Kävelemme Hilkka Olkinuoran vanhan sukuhuvilan routaisella rannalla Länsi-Uudellamaalla. Pakkasyön jäähuuru on kuorruttanut rantakaislikon sekä polut ja pihakivet. Piipahdamme moderniin lisätaloon, jonka Hilkka ja hänen miehensä Hannu Olkinuora rakennuttivat kymmenisen vuotta sitten. Se on esteetön ja olohuoneesta avautuvat upeat näkymät.

– Meillä oli unelma, että saisimme elää viimeiset vuotemme katsellen merelle, Hilkka kertoo.

Talo valmistui ajallaan, mutta 73-vuotias Hilkka on jo pitkään asunut huvilalla yksin. Hän viihtyy koiransa, vehnäterrieri Jerrin, kanssa enimmäkseen vanhalla puolella, ja uusi rakennus on perheen vierailukäytössä.

Läheisten kyläilijöiden määrä on melkoinen, sillä Hilkalla oli jo kolme lasta, kun hän tapasi miehensä Hannun, jolla oli ennestään kaksi lasta.

Yhdessä he saivat vielä kolme lasta, joista yksi, Ville, menehtyi vauvaiässä. Lapsista vanhin on yli viisikymppinen ja nuorin on leijonamaalivahtina kunnostautunut 31-vuotias jääkiekkoilija Jussi Olkinuora.

Suurperheeseen kuuluvat lasten lisäksi heidän puolisonsa ja lapsenlapset, yhteensä yli kaksikymmentä henkeä. Kukaan heistä ei kuitenkaan asu aivan lähellä.

Hilkka Olkinuora sanoo, että koskaan ei ole liian myöhäistä pitää puoliaan. – Ei pidä suostua muuttumaan näkymättömäksi.

Naisen on hyvä oppia itsenäisyyttä

Takana on täysi sylillinen elämää, ja Hilkka on aina halunnut jakaa kokemuksensa muiden kanssa, ottaa kantaa ja vaikuttaa asioihin.

– Opin jo nuorena, että nainen voi tehdä mitä vain. Olen ollut tarpeeksi harkitseva ja sopivasti hullu.

Hän työskenteli ensin taloustoimittajana ja oli monessa paikassa työporukan nuorin sekä ensimmäinen nainen.

– Monet ikätoverini väittävät, että heillä ei ole ollut nuorenakaan mitään ongelmia naiseudestaan. Olen sanonut, että ehkä he eivät ole tunnistaneet sukupuoleen liittyviä haasteita. He olivat niin sanottuja hyviä jätkiä ja pelasivat miesten säännöillä.

Taloustoimittajana Hilkka halusi jakaa tietoa rahankäytöstä erityisesti naisille. Hän itse oli nuoruuden avioliittonsa jälkeen yksinhuoltaja ja uskoi kirjailija Virginia Woolfin ajatukseen, että nainen tarvitsee omaa rahaa ja oman huoneen.

– Jokaisen kannattaa jo nuorena miettiä myös taloudellista hyvinvointiaan ja hoitaa raha-asiansa mahdollisimman hyvään kuntoon. Pitää pärjätä itsenäisesti, vaikka ei valintojaan raha edellä tekisikään.

Eikä Hilkkakaan pelkästään rahaa miettinyt. Hän vaihtoi keski-iässä talouselämän sielunhoitoon ja valmistui 48-vuotiaana papiksi.

– Palkka puolittui ja työmäärä kaksinkertaistui, mutta ratkaisu oli oikea, hän toteaa.

Nykyään hän on myös kirjailija, terapeutti sekä työyhteisöjen kouluttaja.

Auttamisen ilo on molemminpuolista

Hyvää ikääntymistä, merkityksellistä elämää sekä avun tarvetta ja auttamisen halua, muun muassa näitä asioita Hilkka on pohtinut paljon viime aikoina.

Koirat juoksivat hänet kumoon keväällä, ja olkapää piti leikata. Yhdellä kädellä on hankala toimia, ja toipumisaikana hän tarvitsi tukea arkisissa puuhissa. Pienellä paikkakunnalla hän on saanut sitä jo aiemminkin naapureiltaan, ja hän on opetellut ottamaan tarjotun avun iloisesti vastaan.

Hilkka käyttää sanoja vertaistuki ja kätketty vuorovaikutus, kun hän kuvailee avun vastaanottamisen tärkeyttä.

Hän kertoo esimerkin vanhasta rouvasta. Tämä tunnusti saattohoidossa katuvansa yhtä asiaa: hän oli auttanut muita ja saanut siitä paljon iloa mutta torjunut itse avun.

Hilkka sanoo, että auttamisen ilo on usein molemminpuolinen. Äideillä oli aikanaan tapana kokoontua auttamaan kimpassa toisiaan.

– Toisen kotia on mukavampi siivota kuin omaa, ja jo pelkästään yhteinen kahvihetki sekä juttuseura on mukava kiitos. Toiselle annettu aika on arvokas lahja.

Hän uskoo, että hyvä teko tulee aina takaisin, muodossa tai toisessa. Auttaminen ilahduttaa niin auttajaa kuin saajaakin.

– Tiedän olevani etuoikeutettu, kun lähelläni on sellaisia ihmisiä, jotka saavat minut tuntemaan, että teen heille palveluksen, kun he voivat auttaa minua.

Hilkka muistuttaa, että onnellisuuskyselyssä löytyi hämmästyttävä tieto: ihmiset Välimeren maissa olivat vähemmän onnellisia kuin me Pohjoismaissa.

Hilkka sanoo, että ehkä me suomalaiset hyväksymme luonnollisena asiana sen, että iäkäs ihminen jää usein yksin. Esimerkiksi Kreikassa on itsestään selvää, että perheet pitävät vanhuksista huolta.

– Niinpä jos siellä jää vanhana yksin, tuntee olevansa erityisen onneton. Tai sitten me hampaat irvessä selviytyvät suomalaiset emme tunnusta yksinäisyyttämme. Liian monelle sääli on yhä sairautta.

Keho voi olla ihmisen paras ystävä tai pahin vihollinen

Kukaan ei tiedä matkansa määrää, ja se on Hilkasta hyvä asia. Nyt yli seitsemänkymppisenä hän sanoo ymmärtävänsä yhä paremmin, että keho voi olla ihmisen paras ystävä tai pahin vihollinen.

– Jos osaa elää oman kroppansa kaverina, ruumiillinen olomuoto ohjaa hyvään elämään. Kehoa kannattaa kuunnella, eikä sitä pidä piiskata julmasti liian vaativilla suorituksilla, ei minkään ikäisenä.

Hilkka lainaa psykoterapeutti Pirkko Siltalan viisasta ajatusta: keho ottaa kantaakseen sen, mitä mieli ei jaksa kantaa.

– Vastuuntuntoisten naisten hartiat ja ristiselkä jumittuvat ja särkevät stressitaakan alla. Ja kun lapsi kuolee, äidin käsivarsissa tuntuu kipua tai vilua – sylistä puuttuu jotakin.

Hän sanoo olevansa onnekas sikäli, että hänellä ei ole vielä mitään perussairautta tai lääkitystä.

– Mutta keho rapistuu, ei sille voi mitään. Vaikka kuinka kyllästyttäisi lähteä sauvakävelylle, yritän liikkua ja elää melko terveellisesti. Haluan pysyä pärjäävänä mahdollisimman pitkään.

Hilkka muistuttaa, että fyysisen hyvinvoinnin lisäksi tärkeää on henkinen hyvinvointi.

Maailma voi muuttua yhtäkkiä

Henkinen hyvinvointi tarkoittaa sitä, että ihminen pitää huolta itsestään ja on tasapainoinen sekä ravittu myös henkisesti.

– Kulttuuri-sana tulee latinan kielen sanasta viljely. Lukeminen, musiikki ja kaikki taiteet ovat tärkeitä elämän merkityksellisyyden kannalta.

Henkiseen hyvinvointiin liittyy mielenrauha, ja Hilkalla se tarkoittaa myös uskoa, luottamusta. Hän ei ole varsinaisesti koskaan tullut uskoon, mutta rukous ja ajatus elämän jatkumisesta lohduttivat häntä jo lapsena.

Hän oli kahdeksanvuotias, kun hän tajusi, että elämässä kaikki voi muuttua äkillisesti.

– Isä oli Ilmavoimien lääkäri, ja eräänä sunnuntaina, kun tulimme äidin kanssa kotiin, ovella oli kaksi upseeria. He kertoivat, että isä oli kuollut lento-onnettomuudessa.

Hilkalla on noilta ajoilta vain irrallisia muistikuvia.

Eräässä sellaisessa hän istuu yksin kodin leveällä ikkunalaudalla ja hyräilee hiljaa. Toisessa hän tasoittelee suvun hautaa pienellä leikkiharavalla kodin läheisellä hautausmaalla Helsingin Kulosaaressa.

– Ymmärsin jo silloin sen, että elämä ei ole oikeudenmukainen. Se oli jonkinlaista nöyryyttä ja realistista suostumista.

Vertaistuki auttaa, kun läheinen kuolee

Rukouksen voimaan Hilkka on aina uskonut. Hän uskoo edelleen, että niihin vastataan.

Uskoa ja nöyryyttä vaadittiin erityisesti silloin, kun Hilkka menetti Villen, Hannun ja hänen ensimmäisen yhteisen lapsen.Vauva ehti elää alle kuukauden, ja kuolinsyy oli niin sanottu kätkytkuolema, eli mitään selkeää sairautta tai vammaa ei ollut.

– Villen syntymä oli odottamaton vastaus rukouksiini, ja äkkikuolema romahdutti uskon, Hilkka sanoo.

Pienen vauvan menetys oli asia, joka tuntui lähes mahdottomalta hyväksyä. Mikä on sellainen Jumala, joka sallii niin tapahtua.

Nyt kun Villen kuolemasta on jo yli 30 vuotta, Hilkka voi jo ajatella, että kokemuksella oli tarkoitus ja että hänen rukouksensa oli sittenkin kuultu.

Hilkka sai surussaan paljon lohtua ja vertaistukea muilta vanhemmilta, ja hän oli perustamassa Käpy Lapsikuolemaperheet -yhdistystä. Kokemus siitä, että hänen sanansa voivat auttaa surevaa, vaikuttivat myös siihen, että hän hakeutui opiskelemaan teologiaa.

– Uskon, että rukouksiin aina jollain tavalla vastataan. Parhaita vastauksia ovat ne, joita ei itse ole osannut odottaa, eikä niitä aina edes heti tunnista.

Hilkka kertoo olleensa saattamassa monia kuolevia sairasvuoteen äärellä, ja hän on nähnyt, kuinka ennen viimeistä henkäystään ihminen usein tuntee ikään kuin joku tulisi häntä vastaan.

– Katse kääntyy suuntaan, jossa ei saattajan silmin ole ketään, ja kuoleva näyttää ilahtuvan. Vaikuttaisi siltä, että noutaja on joku rakas poisnukkunut ja ollaan menossa hyvään paikkaan, koska kohtaaminen on selvästi onnellinen. Uskon, että rajan voi ylittää käsi kädessä, ja se on kaunis ajatus.

Lähipiiristään Hilkka on menettänyt paitsi vanhempansa ja yhden lapsensa myös rakkaan aviomiehensä Hannun. Hannulla todettiin haimasyöpä yhdeksän vuotta sitten, ja hän sai elää diagnoosin jälkeen vain kymmenen viikkoa.

Kun aviomies menehtyi 62-vuotiaana, Hilkka joutui hautaamaan myös unelmansa yhteisistä eläkepäivistä.

– Jälkeenpäin ajatellen oli tavallaan onnellista, että Hannu ehti hyvästellä läheisensä ja valmistautua lähtöön. Oli tärkeää, että hän sai olla viimeiset viikkonsa kotona. Hän ei pelännyt kuolemaa, sillä myös hänellä oli vahva usko jälleennäkemiseen.

Istumme kahvikupin ääressä vanhan huvilan olohuoneessa ja Hilkka kertoo, että jaloissa kiehnäävä Jerri-koira oli heillä jo silloin. Koira hyöri tässä samaisessa huoneessa hyvästelemässä Hannua viimeisenä päivänä. Sen jälkeenkin Jerristä on ollut Hilkalle paljon lohtua.

– Ajattelen, että vielä joskus kohtaan Villen ja Hannun. Siellä jossain he odottavat ja tulevat aikanaan noutamaan minut.

Vanhanakin on tärkeää tuntea itsensä tarpeelliseksi

On tärkeää tuntea itsensä tarpeelliseksi vielä vanhanakin. Ihminen on onnellinen, kun elämä on merkityksellistä.

Työssään ja tuttavapiirissään Hilkka on huomannut, kuinka moni, varsinkin nainen, on ikääntyessään päätynyt hoitamaan läheistään. Omaishoidosta puhuessaan hän käyttää ilmaisua vanhenevan naisen hyödyntämisloukku.

– Monet joutuvat olemaan henkensä kaupalla tarpeellisia ja hyödyksi. Jos omaishoitajaputkeen menee ensin yksi sairas ja yksi terve, sieltä tulee ulos yksi arkku ja yksi ambulanssi, Hilkka sanoo.

Hän jatkaa, että omaishoitajat kaipaavat tukea, mutta heitä ei arvosteta.

– Hetkellisesti ihminen jaksaa kovaakin painetta, mutta kenenkään ei pitäisi joutua uhraamaan terveyttään ja ihmissuhteitaan toisen edestä. Arvostakaa omaa jaksamistanne ja vaatikaa teille kuuluva tuki.

Hilkka tunnustaa, ettei ole kovin paljon tai säännöllisesti hoitanut lapsenlapsiaan, niin tärkeitä kuin läheiset hänelle ovatkin.

– Olen kyllä auttanut, kun olen pystynyt, mutta minulla on koko ajan niin paljon muutakin tekemistä.

Nykyisin lapset soittavat usein Hilkalle ja haluavat kuulla, että kaikki on kunnossa.

– Pärjään ja viihdyn hyvin yksin. Tuntuu kuitenkin turvalliselta, että tiedän saavani apua, jos sitä tarvitsen. Silti en edellytä enkä halua, että kukaan uhrautuu puolestani.

Hilkka kokee, että hänen elämänsä on merkityksellistä. Vaikka hän tietää, että aina ei voi vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu, hän luottaa siihen, että kaikki käy hyvin.

Asenne vaikeina hetkinä on yhä sama kuin pikkutytöllä isän kuoleman jälkeen:

– Jatkan eteenpäin ja suostun Jumalan tahtoon. Ajattelen, että asiat ovat näin. Ne eivät ole toisin.

Hilkka ja Jerri-koira ovat yhdessä kohdanneet suuren surun ja arjen ilot.

Hilkka Olkinuora, 73

on pappi, toimittaja, kirjailija sekä työyhteisöjen tuntija, kouluttaja ja johdon keskustelukumppani. Hän on toiminut virkaa tekevänä kirkkoherrana Tampereella sekä kolumnistina muun muassa Aamulehdessä, Gloriassa, Kotimaa-lehdessä sekä Hufvudstadsbladetissa.

Länsi-Uudellamaalla asuvan Hilkan perheeseen kuuluu seitsemän aikuista lasta perheineen.