuonna 2002 poika oli 28-vuotias, kun hän harhaili vieraassa kaupungissa psykoosiin vajonneena.

Vasta silloin, kolmentoista vuoden taistelun jälkeen huomattiin, että poika sairasti skitsofreniaa.

Miksei yksikään lääkäri ollut tarttunut siihen, että poika oli kertonut kuulevansa ääniä? Anita ei tiedä. Äänet olivat käskeneet poikaa kuolemaan ja tappamaan.

Skitsofreniadiagnoosin jälkeen poika istui taas oikeussalissa syytetyn penkillä. Pojalle mielentilatutkimuksen tehnyt oikeuspsykiatri soitti Anitalle jälkeenpäin.

– Hän halusi pyytää koko yhteiskunnan puolesta anteeksi, ettemme olleet saaneet apua, kun poikani oli nuori. Anteeksipyyntö oli minulle todella tärkeä, vaikkei se mitään muuttanutkaan.

Toivo heräsi, kaikki romahti

Seuraavat 11 vuotta poika vietti osastohoidossa. Anita uskalsi hengähtää ja antoi toivon herätä. Kun poika kotiutettiin loppuvuodesta 2013, hän voi hyvin ja oli löytänyt rinnalleen rakkauden.

Poika jäikin tyhjän päälle. Ensimmäinen avohoidon tapaamisaika oli vasta yli kahden kuukauden päästä.

– Se oli kuin heitteillejättö. Kaikki romahti hetkessä. Poika ei ottanut lääkkeitään ja sortui juomaan.

Kun Anita matkusti poikansa luokse, perillä odotti silminnähden ahdistunut, kuolemastaan puhuva mies.

– Asiat olivat huonosti. En silti ymmärtänyt, että hän oli psykoosissa.

Aamulla poika puhui sekavia ja oli vainoharhainen. Anitaa pelotti. Kun hän päätti lähteä ulos, poika seurasi häntä. Kerrostalon pihassa Anita kääntyi rauhoitellakseen poikaa. Samassa jokin upposi hänen vatsaansa.

– Tunsin kivun ja näin, kuinka lämmin veri tahri vaatteeni. Poikani oli puukottanut minua.

Lumeen putoili veripisaroita. Kun poika juoksi pois, Anita piiloutui viereiseen rappuun odottamaan apua.

– Koko ajan rukoilin Jumalaa säästämään hänet. Poikani ei tiennyt, mitä hän teki.

Poika palasi asuntoon ja yritti riistää hengen itseltään.

Molemmat kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan. Siellä Anita makasi sairaalavuoteella ja katsoi lasiseinän läpi viereiseen huoneeseen, jossa hänen poikaansa yritettiin elvyttää.

– Kielsin hoitajia viemästä minua leikkaussaliin ennen kuin näkisin, että lapseni sydän saataisiin lyömään.

Anita virkosi leikkauksesta jo illalla, mutta poika taisteli teho-osastolla hengestään vielä useita päiviä.

Poika selvisi, ja hänet siirrettiin toiselle osastolle odottamaan vangitsemisoikeudenkäyntiä. Anita ei olisi saanut puhua pojan kanssa, mutta hän soitti tälle silti.

– Ehdin vain sanoa, että äiti täällä, kun poika alkoi itkeä. Lopulta hän kysyi, voisinko koskaan antaa hänelle anteeksi. Poika ymmärsi nyt, mitä oli tapahtunut.

Äiti vastasi, että lapsirakas, kaikki on anteeksiannettu. Sitten molemmat vain itkivät, kunnes puhelu päättyi.

Viiltävä kipu, sekavat puheet

Puukotuksen jälkeen elämä näytti asettuvan uomiinsa. Poika todettiin syyntakeettomaksi ja hän pääsi sairaalaan, jossa sai tarvitsemaansa hoitoa.

Kevään mittaan Anitan päänsäryt kuitenkin pahenivat ja paino laski. Ennestään hoikka nainen riutui luurangoksi.

Anita kulki lääkäriltä toiselle hakemassa apua kipuunsa.

– Lääkärit olivat sitä mieltä, että kaikki johtui vain stressistä. He määräsivät minulle yhä uusia masennus- ja unilääkkeitä, mutta viiltävä kipu vain yltyi.

Eräänä kesäiltana Anita palasi taas yhdeltä turhalta päivystyskäynniltä, kun hän alkoi puhua sekavia. Läheiset soittivat hätänumeroon, ja Anita ohjattiin välittömästi takaisin sairaalaan. Hänen päänsä kuvattiin. 

– Minulta löytyi pahanlaatuiselta vaikuttava aivokasvain, joka täytyi leikata mahdollisimman pian.

Vaikka operaatio oli riskialtis, se onnistui. Kasvain saatiin poistettua kokonaan. Anita käy yhä kontrollikäynneillä, mutta toistaiseksi kaikki on ollut hyvin.

Anita tuntee itsensä onnekkaaksi, sillä kasvaimesta ei jäänyt korjaamatonta vahinkoa.

Se oli silti tuskallinen uusinta epätoivosta, jota Anita oli kokenut poikansa kanssa. Taas apu tuli myöhässä.

Anita uskoo, että aivokasvain johtui stressistä. – Sellainen ahdistus sairastuttaisi lopulta kenet tahansa.

Maailman parasta pannukakkua

Anita oli onneksi päässyt terapiaan. Siellä hän käsitteli parin vuoden ajan kaikkea kokemaansa.

– Terapian ja uskoni ansiosta selvisin. Ilman niitä en olisi jaksanut. 

Nykyään arki on rauhallista. Anita tapaa sukulaisia ja ystäviä, hoitaa lapsenlapsiaan. Hän näkee myös poikaa.

– Kun tapaamme, vaihdamme kuulumisia, kiertelemme kaupungilla ja käymme syömässä. Poika pyytää, että tekisitkö äiti sitä maailman parasta pannukakkua.

Poika on nyt keski-ikäinen, ja hän on toipunut hyvin. Anita toivoo, että kun poika pääsee sairaalasta, yhteiskunta ei jätä heitä enää tyhjän päälle.

Anita on eläkkeellä, mutta hän vierailee vankiloissa ja pitää raamattupiirejä. Lisäksi hän kiertää kokemusasiantuntijana puhumassa elämästä mielenterveys- ja päihdeongelmaisen omaisena. Kokemuksista on syntynyt runoteos, ja nyt Anita tekee kirjaa.

– Olen kiitollinen, että minulla on jotain annettavaa.

Skitsofrenian diagnoosi viivästyy usein

Skitsofrenia puhkeaa yleensä parikymppisenä.

• Skitsofrenia on mielenterveyden häiriö, johon sairastuu vajaa prosentti väestöstä, yleensä varhaisella aikuisiällä.

• Suomessa potilaita on noin 50 000. Heistä noin 13 prosenttia tarvitsee vuosittain sairaalahoitoa.

• Sairaus on monimuotoinen. Sen kulku ja hoidon tarve vaihtelevat yksilöllisesti. Oireita ovat muun muassa väsymys, eristäytyminen, pelot ja harhat.

• Usein sairastunut pääsee hoitoon vasta ensimmäisen psykoosin jälkeen.

• Psykoosiin liittyy sekavia ajatuksia, harhoja ja hallusinaatioita.

• Monet yrittävät hallita ahdistavia oireita alkoholilla tai huumeilla, mutta päihteet pahentavat oireita voimakkaasti.

• Potilaat ja läheiset kärsivät ennakkoluuloista. Väkivalta on harvinaista, ja se liittyy yleensä hoitamattomaan psykoosiin.

• Hoitona on lääkkeet, kuten psykoosilääkitys, ja psykososiaalinen kuntoutus.

• Sairaudesta ei voi parantua, mutta hyvällä hoidolla oireet voivat hävitä.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 6/2020.

1 kommentti