Voi hyvin

Huonot välit aikuiseen lapseen?

Huonot välit aikuiseen lapseen?
Tekee kipeää, kun suhde omaan aikuiseen lapseen on rikki. Tapaamiset päättyvät riitelyyn, eivät lämpimään halaukseen. Kohtaamisen sijaan on etäisyyttä, naurun sijaan kyyneleitä. Vanhempi jää miettimään, missä epäonnistuin. Voisiko välit korjata?
Julkaistu: 4.2.2020
En meinaa kestää tapaamisia ­tyttäreni kanssa enää ollenkaan. Hänen puheensa ovat pelkkää valitusta ja muiden syyttelyä. Minä saan kyytiä milloin mistäkin, vaikkapa siitä, että en ymmärtänyt muinoin riittävästi tukea hänen harrastuksiaan ja tajunnut laittaa häntä ranskankieliseen kouluun.

Näin kertoi eräs äiti suhteestaan aikuiseen tyttäreensä psykologi Hannele Törröselle.

Kaikki vanhemmat toivovat, että he ­olisivat onnistuneet kasvattajina ja välit aikuistuneeseen lapseen olisivat kunnossa.

Lasten itsenäistyminen tuntuu helpottavalta, mutta vanhemmilla on silti haaveita. Että yhdessäolo jatkuisi jossakin muodossa, vaalittaisiin perheen perinteitä, kokoonnuttaisiin saman pöydän ääreen ja juteltaisiin, ehkä joskus muisteltaisiin. Lapsenlapsiakin olisi kiva nähdä.

Aikuinen lapsi puolestaan haluaa samaa kuin syntymästään lähtien – sitä, että ­vanhemmat hyväksyvät hänet. Lapsi toivoo, että vanhemmat kunnioittaisivat hänen reviiriään, mutta hoksaisivat tukea oikeissa kohdissa.

On valtava pettymys, jos yhteistä säveltä ei löydy, vaan välit ovat jatkuvasti huonot. Se sattuu kipeästi niin vanhempaan kuin aikuiseen lapseenkin.

Hannele Törrönen.

Tuskin yhdessäkään perheessä lapset saavat kasvaa täysin ilman erimielisyyksiä ja riitoja vanhempiensa kanssa. Toisinaan lapsuudessa syntyneet haavat ovat niin syviä, että ne jäävät hiertämään aikuisen lapsen ja hänen vanhempansa välejä.

Lapsen ja vanhemman suhteessa on ­jäänyt jotain kesken, ja vanhemmat tuntevat syyllisyyttä siitä, että moni asia ­­tuntui menneen kasvatuksessa pieleen.

Psykologi Hannele Törrönen havahtui pohtimaan asiaa ystävien kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen. Kuusikymppiset puntaroivat omaa vanhemmuuttaan ja ­suhdettaan aikuisiksi kasvaneisiin lapsiinsa.

Törrönen huomasi, että pienten lasten vanhemmuudesta on kirjoitettu ja keskusteltu paljon.

Samoin on kirjoja, joissa aikuiset käyvät läpi lapsuudessa syntyneitä traumojaan. Mutta vanhemmuudesta käytävästä ­keskustelusta puuttui jotakin, palanen, jossa käsitellään aikuisen lapsen ja vanhempien välisiä ristiriitoja.

Törrönen tarttui aiheeseen ja kirjoitti elokuussa ilmestyneen kirjan Väärin rakastettu? Vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista.

 – Kirjoittaessani ajattelin erityisesti niitä äitejä ja isiä, joiden elämää varjostaa suru tai huoli aikuisista lapsista tai toistuvat konfliktit heidän kanssaan. Tämä puoli vanhemmuudesta on ollut pimennossa, Hannele Törrönen sanoo.

Vanhemmuuden vaativuus, sitovuus ja huolet tulevat yllätyksenä monelle. ­Syvällinen lapseen tutustuminen ja hänen kasvattamisensa on pitkä taival. Se voi ­päätyä umpikujaan monta kertaa.

Hyvä suhde omaan lapseen kantaa läpi elämän.

Lapsellakin on isot haasteet. Aikuiseksi kasvaminen ei ole helppoa. Jotkut eivät aikuistu koskaan. Joskus taas vanhemmat eivät päästä irti lapsestaan, vaan kontrolloivat ja moittivat aikuisia tyttäriään ja poikiaan esimerkiksi huonoista valinnoista.

Myös aikuiset lapset arvostelevat ­vanhempiaan. Yksi äiti kertoi Törröselle:

 – Olen laittanut puhelimeeni pojalleni oman soittoääneen. Kun koira haukkuu, ­tiedän, mitä on tulossa.

Vanhemman ja aikuisen lapsen ­huonoilla väleillä voi olla pitkä historia. Lasta on ­saatettu syyllistää vauvasta lähtien moittimalla hänen itkuaan tai haparoivia ensiaskeleitaan. Kävele nätisti, älä marise, ettet häiritse muita, epävarma vanhempi ­komentaa pikkulasta.

Lapselle on voitu asettaa kohtuuttomia vaatimuksia, joihin liittyvät paineet ­tuntuvat ahdistuksena vielä aikuisenakin. Häneltä odotetaan hyvää koulutodistusta, esiintymistä musiikkiopiston kevätjuhlissa tai maalia jalkapallokentällä.

Vielä aikuisena lapsi voi kärsiä vanhempiensa vaatimuksista ja tuntea riittämättömyyttä. Isän ja äidin valta seuraa jälkeläisiä pitkälle aikuisuuteen jopa niin, että lapsi voi kokea olevansa vapaa vasta, kun vanhemmat ovat kuolleet. Tämän on kokenut muiden muassa kirjailija Kati Tervo. Törrönen mainitsee hänet kirjassaan.

 – Äidin kuoltua tuli valtava tilantunne. Tuntui, että saako niin vapaaksi itseään ­tunteakaan, on Kati Tervo kuvaillut.

Törrönen antaa toisen esimerkin. Myös apulaispormestari Nasima Razmyar on kertonut, kuinka hän on tuntenut isänsä odotukset kovana paineena, vaikka välit isään ovat hyvät. Isälle mikään ei tunnu riittävän. Tytär kokee, että halu miellyttää isää syö häntä sisältä.

Joskus ristiriidat kotona ovat äärimmäisen syviä. Lapsi on kohdannut ­vanhempien henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä. Tuolloin välirikko voi olla aikuiselle lapselle keino selviytyä. Hän ottaa etäisyyttä säästääkseen itseään.

Kaikilla perheenjäsenillä on paljon muistoja menneestä, mutta muistot ovat ­erilaisia. Törrösen mukaan vanhemman ja lapsen on kestettävä se, että he eivät muista kaikkea samalla tavalla. Kumpikaan ei voi täysin tuntea toistaan, vaikka yhteistä ­elämää on takana jo vuosikymmeniä.

Kun elokuvaohjaaja Kiti Luostarinen teki elokuvaa Sanokaa mitä näitte Alzheimeriin sairastuneesta äidistään, hän teki kiinnostavan havainnon: sisarukset ­muistivat lapsuusvuotensa aivan eri tavoin.

Yksi muisti, että isä antoi selkäsaunoja, toisen mielestä se oli äiti, kolmas ei ­muistanut kurittamista lainkaan.

Törrösen mukaan ihmisillä on usein sellainen harha, että asiat muistettaisiin samalla tavalla. Menneisyydestä voidaan kinata sanomalla, että aina sinä olit ­tuollainen, eikä toinen saa lainkaan kiinni, mistä puhutaan.

 – Rakentavampaa olisi hämmästellä sitä, miten eri tavalla tapahtumat voidaan muistaa. Ei ole ihme, jos riitoja puhkeaa, kun mielessä pantataan selvitystä vaativia asioita.

Perheissä käydään erilaisia riitoja. Arkisessa riitelyssä kinataan asioista, mutta niissä ei hyökätä henkilöön. Tällaisia ­kahnauksia joudutaan selvittelemään joka perheessä.

Arkiriidat eivät romahduta lapsen ja vanhemman suhdetta.

Riitely saattaa joissakin perheissä olla ainoa tapa olla yhdessä, mikä on hyvin raskasta. Puolin ja toisin sanotaan pahasti. Tuttu käyttäytymiskaava pitää otteessaan lujasti. Se tuo turvallisuutta, vaikka järjellä ajateltuna se on kauheaa.

 – Näissä tilanteissa jää miettimään, mitä aikuinen lapsi ja vanhempi yrittävät oikeasti sanoa toisilleen. Tuskin riidat vaikkapa leivänpaahtimesta ovat niin tärkeitä. ­Jatkuva riitely on sekä kontaktia hakevaa että sitä välttelevää. Huudetaan ja jankutetaan, mutta ei osata aidosti puhua keskenään.

On myös perheitä, joissa ei uskalleta riidellä lainkaan. Erimielisyyksistä ei puhuta, jolloin välit muuttuvat muodollisiksi. Vanhemmat ja lapset ovat kuin kylässä keskenään, eivätkä opi tuntemaan toisiaan.

Kiinnostavaa olisi silloin pysähtyä miettimään, mikä riitelyssä ahdistaa. Pelottaako se, että toinen hylkää, tuomitsee tai mitätöi, jos uskaltaa olla eri mieltä?

Riidoista tulee usein syyllinen olo. Pitikin mennä sanomaan noin ikävästi, vanhempi moittii itseään. Syyllisyyttä voi tuntea lukemattomista asioista, ja pahimmillaan se muuttuu taakaksi, jota on raskas kantaa.

Syyllisyys sopivina annoksina kuuluu Törrösen mukaan vanhemmuuteen. Jos väärin tehtyjä asioita vatkaa tauotta mielessään, ne jumittavat ajattelun. Silloin voi pohtia, mikä on se sisäinen ääni, joka rajoittaa elämistä.

Onko vanhempi sisäistänyt omassa kasvussaan itsensä aina syylliseksi? Voiko sille äänelle sanoa, että kiitos kommenteista, mutta en kuuntele sinua kaiken aikaa.

 – Jatkuvaa syyllisyyttä kokeva ­saattaa kuvitella, että kaikkeen voi vaikuttaa. ­Elämässä joutuu kuitenkin kohtaamaan asioita, joita ei voi väkisin toiseksi muuttaa. Hellittäminen voi tuoda uusia näköaloja.

Törrösen kirjassa aikuinen poika kertoo, miten hän taantuu vieraillessaan lapsuudenkodissaan. Työpaikalla tai omassa kodissaan hän on kuin toinen ihminen:

 – Vaivun takaisin pieneksi pojaksi, kun tapaan vanhempani. Jos paikalla on vielä loistava äänekäs sisareni, menen ihan mykäksi. Perheemme entinen dynamiikka jatkuu, ikään kuin viittätoista vuotta ei olisi ollut välissä.

Törrönen muistaa, kuinka hän kymmenvuotiaana joutui seuraamaan äidin ja aikuisen pojan välisiä ristiriitoja tuttavaperheessä. Poika asui kaksin äitinsä kanssa. Kun poika tuli kotiin, äiti seurasi häntä kuin varjo ja naputti kaikesta.

Poika vetäytyi, ärsyyntyi ja muuttui yhä kiukkuisemmaksi, kunnes mitta tuli täyteen ja hän alkoi huutaa ja kiroilla. Äiti lysähti nojatuoliin itku kurkussa ja huokaili, että tämäkö on kiitos kaikesta siitä, mitä olen eteesi tehnyt.

 – Voin vieläkin mielessäni nähdä tuon nojatuoliin vaipuneen äidin. Tämä käyttäytymiskaava toistui jatkuvasti. Ällistelin jo lapsena, miksi ihmiset käyttäytyvät näin. Nämä muistot olivat mielessäni kirjoittaessani kirjaa, Törrönen sanoo.

Eräs aikuinen lapsi kuvaa noidankehää, johon perheessä on ajauduttu, näin:

 – Kun lähden vanhempieni luota, vannon, etten mene heille enää koskaan. No, tai ainakaan vuoteen. Kun tilanne jäähtyy, alan ajatella, että ehkä seuraavalla kerralla tilanne on siedettävämpi. Mutta kun sitten menen sinne, kaikki vanha taas kaatuu silmilleni.

Joku sanoisi, että lapset ja vanhemmat jumittuvat kauan sitten omaksumiinsa rooleihin. Törrönen käyttää roolien sijasta ilmaisuja vuorovaikutuksen tanssi ja yhdessä olemisen tapa.

 – Tuo tanssi voi olla joustavaa tai hyvinkin jäykkää, jos ajatuksissa pyörii yksi ja sama levy, jota toistetaan. Jäykät ­kanssakäymisen muodot tuovat turvaa, mutta pitävät samalla loitolla.

Välien korjaaminen lähtee aidosta kiinnostuksesta toista kohtaan.

Korjausliikkeet vanhempien ja ­aikuisten lasten suhteissa ovat ­mahdollisia, mutta eivät aina. Välien korjaaminen ­lähtee aidosta kiinnostuksesta toista ­kohtaan ja omien reaktioiden tarkkailusta. Voi ­miettiä, mitä minussa todella tapahtuu ja ­käynnistyy, kun olemme yhdessä.

 – Pystytkö pysähtymään viideksitoista sekunniksi ja pysäyttämään samalla automaattisen tapasi reagoida, Törrönen kehottaa miettimään.

Elämän käännekohdat ovat otollisia tilanteita muutokselle. Taitekohtia ovat esimerkiksi lapsen murrosikä, kotoa muuttaminen tai oman lapsen syntyminen, jolloin lapsi tekee vanhemmistaan isovanhemmat.

 – Muuttaessaan kotoa aikuinen lapsi vetää usein aika tiukat rajat omalle reviirilleen. Se hänen kuuluukin tehdä, kun hän itsenäistyy. Lastenlasten syntyessä omia vanhempia tarvitaan taas ja monesti etääntymään päässeet välit lähenevät.

Lähentyminen voi tapahtua selvittelemättäkin. Asiat muuttuvat omia aikojaan. Vanhempien ja aikuisten lasten vuorovaikutukseen kuuluu se, että välillä ollaan etäämpänä ja välillä lähempänä.

Korjausliike voi ulkoisesti olla pieni, mutta sen merkitys voi olla suuri. Erään isän näkö heikkeni, jolloin aikuinen lapsi alkoi istua hänen vieressään ja lukea lehteä. Suhde lämpeni. Lehden luku ei merkinnyt vain uutisia, vaan sitä, että olen tässä sinua varten sinun kanssasi.

Aikuisia lapsia ja vanhempia lähentää vilpitön kiinnostus toisiaan kohtaan. ­Törrösen mukaan on hyvä ajatella välejä myös kahden aikuisen suhteena, jossa voi aidosti kysellä toisen kuulumisia ja pysähtyä kuuntelemaan toista keskeyttämättä.

Törrönen käyttää esimerkkinä näyttelijä Pekka Laihoa, joka on kertonut korjanneensa suhdettaan aikuiseen poikaansa sanomalla:

 – Anteeksi, puhunko nyt päällesi, älä anna minun tehdä niin.

Laiho oli havahtunut siihen, että ­keskeyttää huomaamattaan. Hän päätti opetella kuuntelemaan. Törrösen mielestä tämä oli hieno pieni teko. Pieni muutos voi merkitä enemmän kuin mutkikkaat selvittelyt, jotka saattavat viedä hakoteille ja johtaa uusiin ­loukkaantumisiin.

Sovintoa ei voi pakottaa.

Pakottamalla tulehtuneet välit eivät parane. Jos ­vanhempi tai aikuinen lapsi ajattelee, että muutos tulee taistelemalla ja vaatimalla, kannattaa vetää henkeä ja huomata, että toistaa käyttäytymistapaa, joka ei ole ennenkään auttanut.

Tilanne voi muuttua, kun tiedostaa kehän, jossa pyöritään.

Eräs äiti joutui kahden tulen väliin, kun hänen oma äitinsä haukkui ja soimasi häntä ja samaa teki aikuinen tytär. Myrkkynuolia lensi kahdelta suunnalta. Sitä äidin oli hyvin vaikea kestää.

 – Perheen vuorovaikutus-suhteissa eri sukupolvien välillä oli jotain hyvin epävakaata ja rikkonaista. Näiden kuvioiden tunnistaminen oli todella tärkeää. Mitä teimme toisillemme? Se oli hyvä kysymys.

Jos riitely aikuisen lapsen kanssa uuvuttaa, Törrönen neuvoo pitämään kiinni­ ­jostain itselle tärkeästä. Se voi olla ­mieluinen harrastus tai ystävien tapaaminen, joka antaa tilaa hengähtää.

Eräs äiti sai hengähdystauon, kun hän osallistui huonekalujen entisöintikurssille. Hinkatessaan vanhaa maalia huonekaluista tapahtui muutakin. Hän kuvaa:

 – Olin valtavan kiitollinen niille mukaville ihmisille, joiden kanssa hinkattiin pois vanhoja maaleja, korjailtiin ja maalattiin. Olin heidän kanssaan turvassa, vaikka muu maailma myllersi ympärilläni. Jotain vanhaa kuonaa taisi hinkkautua pois minustakin ja jotain uutta pääsi vähän rakentumaan. Ainakin opin sietämättömän tilanteen sietämistä.

Jokainen voi löytää oman turvapaikkansa, jossa voi hengähtää rauhassa.

 – Istu mökkilaiturille tai jonnekin, missä lepäät. Lyhytkin hetki auttaa oivaltamaan, että kaikki ei ole sittenkään lohdutonta. Vedä henkeä ja toivo, että jonain päivänä vaikea tilanne edes vähän helpottuu, Törrönen neuvoo.

Hannele Törrönen

Psykologi ja psykoterapeutti.

Työskennellyt psykologina sosiaali- ja terveystoimessa ja lastensuojelu-järjestössä.

Julkaissut muun muassa teokset Hullu rakkaus, selviytymisopas (Wsoy 2009), Vauvan kanssa vanhemmiksi (Kirjapaja 2015) ja Väärinrakastettu? Vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista (Kirjapaja 2019).

Kolmen aikuisen lapsen äiti ja kahden lapsenlapsen mummo.

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 8/2019.

Kommentoi »