25 vuotta rintasyöpää sairastaneelle Helena Hietaselle ikääntyminen on ilon asia: ”Herään aamulla kiitollisena, että saan elää tämänkin päivän”
On ihmisiä, joille vanheneminen on kriisin paikka. Kuvanveistäjä Helena Hietanen on onnellinen saatuaan viettää 60-vuotisjuhliaan. Useista rankoista syöpähoidoista toipumiseen hän on saanut apua elävästä ravinnosta.
Ennen heinäkuista leikkausta Helena Hietanen, 60, vaihtoi sänkyyn puhtaat lakanat ja osti jääkaapin täyteen ruokaa. Kylmästä löytyisivät elävän ravinnon vitamiinipommit, vehnänoras sekä lupiinin- ja auringonkukanversot. Ne hän tilaa tutulta viljelijältä.
Toimenpiteeseen piti valmistautua myös henkisesti.
”Pohdin, mitä teen, jos leikkauksessa tulee esiin jotain vakavampaa kuin se, mihin osattiin varautua tutkimusten perusteella.”
Hän sanoo käyvänsä sisäistä keskustelua niin itsensä kuin Jumalansakin kanssa.
”Kysyn, onko minulla täällä elämässä vielä jotain annettavaa.”
Helenalle valmistautuminen on tuttua, mutta helppoa se ei ole. Jännitys alkaa kohota pari viikkoa ennen kontrollikäyntiä tai leikkausta. Kokemus on osoittanut, että mitä tahansa voi löytyä, on operaatio sitten pieni tai suuri.
Tällä kertaa poistettiin vasemman solisluun alla majaileva imusolmuke. Sitä oli seurattu, ja viime aikoina se oli alkanut kasvaa.
Helena sairastui rintasyöpään ensimmäisen kerran vuonna 1998. Hän oli tuolloin 34-vuotias.
”Patti löytyi vasemmasta kainalosta aivan sattumalta. Muistan yhä, miten makailimme aamulla Jaskan – puolisoni Jaakko Niemelän – kanssa sängyllä. Hän hipaisi kädellään ohimennen minua ja sanoi, että onko tässä jotain.”
Oli siellä. Patti oli pieni ja kova kuin kuivattu herne.
Hetkeksi Helena pystyi unohtamaan patin, mutta hakeutui pian yksityiselle lääkäriasemalle tutkimuksiin.
”Minulle nousi kauhu. Ajattelin, että enhän minä voi muuta kuin kuolla.”
Rintasyöpään sairastuminen herättäisi pelkoa kenessä tahansa. Helenan kohdalla tunnetta voimisti se, että hänen vuotta nuorempi siskonsa oli kuollut rintasyöpään neljä vuotta aikaisemmin. Sisko oli kuollessaan alle 30-vuotias.
Ensimmäinen leikkaus oli säästävä.
”Nuori naislääkäri selitti piirtämällä, miten rinnasta otetaan kuin kakusta pala.”
Helsingin Kirurgisessa sairaalassa tehdyn leikkauksen jälkeen selvisi, että syöpäsoluja oli muuallakin rinnassa. Toisessa, heti perään tehdyssä leikkauksessa poistettiin koko vasen rinta. Operaation jälkeen haava sai parantua kolme viikkoa, sitten alkoivat sytostaattihoidot.
”Luovuus ei ole kadonnut elämästäni uran loppumisen jälkeen.”Helena Hietanen
Nuorelle naiselle rinnan poistaminen oli kriisi ja iso muutos. Helena ei aluksi pystynyt katsomaan leikkausarpea.
”Siskoni ei puhunut sairaudestaan eikä halunnut näyttää leikkausarpiaan. Kun hän oli kuollut, lääkäri tuli, halusi kuunnella sydäntä ja varmistaa kuoleman. Hän avasi siskon paidan ja silloin näin ne: arvet ja sädehoidon polttamat jäljet ihossa.”
Helena ajatteli sairastuttuaan, ettei pystyisi näkemään itseään sellaisena kuin oli nähnyt siskonsa. Hän päätti antaa itselleen aikaa, kunnes tuntisi olevansa valmis.
Hetki tuli, kun pariskunta oli kesälomamatkalla Virossa. Saarenmaalla pienessä vuokramökissä oli peili, jonka eteen Helena ripusti ohuen harson ja toi kukkia.
”Silloin minä katsoin itseäni.”
Rintasyöpäpotilaana Helena on elänyt viimeisimmät 25 vuotta. Sairaus on uusiutunut kuusi kertaa. Häneltä on leikattu pois muun muassa molemmat rinnat sekä munasarjat. Rinnat on rakennettu uudelleen vatsasta otetusta rasvakudoksesta. Sairastaessaan hän on ehtinyt saada kaksi kertaa terveen paperit. Sitten syöpä on taas nostanut päätään.
Viimeksi näin kävi vuonna 2017.
”Silloin syöpä levisi imusolmukkeisiin.”
Helena syö jatkuvasti lääkkeitä, jotka ovat hänellä estäneet tehokkaasti syövän leviämisen. Hän iloitsee, että lääke tuli juuri Kela-korvauksen piiriin.
”Muuten lääkekulut olisivat tuhansia euroja kuukaudessa.”
Työkyvyttömyyseläkkeellä oleva kuvanveistäjä muistetaan vaikuttavista valo- ja tilateoksistaan. Materiaaleina Helena on käyttänyt muun muassa hiuksia ja kumia. Tunnetuimman teoksensa Teknopitsi ja Nobel-museon Valoseinät hän valmisti valokuidusta.
Hänen teoksiaan oli esillä myös Venetsian biennalessa vuonna 1997. Seuraavana vuonna hän sairastui rintasyöpään.
Työkyvyttömyyseläkkeelle Helena jäi, koska hän ei enää kyennyt fyysisesti vaativaan kuvanveistäjän työhön. Sairausjaksojen takia oli mahdotonta sitoutua isoihin näyttelyihin. Pitkäjänteiset hankkeet eivät onnistuneet myöskään siksi, että luova prosessi katkesi ennakoimatta.
Hän saa yhä kutsuja kilpailuihin yhdessä kuvanveistäjäpuolisonsa kanssa. He ideoivat ja puhuvat taiteesta. Helena antaa palautetta.
”Annan henkisen panokseni. Se on todella tärkeää minulle ja meidän tapamme olla yhdessä. Luovuus ei ole kadonnut elämästäni uran loppumisen jälkeen vaan muuttanut muotoaan. Olen ollut mukana projekteissa ja tekemässä kirjoja, joista viimeisin esitteli Vanhan Rauman koteja. On hyvä olla jotain, mikä tähtää tulevaan. Olen alkanut haaveilla omaelämäkerran kirjoittamisesta.”
Visuaalisena, luovana ihmisenä hän nauttii kauneudesta, jota näkee ympäristössään. Kotitalon edessä olevan Hesperianpuiston hevoskastanjoiden kukkiessa Helena hengittelee syvään ja nuuhkii tuoksuvia puita.
”Saan siitä toivoa ja voimaa”, hän postaa Facebook-sivuillaan.
Kun hiukset lähtivät sytostaattien takia, Helena oli kalju eikä peittänyt päätä huiveilla eikä peruukeilla. Alusta asti hän on halunnut olla avoin ja puhua sairaudesta ja sairastamisesta. Siihen on syynsä.
”Siskoni vetäytyi eikä jakanut sairastamisensa aiheuttamia tunteitaan eikä ajatuksiaan. Vain isä sai kuljettaa häntä hoitoihin ja pois sairaalasta. Se oli hirveän raskasta meille muille. En voinut näyttää hänelle suruani.”
Helenalle ja hänen puolisolleen sairastaminen on yhteinen asia. Kun Helena on leikkausten jälkeen tai kontrollikäynneillä lääkärissä, Jaska on mukana kuulemassa tuloksia.
”Vaikeissakin tilanteissa yhteinen huumorintaju auttaa. Nauramme paljon!”
Sairastuttuaan rintasyöpään Hietanen tunsi saaneensa diagnoosin lisäksi syöpäleiman otsaansa. Tieto sairastumisesta levisi nopeasti ja osa ystävistä kaikkosi. Kohtaamisiin hiipi mukaan pelko sairastunutta kohtaan.
”Nyt kuusikymppisenä huomaan, että monella muullakin ikäiselläni on kaikenlaista kremppaa. En ole siinä mielessä enää mitenkään erityinen.”
Kaikesta kokemastaan huolimatta hän kannustaa puhumaan syövästä ja omasta sairastamisestaan. Jos on avoin, on mahdollista saada osakseen myötätuntoa ja tukea. Sille kannattaa antaa mahdollisuus!
”Uskoni ansiota on, että en ole katkera. Herään aamulla kiitollisena.”Helena Hietanen
Helena ei näytä ulkoisesti sairaalta. Ei ihme, että se hämää ihmisiä. Häneltä saatetaan odottaa samanlaista jaksamista kuin keneltä tahansa. Se, että hän sitten väsyy ja vetää rajoja, saattaa saada aikaan hankausta ihmissuhteissa.
”Tiedän, että joudun aiheuttamaan ihmisille joskus pettymyksen. Olen joutunut panemaan välejä poikki ja sanonut suoraan, etten voi enää olla ystäväsi. En voi ottaa ylimääräistä stressiä mistään. Sairaudessani on tarpeeksi.”
Omaan asenteeseensa voi ja kannattaa hänen mielestään vaikuttaa.
”Uskoni ansiota on, että en ole katkera. Herään aamulla kiitollisena, että saan elää tämänkin päivän. Hiljennyn, rukoilen ja kiitän. Kuvittelen, että olen terve ja toistan sitä itselleni.”
Hänelle on tärkeää osallistua hoitoonsa ja toipumiseensa myös ravinnon avulla.
Kasvisravinnosta Helena kiinnostui, kun sairastui nuorena selkärankareumaan flunssan jälkitautina. Tulehdukset loppuivat, kun hän oli syönyt puoli vuotta pelkästään elävää ravintoa.
”Kokemus kannusti palaamaan samaan ruokavalioon myös myöhemmin.”
Elävän ravinnon kursseille Helena on osallistunut usein Suomessa ja ulkomailla. Yhdysvaltoihin hän lähti elävän ravinnon keskukseen, koska halusi ottaa etäisyyttä hoitoihinsa Suomessa. Oleskelu venähti kolmeksi kuukaudeksi.
Hoito oli kokonaisvaltaista. Päivän ohjelmaan saattoi kuulua psykologin kanssa käydyn terapiaistunnon lisäksi vehnänorasmehun juomista ja suolihuuhteluita. Opeteltiin itse valmistamaan vihermehuja ja elävää ravintoa.
”Minulla on kokemusta siitä, miten väsynyt keho on sytostaattihoitojen jälkeen. Silloin ravinto voi auttaa toipumaan. Elävä ravinto on ollut minulle tukihoito lääkinnällisen hoidon lisäksi.”
Nykyään hän syö monipuolisesti kalaa, kasviksia, hapanmaitotuotteita ja elävää viherruokaa.
”Aloitin uudestaan rasvaisen merikalan syönnin antioksidanttiklinikan lääkärin suosituksesta.”
Hän toivoo, että ravinnon merkitystä syöpähoitojen tukena tutkittaisiin enemmän.
”Minulle esimerkiksi ei ole koskaan tarjottu mahdollisuutta käydä ravitsemusterapeutin vastaanotolla.”
Aluksi Helena kävi rintasyöpää sairastaville tarkoitetuissa vertaistuki- ja taideterapiaryhmissä, jotta hän selviäisi tunteiden kanssa.
”Olin jo sairastanut pitkään ja tunsin, että en enää saanut sieltä sitä, mitä tarvitsin.”
Sittemmin Helena on löytänyt Siskola-tapaamiset, joissa käy erilaisia ja eri-ikäisiä syöpää sairastavia naisia. Niissä omaa tilannetta on voinut peilata muihin.
”Minulle oli myönteinen yllätys, että vaikka olen sairastanut näin pitkään, voin melko hyvin.”
Oman paikan löytäminen seurakunnasta on ollut tärkeää. Kotikirkko on Helsingin Töölössä sijaitseva Temppeliaukion kirkko. Hänellä on lapsesta lähtien ollut usko, jonka turvin hän on kertonut asioita Jumalalle.
Helena sanoo maailmankatsomuksensa alkaneen muuttua sen jälkeen, kun hänelle tuli ensimmäisten sytostaattihoitojen jälkeen outoja tuntemuksia.
”Tunsin, että jostain itseni ulkopuolelta tulee lämpöä ja huomasin, että sehän tuli Jaskasta, joka nukkui vieressäni. Tuntui kuin minussakin olisi ollut lämpökerroksia. Kaikki laitteet hellasta ratikkaan vaikuttivat voimakkaasti. Aistin energiakenttiä ja mietin, oliko se vain minun tapani olla ahdistunut.”
Syöpää hoitava lääkäri ei osannut selittää, mistä tuntemukset johtuivat.
Tie eteenpäin avautui, kun Helena katsoi televisiosta Satu Silvon juontamaa ohjelmaa erilaisista luontaishoidoista. Yhdessä jaksossa mukana oli energiahoitaja, joka oli lapsesta asti aistinut energiakenttiä. Helena otti häneen yhteyttä.
”Hän arveli, että sytostaatti, joka on voimakas lääke, oli vaikuttanut elimistöni energiakenttään. Hän sanoi, että oudot tuntemukseni hiipuisivat.”
Niin kävi. Viikon kuluttua hoidosta ne vähenivät ja loppuivat kokonaan. Helena uskoo, että on paljon sellaista, mistä me emme tiedä. Siksi hän on etsinyt tukea itselleen erilaisista täydentävistä hoidoista.
Nuorena hän kävi rukouskokouksissa hakemassa apua sisäiseen kauhun tunteeseen.
”Ihmettelin, kun menin paniikissa kokoukseen ja tulin nauraen pois. Minulla on näiden kriisien yhteydessä tullut muitakin henkisiä kokemuksia, jotka ovat lohduttaneet minua. Uskon johdatukseen.”
Läheltä on löytynyt myös rukouspiiri, jonka hän kutsuu toisinaan kotiinsa.
”Ympärillä on hyvä olla ihmisiä, joiden kanssa voi puhua sisäisistä kokemuksistaan ja rukoilla yhdessä.”
”Strategiani on pitää kehostani niin hyvää huolta kuin mahdollista, jotta se jaksaa tuhota syöpäsoluja ja kestää syöpähoidot.”Helena Hietanen
Koti sijaitsee kerrostalossa Töölössä, Juho ja Maria Lallukan perustaman taiteilijakodin ensimmäisessä kerroksessa.
Suuri ja valtavan korkea ateljeekoti on paikka, jossa Helena ja Jaska asuvat ja jossa puoliso rakentaa teoksensa. Viimeksi siellä valmistui Meilahdessa sijaitsevan uuden Syöpäkeskuksen keskiaulaan pariskunnan veistos Oksistunut valo.
Kodin betonilattialla ovat tällä hetkellä kuntopyörä ja pieni trampoliini. Sitä vaaraa ei ole, että pää osuisi kattoon, vaikka miten korkealle pomppisi.
”Kuntopyörä on Laila Pullisen vanha. Minitrampoliinilla hypin, jotta lymfakierto toimisi paremmin.”
Hän on lukenut, että painonnosto on hyväksi syöpäpotilaille. Hyvä lihaskunto vaikuttaa mielialaan samalla, kun liike lääkitsee.
Helena haaveilee ryhmästä, jossa voisi joogata myös etänä. Vetäjä saisi mielellään olla samaa ikäluokkaa, jotta tällä olisi ymmärrystä siitä, miten iän mukana tulevien kremppojen kanssa voi toimia.
Kodin kylmää huokuvalle betonilattialle hän on levittänyt punaisen villamaton. Se lämmittää, kun Helena joogaa. Päälleen hän vetää lämpimän peiton.
Katso Helenan suosikkismoothien ohje tästä: Vihreääkin vihreämpi smoothie
Helena Hietanen
on 60-vuotias työkyvyttömyyseläkkeellä oleva kuvanveistäjä. Taiteilijana Helena on tullut tunnetuksi valo- ja tilateoksistaan. Hänelle myönnettiin Kuvataiteen valtionpalkinto vuonna 1999 sekä Erik Enroth -palkinto toiminnasta kuvataiteilijoiden oikeuksien parantamiseksi. Helena asuu Helsingissä puolisonsa, kuvanveistäjä Jaakko Niemelän kanssa.
