Heidi Merima, 45, on Inkoosta. Hän harrastaa ratsastusta, suppailua, laitesukellusta, pyöräilyä ja rullaluistelua. Perheeseen kuuluu puoliso Tero, kissat Mandi ja Saga sekä Tatu-käärme:
Vihreähehkuinen valo ympäröi minut. Olo oli kevyt, ja tunsin leijuvani. Ympärilläni oli useita valo-olentoja, jotka yrittivät kommunikoida kanssani. En ymmärtänyt kieltä, joka kuulosti vanhanaikaisen modeemin vinkunalta. Minua nauratti.
Yritin katsella ympärilleni selvittääkseni, näinkö todentuntuista unta vai olivatko avaruusolennot kaapanneet minut alukseensa. En kuitenkaan saanut päätäni käännettyä. Aloin hätääntyä.
Olennot kerääntyivät ympärilleni. Ne ottivat päänahastani kiinni ja alkoivat vetää. Kipu oli niin järkyttävä, etten voinut kuin huutaa. Huusin, kunnes vihreä valo sammui ja luisuin takaisin pehmeään tiedottomuuteen.
Herätessäni seuraavan kerran tuntui, kuin olisin maannut kiemurtelevan mustekalan selässä. Vihreähehkuinen valo oli jälleen päällä, mutta valo-olennot olivat muuttuneet ihmisen kaltaisiksi. Aloin saada selvää heidän puheestaan, sana kerrallaan.
Hirvikolari.
Teho-osasto.
Halvaantunut.
Puristin silmäni kiinni. En halunnut kuulla enempää. Halusin takaisin hassuun uneen, pois tästä painajaisesta.
Olin äärimmäisen onnekas
Kun seuraavan kerran avasin silmäni, mustekalan kiemurtelu oli pysähtynyt. Olo oli eri tavalla pohjaton kuin koskaan aiemmin. Ikään kuin joku olisi pyyhkinyt aivoni tyhjäksi tietokoneen muistin tapaan.
Muistan vain pätkiä kahdesta seuraavasta teho-osastovuorokaudesta Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Tunsin turhautunutta raivoa, kun yritin liikuttaa raajojani. Mielessäni häivähti epätoivoa ja pelkoa, mutta pyrin työntämään ne pois.
Muistan myös lohduttomat diagnoosit: kaularangan murtuma, selkänikamien murtumia, selkäytimen vamma, selkäydinnesteen vuoto – toispuoleinen halvaus.
Osaston neurokirurgi kertoi, että vastaavat vammat johtavat hyvin usein neliraajahalvaukseen. Olin ollut äärimmäisen onnekas.
Sain myöhemmin kuulla poliisilta, että olin ollut puolitutun naapurin kyydissä. Olimme ilmeisesti törmänneet hirveen. Metsästysaikana hirvieläimiä on liikkeellä paljon. Kolari tapahtui iltahämärässä pienellä hiekkatiellä, keskellä ei mitään. Kuin ihmeen kaupalla törmäyksellä oli silminnäkijä, joka soitti apua.
Onnettomuuspaikalle lähetettiin helikopteri, sillä ilman nopeaa apua olisin vuotanut kuiviin. Auton katto oli tullut kokonaan sisään ja leikannut päänahkani irti. Ihmeitä tapahtui useita: sain vakavan iskun päähäni niihin kohtiin, jossa sijaitsevat muun muassa muisti, persoonallisuus ja kognitiiviset toiminnot. En kuitenkaan saanut aivovammaa. Auton kuljettaja selvisi kolarista säikähdyksellä.
Teho-osastojakson loppupuolella huomasin yhtäkkiä, että kykenin liikuttamaan raajojani, kun pinnistin voimani äärimmilleen. Ainoastaan osa vasemman käden sormista pysyi liikkumattomina. Pieni liike jaloissani antoi valtavasti toivoa. Toispuoleinen halvaus ei ollut sittenkään lopullinen, vaan kuntoutus oli palauttanut kaikkien raajojeni toiminnan hyvin nopeasti.
Tätä ennen minulla ei ollut juurikaan kipuja, mutta nyt jalkojen liike lähetti sähköiskun kaltaisia kipuaaltoja ympäri kehoani. Kipu oli kuitenkin sivuseikka. Halusin treenata raajojen liikkeitä niin paljon kuin mahdollista.
Vertaistukea osastolla
Kolmantena päivänä onnettomuuden jälkeen minut siirrettiin valvontaosastolle. Pääsin kolmen hengen huoneeeseen ovipaikalle. Keskimmäinen sänky oli tyhjä, mutta ikkunapaikalla oli niin ikään kolarissa vammautunut Anne.
Meistä tuli läheisiä nopeasti. Kerroimme toisillemme elämäntarinamme ja vuodatimme yksityiskohtia onnettomuuksistamme. Purskahdimme itkuun vuorotellen. Se tarttui: kun toinen aloitti, toinen yhtyi itkuun.
Emme nähneet toisiamme, sillä kumpikaan meistä ei kyennyt kääntämään päätään. Anne oli kuntoutumisessa muutaman päivän minua edellä ja pääsi ensimmäisellä osastoviikolla harjoittelemaan kävelemistä EVA-kävelytuen avulla.
Kun Anne lähti kävelemään kohti ovea hoitajan avustamana, olin kuin sulhanen, joka odottaa morsiamensa kävelevän alttarille. Hetki oli juhlallinen. Kun olimme viimein kasvokkain, kysyimme toisiltamme lähes yhteen ääneen: miltä minä näytän?
Lue Birgitan tarina: "Elin ruuhkavuosia enkä tunnistanut olevani yksinäinen"
Peilikuva jännitti
Tiesin näyttäväni jokseenkin groteskilta, koska päänahkani oli repeytynyt kolarissa irti. Otsaani koristi liki neljänkymmenen metalliniitin rivi, ja tyynyliinalla oli aamuisin verta. Olin vältellyt peiliin katsomista ihan tarkoituksella.
Annen kävelyharjoitusten innoittamana nousin itsekin jalkeille aina, kun voimani sallivat. En pystynyt vielä kävelemään, mutta onnistuin siirtymään sängystä pyörätuoliin itsenäisesti. Rullailin hiljakseen lavuaarille, jonka yläpuolella oli peili.
Sain valmistautua itseni kohtaamiseen rauhassa, sillä peiliin ei nähnyt, ellei noussut seisomaan. Laskin ääneen: yksi, kaksi, kolme... kolme ja puoli... nyt! Nousin seisomaan, mutta pidin silmiäni edelleen kiinni.
Hetken seisoskeltuani uskalsin viimein raottaa ensin toista silmää, sitten toista. Tuijotin kuvajaistani hetken sanattomana. Sitten repesin nauramaan. Olin kuin ilmetty Herman Munster Me hirviöt -sarjasta!
Lue onnettomuuteen joutuneen Judithin tarina: "Kun näin kasvoni, menin sokkiin"
Raastava yksinäisyys
Viikon sairaalassaolon jälkeen tunsin oloni yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Vanhempani ovat kuolleet, eikä sisaruksia ole. Pitkä avioliittoni päättyi eroon aiemmin viime vuonna. Siten elämässäni ei ollut ketään, joka olisi ehtinyt huolestua katoamisestani.
Puhelimeni oli jäänyt kolariautoon, enkä muistanut yhdenkään ystäväni numeroa ulkoa. Yksinäisyys alkoi syödä minua toden teolla. Sain päivittäin rauhoittavia lääkkeitä helpottamaan oloa.
Sitten kuulin, että sairaalan ala-aulassa on tietokone, jolla pääsisin ainakin sähköpostiin. Kun pystyin aloittamaan kävelyharjoitukset, minulla oli tasan yksi tavoite: kävellä tietokoneelle. Matka tuntui pitkältä ja pelottavalta. Entä jos en jaksakaan kävellä takaisin?
Istuin koneella monta tuntia. Kun lähdin takaisin huoneeseeni, huomasin, että osa ovista oli suljettu yöksi. Jouduin kävelemään tuplasti pidempää kiertoreittiä.
Seuraavana aamuna oli jälleen kävelyharjoitukset. Nousin ylös, otin askeleen. Jalkani toimivat! Öinen kävelyretki oli kuntouttanut jalkojani yhdellä rysäyksellä niin paljoin, etten tarvinnut enää tukea.
Hyväntekijät verkossa
Kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen minut siirrettiin Tampereen Hatanpään sairaalan neurologisen kuntoutuksen osastolle. Muut potilaat olivat pääosin vanhempia ihmisiä, joilla oli niin vakavia vammoja, ettei heitä näkynyt juurikaan käytävillä.
Aamupäivät olivat helppoja, sillä olin täynnä energiaa. Kävin fysio- ja toimintaterapiassa. Kykenin jopa tekemään lehtijuttuja ja kirjoittamaan kirjaa. Iltaisin yksinäisyys iski vasten kasvojani niin lujaa, etten voinut kuin itkeä.
Päivän aikana sain kymmeniä vierailijoita ja satoja vastauksia viestiini.
Eräänä päivänä päätin kertoa kurjuudestani sosiaalisen median puskaradioryhmässä. Kirjoitin yksinäisyydestäni ja kysyin, josko joku voisi tulla kahviseuraksi ja ehkäpä jopa tuoda karkkia korvausta vastaan. Viidentoista minuutin kuluttua osaston oven takana oli kymmenkunta ihmistä. Itkin liikutuksesta, kun nämä tuntemattomat hyväntekijät sulkivat minut keskelleen ryhmähalaukseen.
Päivän aikana sain kymmeniä vierailijoita ja satoja vastauksia viestiini. Tajusin olevani kaikkea muuta kuin yksin. Muistan nämä ihmiset lopun ikääni. Kohtaamani lähimmäisenrakkaus auttoi minut rankimman ajan yli.
Yksi uusista ystävistäni, Arsi, alkoi vierailla luonani säännöllisesti, joskus jopa kahdesti päivässä. Juttelimme kahvikupin äärellä ja teimme läjäpäin Historia-lehden tietovisailuja. Kuntouduin nopeasti, ja motivaatio oli korkealla.
Ei sairas eikä terve
Onnettomuuden aikaan asuin alivuokralaisena maatilalla, mutta irtisanoin asunnon sairaalassa. Olin lähes varma, etten vammojeni vuoksi pärjäisi enää maatilalla. Halusin myös lähemmäksi pääkaupunkiseudulla asuvia ystäviäni ja sukulaisiani.
Sairaalajakson loppupuolella tukihenkilöni Tero ilmoitti ottavansa minut väliaikaisesti luokseen asumaan, sillä olin henkisesti ja fyysisesti liian väsynyt hakemaan asuntoa. Toispuoleinen halvaus oli jättänyt tuntopuutoksia ja -muutoksia.
Vuodenvaihde meni kuin sumussa.
En halunnut sairauslomaa, mutta en ollut varsinaisesti työkunnossakaan. Kuntouduin kotioloissa hitaasti mutta varmasti.
Jäljellä on ainoastaan tuntopuutoksia vasemmalla ja tuntomuutoksia oikealla puolella. En tunne lämpötilan vaihteluita kehoni oikealla puolella. Kylmä tuntuu kipuna, kuuma paineena. Otsalla oleva arpi on kosketusarka, eikä päälaen tunto ole palautunut. Selkäydinvammasta ei ole jäänyt mitään, ja ensimmäisten viikkojen pidätysvaikeudet ovat tiessään. Tilanne voisi olla paljon pahempi.
Helmikuun Venemessujen aikaan olin kuntoutunut niin paljon, että uskaltauduin laitesukelluskokeiluun. Sokki oli kauhea: viileä allasvesi ei tuntunut jaloissa viileältä, vaan tunsin ainoastaan ennen kokematonta kipua. Mutta siitä viis, sillä pystyin laitesukellukseen vain muutama kuukausi halvauksen jälkeen. Olen todella onnekas.
Painajaisesta satuun
Avaan silmäni ja kohtaan vihreähehkuisen valon. Tällä kertaa se tulee suuresta, koko seinän korkuisesta ikkunasta. Vihreistä aitaelementeistä rakennettu kissojen ulkotarha alkaa suoraan ikkunasta ja luo makuuhuoneeseen tunnelmallisen, sävytetyn valaistuksen.
Tukihenkilöstäni on tullut pysyvä osa elämääni. Asumme Teron kanssa edelleen yhdessä ja olemme menossa nyt elokuussa naimisiin.
Nousen istumaan. Näen Teron syöttämässä valkohäntäpeuraa takapihalla. Naurattaa.
Missä sadussa minä nyt olen? Nauran edelleen, kun käyn napsauttamassa kahvinkeittimen päälle ja alan pukea ratsastushousuja ylleni.
Mitä vammautuminen on opettanut?
– Vaikka halvaus ei jäänyt pysyväksi, se opetti hetkessä elämistä. Aiemmin takerruin suunnitelmiin hyvin pikkutarkasti ja elin ”sitten kun” -asenteella. Nyt otan jokaisesta päivästä kaiken irti.
Miten vammat ovat muuttaneet elämää?
– Tietty rämäpäisyys ja impulsiivisuus ovat vähentyneet. Fyysisten rajoitusteni vuoksi minun pitää suunnitella tarkkaan, mitä teen.
Mikä antaa eniten voimaa?
– Ennen muuta läheiseni. Saan voimaa myös siitä, että tunnen olevani tärkeä: perheenjäsen, työyhteisön jäsen. Sairaalan yksinäisyys korosti merkityksellisyyden tarvetta.
Peurakolarien määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 tapahtui 6 251 peurakolaria, 4 052 metsäkauriskolaria ja 1 956 hirvikolaria. Peurakolarien määrä on kaksinkertaistunut kymmenen viime vuoden aikana.
Millaiset vammat ovat yleisimpiä?
Hirvikolareissa on monta muuttujaa. Vammoihin vaikuttavat kolarimekanismi, vauhti sekä eläimen koko ja suunta. Ihminen liikkuu törmäyskolarissa eteen ja taakse, joten vammoja tulee yleisimmin jalkoihin ja niskaan. Jos auton keula tai katto painuvat kasaan, vammat kohdistuvat myös jalkoihin ja päähän.
Todennäköisyys saada vaikeita vammoja on sitä pienempi, mitä isompi ja uudempi auto on. Tämä johtuu istumakorkeudesta ja turvalaitteista.
Mitä kolareissa haavoittuneille ja kuolleille riistaeläimille tehdään?
Jos kolari ei ole aiheuttanut henkilövahinkoja, poliisi ottaa yhteyttä suurriistavirka-apuryhmään (SRVA), joka huolehtii loukkaantuneista ja kuolleista riistaeläimistä. Jos riistaeläin on jäänyt loukkaantuneena kolaripaikalle, sen lopettaminen on sallittu. Eläin on osattava lopettaa oikein. Muutoin on odotettava poliisia tai SRVA-ryhmää.
Jos eläin kuolee kolarissa, on tärkeää yrittää siirtää se pois tieltä. Kuolleet hirvieläimet kuuluvat alueen riistanhoitoyhdistykselle ja suurpedot valtiolle. Kuolleen eläimen luvaton mukaan ottaminen luetaan varkaudeksi.
Mitä vakuutus korvaa?
Liikennevakuutus kattaa ainoastaan henkilövahingot, ja täyden suojan hirvikolarien kustannusten varalle tarjoaa ainoastaan kaskovakuutus. Suurin osa suppeammista kaskovakuutuksista kattaa ajoneuvovahingot, jotka ovat aiheutuneet törmäyksestä eläimen kanssa.
Suppeammat kaskot eivät välttämättä korvaa ajoneuvovahinkoja, jotka ovat aiheutuneet tieltä suistumisesta, vaikka suistumisen syynä olisi ollut eläimen väistäminen.
Asiantuntijana korvauskeskusjohtaja Juha Virtanen, If. Lähde: Suomen Riistakeskus.
