Kauneus & Terveys

"Harhojani pidettiin murrosiän merkkeinä"

"Harhojani pidettiin murrosiän merkkeinä"

Anna Kaipainen sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön jo nuorena, mutta sitä ei tunnistettu. Hän teki kolme itsemurhayritystä. Miltä tuntuu nousta helvetin pohjalta?
Teksti Milka Sauvala
Kuvat Kirsi Tuura
Mainos

“Olin 10-vuotias, kun ajattelin ensimmäisen kerran, että haluan tappaa itseni.

Olin riidellyt äitini, isäni tai siskoni kanssa. Syytin riidasta itseäni. Koin pettäneeni perheeni ja aiheuttavani vain pahaa mieltä. Muut olisivat onnellisempia ilman minua, ajattelin.

Tunsin samalla tavalla, jos sain koulussa mielestäni huonon arvosanan. En osannut kyseenalaistaa ajatuksiani. Nyt tiedän, etteivät ne olleet normaaleja.

Hirvittävän voimakkaat tunteeni ja pikkuhiljaa pahentunut masennus olivat ehkä ensimmäisiä merkkejä puhkeavasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Se aiheuttaa vuoroin masennusta ja vuoroin hypomaniaa, jossa mieliala kohoaa ja ihminen on usein yliaktiivinen.

Diagnoosin sain vasta aikuisena vuosien pahoinvoinnin ja kolmen itsemurhayrityksen jälkeen.

Suunnittelin itsemurhaa usein

Jo lapsena tunteeni vaihtelivat ja kiihdyin nollasta sataan puolessa sekunnissa. Kerran raivostuin siskolleni, koska hän oli ottanut jääkaapista hampurilaisen, jonka olin ajatellut syödä. Revin sen palasiksi.

Kun kasvoin, vointini huononi. Yläasteikäisenä aloin viillellä itseäni. Fyysinen kipu tuntui syrjäyttävän hetkeksi henkisen kivun. Sitä oli helpompi kestää.

Olin masentunut. Suunnittelin itsemurhaa usein. Kerran ajattelin meneväni junanraiteille. Kävelin kilometrejä niitä kohti. Käännyin kuitenkin pois vähän ennen.

Kirjoitin itsemurhan varalta kirjeet vanhemmilleni. Kerroin, ettei kuolemani ole heidän syytään ja että rakastan heitä. Pyysin heiltä anteeksi. Välillä revin kirjeet, mutta jonkin ajan päästä kirjoitin uudet ja piilotin ne laatikkoon.

Mietin, tuntevatko kaikki nuoret näin. Koska tämä murrosikä helpottaa? Kunpa voisin tehdä jotain ololleni. Samalla ajattelin, että tällaista tämä elämä kai sitten on.

Hain apua monta kertaa tuloksetta. Kaikki kuitattiin murrosikään kuuluvaksi.

Yläasteella kävin koulupsykologin vastaanotolla. Hän ei kuunnellut minua. Terveyskeskuksesta sain lähetteen nuorisopsykiatriselle. Tapaamisessa oli mukana hirveästi ihmisiä. Se ahdisti. En pystynyt puhumaan rehellisesti. Kaksisuuntainen mielialahäiriö jäi huomaamatta.

Lue myös: Näin mielesi toimii

Tulkitsin harhat näyiksi, liityin uskonnolliseen lahkoon

17-vuotiaana aloin kokea harhoja. Kerran näin lyhtypylväissä silmiä, jotka tuijottivat. Toisen kerran tunsin, kuinka minua kuristettiin. Sitten näin veriset kämmenselät ja kuulin, miten minua kutsuttiin.

Aluksi pelästyin, että olen seonnut täysin. Sitten aloin ajatella, että kyse on yliluonnollisista kokemuksista. Se oli helpompi hyväksyä. Olin liittynyt pieneen kristilliseen lahkoon vähän aiemmin. En ollut erityisen uskonnollinen, mutta olin yksinäinen. Tutustuin ihmiseen, joka pyysi minut mukaan. Niin ei tapahtunut usein, joten lähdin.

Lahkon ihmiset olivat todella ystävällisiä. Minusta tuli osa ryhmää. Lopulta minulla ei ollut muita ystäviä. Tämä ympäristö vahvisti tulkintaani harhoista yliluonnollisina näkyinä.

Masennuslääkkeet eivät tehonneet kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön 

19-vuotiaana oli päiviä, jolloin makasin sängyssä, kyyneleet valuivat silmistäni ja tunsin olevani halvaantunut. Pahinta oli hirveä arvottomuuden tunne.

Silti kaikki tapaamani ihmiset kehottivat minua vain ottamaan itseäni niskasta kiinni.

Lopulta vanhemmat maksoivat minulle käynnin yksityisellä psykiatrilla. Ensimmäiseksi kysyin tältä, koska tämä murrosiän ahdistus loppuu. Hän oli ensimmäinen, joka sanoi, että kyse on jostakin muusta.

Kävin vastaanotolla muutaman kerran ja sain masennuslääkkeet. Ystäväni lahkossa vastustivat lääkkeiden syömistä, mutta aloitin ne silti. Ne pitivät minut pinnalla jonkin aikaa. Tavalliset masennuslääkkeet eivät kuitenkaan toimi kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa.

Vointini huononi.

Psykoosissa yritin tappaa itseni

Eräänä loppukesän päivänä, ihan yhtäkkiä, päässäni napsahti. Muistan päivästä vain välähdyksiä. Kaikki oli sumuista.

Lähdin aamulla asunnostani, johon olin juuri muuttamassa. Olin paljain jaloin, ehkä yöpuvussani. Todellisuus hämärtyi niin, ettei ollut väliä, mitä päälläni oli. En tiedä, oliko päivä lämmin vai viileä, paistoiko aurinko vai ei.

Kävelin juna-asemalle, nousin junaan ja matkustin yhden pysäkin. Lähiökuppilan terassilta joku huusi: hei tyttö, mihin olet jättänyt kenkäsi.

Ostin kaupasta kaljaa. Istuin rappusilla ja join niistä kaksi. Ehkä se helpottaisi oloani.

Seuraavaksi olin pensaikossa. Odotin sopivaa hetkeä.

Sitten yritin tappaa itseni. Viime hetkellä minuun iski pelko ja peräännyin.

Olin paniikissa. Päässäni takoi vain yksi ajatus: minun täytyy tappaa itseni. Päätin yrittää uudelleen.

Ohikulkija pelasti kuolemalta

Tällä kertaa ohikulkija esti aikeeni ja pelasti minut. Yritin riuhtoa itseni irti hänen otteestaan, mutten onnistunut.

Ensin saapuivat poliisit, sitten ambulanssi. Olin hädissäni. Pelkäsin, mitä minulle nyt tapahtuu.

Minut vietiin sairaalaan. En halunnut hoitoon. Halusin vain kotiin. Psykiatri määräsi minulle kuitenkin pakkohoitolähetteen.

Oli keskiyö, kun vartija saattoi minut suljetulle osastolle. Se oli elämäni hirvein päivä. Tuntui, ettei sellaisesta voi selvitä. Voisinpa palata siihen ja sanoa itselleni, että asiat tulevat vielä olemaan hyvin.

Jälkeenpäin luin sairauskertomuksesta, että minulla oli psykoosi.

Lue myös: Voiko lääke aiheuttaa mielialahäiriön?

Valehtelin hoitajille

Seuraavana aamuna en ollut uskoa tapahtunutta. Tiesin, mitä olin tehnyt, mutta tuntui, että se oli tapahtunut jollekin toiselle.

Olin suljetulla osastolla viikon. Halusin päästä pois mahdollisimman pian. Järkeilin, mitä hoitajat halusivat kuulla, ja kerroin heille sen.

Parin viikon päästä aloitin opinnot Helsingin yliopistossa. Opiskelu oli ollut suurin haaveeni.

Kuulostaa ehkä ristiriitaiselta, että opiskelupaikasta huolimatta elämäni tuntui silloin toivottomalta. Kun ihminen on niin sairas, on ihan sama, mitä hyvää tapahtuu. Mielikuva omasta elämästä on vääristynyt.

Mikään taho ei ottanut vastuuta hoidostani. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöstä YTHS:stä sain ajan psykiatrille vasta kolmen kuukauden päähän. Siellä ei ollut tarjota hoitoa, jota olisin tarvinnut.

Helsingin kaupungin terveyskeskuksesta minut ohjattiin takaisin YTHS:lle, vaikka myöhemmin selvisi, että opiskelijatkin ovat oikeutettuja kaupungin terveyspalveluihin.

Oli todella raskasta, että hoitajani vaihtuivat jatkuvasti. Samat asiat piti kertoa aina uudelleen. Sain vain lisää masennuslääkkeitä.

Huomaavatko he, että olen hullu?

En saanut tukea lahkoon kuuluvilta ystäviltäni. Heidän maailmassaan mielen sairauksia ei ollut olemassa.

Myöhemmin yksi heistä soitti minulle ja sanoi, etten ole enää tervetullut seurakuntaan eikä minuun olla enää yhteydessä. Menetin kaikki rakkaimmat ystäväni.

Opiskeluvuosi oli raskas. Ensimmäiset kolme kuukautta itkin joka ilta. Kieltäydyin silti ajattelemasta, mitä minulle oli tapahtunut. Se oli liian vaikeaa. Pelkäsin koko ajan, että muut huomaavat, että olen hullu.

Seuraavana kesänä tilanne kärjistyi taas.

Tunsin olevani ihan loppu ja yksin. En pystynyt jatkamaan kesätyössäni.

Työkaverini, jonka kanssa olin ystävystynyt, näki, ettei kaikki ollut hyvin. Hän vei minut päivystykseen. Kerroin siellä pelkääväni, että vahingoitan itseäni. Sain vain lisää masennuslääkkeitä.

Se musersi minut. Yritin jälleen kerran hakea apua, mutta en saanut sitä. Tunsin, että olin huono ihminen ja pelkkä rasite muille. Koin menettäneeni kaiken.

Kotona päätin tappaa itseni.

Työkaverini oli mennyt omaan kotiinsa ja sanonut miehelleen, kuinka kurjaa oli ollut jättää minut yksin. Mies ehdotti, että he hakisivat minut luokseen. Kun he palasivat, he huomasivat, että olin ihan sekaisin. En muista siitä mitään.

Seuraavana päivänä heräsin sairaalasta letkuissa.

Lue myös: Näin tuet läheistä kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä

Diagnoosi antoi vastauksen

Selviäminen on paljon kiinni siitä, minkälaista hoitoa saa. Täytyy löytää lääkäri, joka on valmis taistelemaan potilaansa puolesta. Näin ei aina ole.

Sairaalassa kierroksella ollut lääkäri jäi nojaamaan huoneeni ovenpieleen ja sanoi: sinä olet yliopisto-opiskelija, sinun kuuluisi olla fiksu ihminen.

Olin järkyttynyt. Sairastuminen ei katso ammattia.

Minut lähetettiin kotiin. Seuraavalla viikolla kävin taas YTHS:ssä. Siellä oli ihana lääkäri, joka kielsi minua lähtemästä mihinkään ennen kuin hän on löytänyt minulle hoitopaikan. Se pelasti elämäni.

Pääsin hoitoon psykiatrian avo-osastolle. Asiat alkoivat mennä paremmin. Minun todettiin sairastavan kakkostyypin kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Olin helpottunut. Vihdoinkin kokemuksilleni löytyi selitys. En ole vain hullu tai luonteeltani vaikea, vaan aivojeni välittäjäaineet eivät toimi niin kuin muilla.

Ihmiset ajattelevat helposti, että kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on kyse tunne-elämän ailahtelusta. Siitä jopa vitsaillaan. Kuitenkin sairastuneilla on masennusjakson aikana kohonnut riski tehdä itsemurha. Myös mania tai sitä lievempi hypomania, on sairas tila, jolla voi olla tuhoisia vaikutuksia elämään.

En tiedä, miksi masennukseni, harhani ja käytökseni kuitattiin murrosiällä ja huomionhakuisuutena. Miksi en saanut apua?

Ehkä osasyy oli, että olin hiljainen ja menestyin koulussa. Laitoin koulutöihin kaiken, mitä minulla oli annettavana. Hain ja pääsin yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä.

Liikunta purkaa tunteita

Asuin avo-osastolla kaksi kuukautta, mikä on pitkä aika. Sain ketiapiinilääkkeet, jotka otan joka päivä. Pikkuhiljaa aloin toipua.

Oli mielettömän kova työ päästä ylös oman elämän helvetin pohjalta. Vaikka ammattilaiset ja läheiset auttoivat, työ oli tehtävä itse. Minun pitää edelleen käsitellä tunteitani ja ajatusmallejani.

Tunteeni singahtavat yhä helposti ääripäihin, eivätkä ne ole aina järkevässä suhteessa tapahtumiin. Jos minua alkaa ahdistaa tai suututtaa, lähden lenkille, puuhastelen koirani kanssa tai soitan hyvälle ystävälleni. Sen jälkeen kirjoitan ylös, mitä tapahtui ja miksi tunnen näin. Se selkiyttää ajatuksia, eivätkä ne jää pyörimään päähäni.

Olen yrittänyt opetella huomaamaan, jos mielialani alkaa muuttua lääkityksestä huolimatta. Olen myös pyytänyt ystäviäni sanomaan, jos he huomaavat käytöksessäni jotain outoa.

Hypomaniassa puhun nopeasti, lupaudun mukaan moneen ja ostelen tavaroita, joita luulen tarvitsevani.

Kun tila liukuu masennukseksi, alan syyttää itseäni. Tunnen olevani huono ihminen, joka on pilannut elämänsä, tuhlannut rahansa ja rikkonut ystävyyssuhteensa. En jaksa siivota tai käydä luennoilla tai kuntosalilla.

Lue myös: Saako terveysongelman salata uudelta kumppanilta?

En suostu häpeämään

Runsas vuosi sitten päätin, etten salaile sairauttani. Oli raskasta keksiä valheita menneisyydestä.

Aiemmin, kun joku kysyi, miksi opintoni ovat viivästyneet, sanoin jotain epämääräistä ja vaihdoin puheenaihetta.

Piilottelin viiltelyn jättämiä arpia. Nyt en anna niiden häiritä. En ole arvista ylpeä, mutta ne ovat osa tarinaani.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on sairaus siinä missä muutkin. Jos ihmisellä on diabetes, hänen ei tarvitse hävetä sitä. Miksi minun pitäisi?

Jännitän kyllä ihmisten reaktioita. Pelkään, että jään taas yksin.

Yksi alkava seurustelusuhde päättyi, kun kerroin sairaudestani. Suurin osa ihmisistä suhtautuu asiaan kuitenkin hyvin. Avoimuus on syventänyt suhteita uusiin ystäviini.

Sairaus oli vaikea asia perheelleni. Aluksi siitä ei juuri puhuttu. Nykyään pystymme keskustelemaan kaikesta.

Olen kiitollinen siitä, kuinka kärsivällisiä vanhempani olivat vaikeinakin hetkinä. Olen aina voinut luottaa siihen, että he pysyvät vierelläni.

Olen tärkeä ja tarpeellinen

Nyt voin hyvin. Sairaus ei estä minua tekemästä mitään. Opinnot sujuvat. Sain lisensiaatintutkielmastani laudaturin. Toivottavasti valmistun parin vuoden päästä ja saan kivan työpaikan.

Tapaan psykiatrini tai hoitajani vähintään kerran kuussa. Lääkkeet otan joka päivä. Ne väsyttävät vähän mutta eivät aiheuta muita sivuoireita. Minun pitää vain huolehtia, että nukun tarpeeksi.

Jos kohtaan ongelmia, tiedän, että olen selvinnyt pahemmastakin. Minussa on taistelutahtoa. En osaisi arvostaa hyvää mielenterveyttä, jos en olisi sitä kerran menettänyt.

Minulla on pian parivuotias kääpiövillakoira Sulo ja kissa Victoria. Eläimet ovat pyyteettömiä ja niihin voi luottaa. Olen alkanut harrastaa agilityä. Se tuo elämääni paljon iloa, ja sen kautta olen saanut uusia ystäviä.

Nautin tavallisista asioista: kesätöistä ja ajan viettämisestä perheen kanssa. Nykyään tunnen, että olen aina tärkeä ja tarpeellinen.

Julkaistu: 20.10.2017