Suuren elämänmuutoksen tehnyt taiteilija Hannu Väisänen: ”Elämä on alusta loppuun suuri seikkailu”
Kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisänen koki lapsena kovia. Häntä kiusattiin, ja tuttu pappi lyttäsi haaveet taiteilijan urasta. Onneksi lähellä oli myös kannustavia ihmisiä. Hannusta pahinta olisi kyynistyä ja menettää uteliaisuus elämää kohtaan.
Puhelin soi. Hannu Väisänen sanoo, että tämä täytyy ottaa. Soittaja on puoliso Christophe Richard. Hannu juttelee hänen kanssaan lyhyesti ranskaksi.
”Olen käymässä täällä yksin, suunnitteilla on näyttely kesäksi. Meillä on molemmilla omat elämämme ja työmme, mutta on tärkeää, että hän on olemassa. On mukava palata taas kotiin Pariisiin”, Hannu kertoo.
Helsingissä Hannulla on ollut vientiä ja tekemistä, ja hän on viihtynyt ihmisten keskellä. Hän sanoo muistuttavansa vanhemmiten yhä enemmän edesmennyttä aliupseeri-isäänsä.
”Tärkein perintöni isältä on huumori. Hän rakasti esiintymistä, kuten minäkin, eikä hän hävennyt olla lystikäs ja tanssahteleva. Hänellä oli savolainen suuvärkki ja hän osasi keventää liian totisia tilanteita. Hän ei todellakaan ollut mikään sotilaallinen äkseeraaja.”
Jo kahdeksanvuotiaana Hannu tiesi, mitä hän haluaa tehdä isona.
Hän muistaa tarkasti, kuinka hän Oulussa kotikasarmilta mielisairaalan ohi kouluun kävellessään ihaili kirjavia koivujen runkoja ja hänelle kirkastui, että hänen tulevaisuutensa liittyy kauneuden tajuamiseen.
”Kerroin opettajalle ja koko luokalle, että olisi pieni ilmoitusasia: minusta tulee isona taiteilija.”
Uteliaisuus on perushyve
Kotoa Hannu ei kuitenkaan saanut tukea päätökselleen. Äiti oli kuollut Hannun ollessa viisivuotias, ja isä oli viiden lapsen yksinhuoltaja. Hannu vaikutti pärjäävän koulussa hyvin, ja isä toivoi pojalle kunniallista, akateemista uraa.
Vaikka isä oli huumorimiehiä, hän oli myös hurskas ja kasvatti lapsensa ankarasti. Hänellä oli naisystäviä. Hän oli jopa neljä kertaa virallisesti naimisissa, mutta kukaan isän ihastuksista ei tullut Hannulle kovin läheiseksi.
Isän sana oli siis perheen ainoa laki.
”Hänen parisuhteistaan opin, että ainakaan noin en halua elää.”
Isän mielestä Hannu oli myös sairaalloisen utelias.
”Olen siitä täysin eri mieltä. Minusta uteliaisuus on ihmisen perushyve, pitää olla kiinnostunut kaikesta. Katson yhä maailmaa kuin lapsi, innostun nopeasti ja saan arkisistakin kokemuksista voimakkaita elämyksiä.”
Riskinotto kannatti
Uteliaisuus on elämän kantava voima. Vilpitön kiinnostus asioihin lisää ihmisten välistä empatiaa ja myötätuntoa. Hannu sanoo olevansa utelias vaistoeläin.
”Luotan intuitioon ja kaikkiin aisteihin. Ihmisen pitää hallita aistejaan ja nauttia niistä. Vaisto pakottaa minut tarkkailemaan maastoa ja luottamaan aisteihin. Teen koko ajan löytöjä, jotka ilahduttavat minua.”
Hannu uskoo, että ihmeitä tapahtuu joka päivä, asioita, joista voi innostua ja iloita.
”Olen joka päivä kiitollinen, en tiedä mille taholle, mutta hyvinkin monista asioista”, Hannu pohtii.
”Jo se, että pystyn tekemään töitä taiteilijana ja elämään työlläni on pieni ihme. Elämäni on ollut jokapäiväistä riskinottoa, ja se on kannattanut.”
Tien kulkeminen on aina ollut hänelle tärkeämpää kuin päämäärän saavuttaminen. Vaikka hän on valinnut suunnan, hän tarkkailee koko ajan, mitä tien varrella on.
”Katselen oikealle ja vasemmalle, ja jos näen jotain kiinnostavaa, maali saa odottaa.”
”Elämäni on ollut jokapäiväistä riskinottoa, ja se on kannattanut.”Hannu Väisänen
Luovuus lähtee ilosta
Syvää iloa Hannu tuntee monista asioista, luonnossa kävelemisestä, eläimistä, uimisesta ja arkisista tekemisistä, kuten vaikka silittämisestä.
”Uskon ajatukseen, että kaikki luovuus lähtee ilosta. Ilo kannattelee, ilo sillä on tukenaan ja iloon sen on palattava.”
Hannu on ylittänyt jo seitsemänkymppiä, mutta hänellä ei ole ollut ikäkriisejä. Hän nauttii siitä, että vanhanakin on vapaus toimia juuri niin kuin haluaa.
”Ettei muka saisi tehdä sitä tai tätä tai että joku määrittelee, milloin pitää jäädä eläkkeelle, taiteilijankin pitäisi siirtyä syrjään ja tehdä tilaa nuoremmille! Ihan niin kuin kulttuuri olisi joku kakku, joka vähenee syömällä. Pikemminkin kakku vain kasvaa.”
Kun Hannu katselee kalenteriaan, rauhoittumisen merkkejä ei ole näkyvissä.
”Miksi ihmeessä?”
Lapsuudessa taiteellisuus tarkoitti Hannulle lähinnä piirtämistä ja maalaamista mutta myös lukemista ja musiikkia – kaikkea, mistä hän oli kiinnostunut.
”Ehkä siitä johtui, että olin joidenkin silmissä vääränlainen, ja minua kiusattiin koulussa.”
Hän kärsi kiusaamisesta kymmenen vuotta, aina lukiovuosiin saakka. Nimittelyjen ja nöyryyttämisen lisäksi hänet hakattiin ja potkittiin lukuisia kertoja, eikä hän saanut apua koulusta eikä kotoa.
Lue myös: Kotonaan pahoinpidelty kirjailija Hannu Väisänen: ”Tarinoiden voima nitisti pelon”
Uskonto ei jättänyt hyviä muistoja
Pahin oli tapaus, jossa luokan sporttisin kaveri hakkasi hänet niin pahasti, että molemmat solisluut murtuivat.
”Tekijä oli sattumoisin isän esimiehen poika, ja jouduin jopa pyytämään kiusaajaltani anteeksi. Se oli todella epäoikeudenmukaista.”
Kiusaaminen ei kuitenkaan karsinut taiteellisuutta, pikemminkin päinvastoin. Taide oli nuorelle Hannulle vakaumuksellinen, lähes pyhä asia. Sen sijaan uskonnollisuudesta hänellä ei ole juurikaan pyhiä tai edes hyviä lapsuusmuistoja.
Koti oli uskonnollinen ja isä vei lapsilaumansa usein kirkkoon, mutta Hannu koki sunnuntain jumalanpalvelukset vain pakollisina sekä lähinnä kiusallisina.
”Isän katumuspalvelusten katselu ja papin saarnan kuuntelu olivat mielestäni lasten vapaudenriistoa, enkä koskaan tavoittanut kirkkoon liittyvää pyhyyttä.”
Ainoa hyvä muisto ovat seurakuntasisaret, jotka kävivät toisinaan auttamassa perhettä kotitaloustöissä. Hannu luonnehtii heitä suloisiksi.
”Sisaret lauloivat meidän lasten kanssa virsiä.”
Vastenmielisyyttä kirkkoa kohtaan lisäsi isän tuttu sotilaspappi, joka kävi opastamassa, montako remminiskua lapsille piti antaa rangaistukseksi mistäkin rikoksesta.
Kiusaaminen jätti haavat
Kamalin uskontoon liittyvä muisto on kuitenkin se, kun pappiystävä tuli arvioimaan teini-ikäisen Hannun taideteoksia.
”Esittelin ylpeänä töitäni, ja ajattelin, että nyt isäkin vihdoin ymmärtää, kuinka hyvä olen.”
Pettymys oli suuri, kun hän sai kuulla olevansa täysin väärällä tiellä. Hän oli muka syntinen ja kaikki mikä ei ole jumalan kunniaksi, on pirun haitarinsoittoa.
”Onneksi minulla oli maallisia kaitsija-enkeleitä, kuten kuvaamataidon opettaja ja kirjastonhoitaja.”
Erityisesti ensiksi mainitun ansiota oli, että isä päästi pojan 16-vuotiaana taidelukioon. Hannu muutti Savonlinnaan, ja uudessa ympäristössä loppui myös koulukiusaaminen.
Kiusaamisen haavat eivät kuitenkaan ole täysin parantuneet, vaan ikävät tilanteet nousevat yhä mieleen, ja Hannua ahdistaa aina, kun hän lukee lehdistä koulukiusaamisesta tai kuulee tapauksista opettajana toimivalta puolisoltaan.
”Kouluväkivalta on yksi vakavimpia kansantauteja. On uskomatonta, että siihen ei pystytä puuttumaan. Kiusaamista ei saisi vähätellä, vaan siitä täytyy puhua ja mielestäni se pitäisi luokitella rikokseksi.”
”Solisluuni murtuivat, mutta jouduin pyytämään kiusaajalta anteeksi.”Hannu Väisänen
Lahjoja moneen
Musiikki vaikutti Hannuun vahvasti jo alle kouluikäisenä, ja tavallaan hänestä olisi voinut tulla myös laulaja.
”Jo alle kouluikäisenä menin suorastaan ekstaasiin kuullessani radiosta Bachin G-duurikonserton hidasta osaa. Olin lähes tainnoksissa.”
Hannu lauloi Oulun tuomiokirkon poikakuorossa äänenmurrokseen asti ja siirtyi teininä nuorisokuoroon. Taidelukiossa hän esiintyi myös yksin, ja Helsinkiin muutettuaan hän otti laulutunteja Sibelius-Akatemiassa. Hän oppi myös lukemaan nuotteja ja lauloi Schubertin liedejä.
”Minua yllytettiin laulajan uralle, mutta jo silloin sain kuulla, että pitäisi keskittyä johonkin. Valitsin kuvataiteen.”
Hannu oli tunnettu kuvataiteilija, kun hän viisikymppisenä rohkaistui kirjoittamaan. Siitäkin häntä varoiteltiin: ei pidä hajottaa itseään eikä hosua joka suuntaan.
”En enää silloin välittänyt mitä muut sanoivat. Kuvataiteilijana ja kirjailijana käytän eri materiaaleja, mutta molemmissa olen sama Hannu. Tekisin itselleni vääryyttä, jos keskittyisin vain yhteen asiaan.”
Miesvalta oudoksuttaa
Esikoisromaani Vanikan palat julkaistiin vuonna 2004 ja Finlandia-voittaja Toiset kengät kolme vuotta myöhemmin.
Sittemmin Hannu on kirjoittanut romaanien lisäksi myös tarinoita ja erilaisia kirjoituskokoelmia.
”Välillä yritin liikaakin. Nykyään jaan aikani melko järkevästi, on kirjoituskausia ja maalauskausia. Nyt on maalauskausi ja sallin itselleni, että kirjoittelen tunnin aamuisin.”
Hannu valmistelee Kalevala-aiheista näyttelyä, myös uusi romaani on työn alla.
Hannu kuuluu kirkkoon lapsuuden kokemuksista huolimatta, vaikka hän kritisoikin muun muassa kirkon miesvaltaa.
”On helpompi arvostella sisältä päin kuin heitellä kiviä ulkopuolelta.”
Sitä paitsi uskonnot kiinnostavat häntä kovastikin. Hän on koristellut kolme kirkkoa ja myös opiskellut vertailevia uskontotieteitä sekä tutkinut eri kulttuurien uskontoja.
”Olen lukenut paljon alkuperäiskansojen ja myös Kalevalan ja suomalaisten muinaisuskontojen taustoista. Eri uskonnoissa on yhteisiä piirteitä, ja monet asiat toistuvat eri nimisinä.”
Hannua kiinnostaa myös eläinten merkitys ja rooli uskonnoissa sekä naisten ja marginaaliryhmien osa miesten hallitsemissa uskonnoissa.
”Suurissa yksijumalaisissa uskonnoissa, kuten islam ja kristinusko, kaikki valta on miehillä, ja feministinen olemus on siirretty täysin syrjään.”
”Joissakin luonnonuskonnoissa, esimerkiksi Siperiassa ja Japanissa, homoilla, transsukupuolisilla ja naisilla oli usein jokin erityinen tehtävä yhteisössä. He saattoivat olla esimerkiksi samaaneja.”
”Kiusaamista ei saisi vähätellä, mielestäni se pitäisi luokitella rikokseksi.”Hannu Väisänen
Pariisista löytyi uusi elämä
Iso muutos Hannun elämässä tapahtui reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Hannu oli silloin kuvataideakatemian yliopettaja, hänellä oli turvattu virka ja asema myös taiteilijana, mutta hän päätti muuttaa Pariisiin. Se oli rohkea päätös.
”Suomessa raja-aidat eri taiteiden välillä olivat ainakin siihen aikaan jyrkät, Pariisissa tunsin olevani kotonani. Olin opiskellut taidegrafiikkaa, mutta Ranskassa kukaan ei odottanut minulta mitään. Niinpä hankin öljyvärit ja ryhdyin maalaamaan.”
Uudesta maasta löytyi myös kumppani, jonka kanssa Hannu on pitänyt yhtä jo kolmekymmentä vuotta.
Kun Hannu oli nuori, lähes kaikki homot Suomessa olivat kaapissa, eikä Hannukaan tehnyt suuntautumisestaan numeroa.
”Sukulaiset, ystävät ja kollegat tiesivät, mutta julkisesti en asiasta puhunut. Kun muutin Ranskaan, halusin löytää vakaan rakkauden ja solmia parisuhteen.”
Tinderiä ei vielä ollut, joten Hannu laittoi lehteen ilmoituksen: Vaalea skandinaavitaiteilija, jolla on siniset silmät, etsii vakavaa pitkäaikaista suhdetta. Ei lyhyitä seikkailuja.
Hän sai yli sata vastausta, ja vastanneista hän tapasi ison osan.
Christophe teki vaikutuksen, vaikka mies ilmoittikin heti, että valitettavasti hän on keskellä vaikeaa eroa.
Laulaen yli kriisien
Miehet kuitenkin vaihtoivat puhelinnumeroita, ja kärsivällisyys kannatti.
”Ihastuin siihen, että hän on konstailemattomasti erilainen kuin minä, ei mikään taiteilijatyyppi. Hän kuitenkin soittaa hyvin pianoa, ja rupesimme musisoimaan yhdessä. Hän soitti ja minä lauloin.”
Musiikki on yhä tärkeä osa pariskunnan elämää.
”En ole luopunut laulamisesta, ja aika ajoin laulun tarve suorastaan purskahtaa esiin. Joskus saatamme viettää koko viikonlopun laulaen ja soittaen yhdessä.”
Pariskunnalla on myös perinne käydä joulun alla esiintymässä vanhainkodeissa ja hoitolaitoksissa.
Christophe on ammatiltaan matematiikan opettaja, ja tällä hetkellä hän toimii autististen lasten erityisopettajana.
”Pitkässä suhteessa on ollut kriisinsä, mutta kaikesta olemme selvinneet. Rakkaus on myötätuntoisempaa kuin nuorempana, mutta se jatkuu.”
Hannu sanoo, että toista ihmistä ei voi muuttaa, mutta omaa sietokykyään hän on yrittänyt kasvattaa.
”Opettelen koko ajan myötätuntoa kaikissa ihmissuhteissani.”
”Opettelen koko ajan myötätuntoa kaikissa ihmissuhteissani.”Hannu Väisänen
Lainattu ilo ja energia
Hannu on hyväkuntoinen, mutta hän tiedostaa ikänsä ja on tehnyt testamentit sekä muut paperit selviksi puolison ja läheisten kanssa.
Hannun hyvä ystävä, taiteilija Outi Heiskanen, oli viimeiset elinvuotensa muistisairas. Hannu tapasi ystävänsä viimeksi pari vuotta sitten, jolloin tämä eli jo omassa maailmassaan.
”Tälläkin hetkellä minulla on läheinen, jonka muisti heikkenee. On vaikea uskoa ja hyväksyä, että ihminen, joka on aina hoitanut ja järjestellyt muidenkin asioita, ei enää tunnista sukulaisiaan eikä ystäviään.”
Hetkittäin Hannu pelkää sairastumista ja miettii sitä, että entä jos ei pystyisi enää maalaamaan tai kirjoittamaan. Tai että muisti ei enää pelaisi. Ne ajatukset menevät kuitenkin nopeasti ohi.
”Taiteen tekeminen on minun tapani olla olemassa, ja toistaiseksi virtaa on riittänyt. Meille on elämän ajaksi lainattu iloa ja energiaa, ja tärkeintä on säilyttää ilo niin kauan kuin mahdollista.”
Vaikka Hannu on lukenut paljon uskontoon liittyviä kirjoja, mitään vastausta tai tietoa tuonpuoleisesta hän ei ole löytänyt. Se on selvinnyt, että kuolema tuntuu luonnolliselta.
”Se tulee, kun tulee. Ajattelen, että kuoleman jälkeen ei ole mitään – on vain absoluuttinen tyhjyys. Elämässäkin matka on tärkein. Sekä tietysti se ilo, joka on meille matkaevääksi annettu.”
Hannu Väisänen
on 71-vuotias Oulussa syntynyt kuvataiteilija ja kirjailija. Hän on saanut sekä Taiteen valtionpalkinnon että Pro Finlandia -kunniamerkin. Romaani Toiset kengät sai Finlandia-palkinnon vuonna 2007.
Hannu asuu Pariisissa puolisonsa Christophe Richardin kanssa. Heillä on asunto myös pikkukaupungissa Lounais-Ranskassa.
Hannun Kalevala-aiheinen kesänäyttely avautuu 5.6.2023 Laukon kartanossa Vesilahdella. Myös uusi romaani on tekeillä.
Hannu Väisäsen kolme tärkeää
Kommunikaatio
Kaikki luominen perustuu kommunikaatioon. Tarve jakaa syvimmät, parhaimmat ja ihmeellisimmät kokemukset ei ole ainoastaan ylisosiaalisuutta tai tolkutonta seurankipeyttä. Sisäinen imperatiivini on: Puhu ja kuuntele avoimesti, kommunikoi vapaan ihmisen tavoin.
Suuntavaisto
Eksyn hyvin harvoin, enkä lainkaan ymmärrä niitä, jotka ylpeilevät huonolla suuntavaistollaan ja tekevät siitä taiteellisen tai runollisen hyveen. Hyvä suuntavaisto on selviytymismekanismi, joka mentaalisesti kuljettaa ihmisen omaan muinaiseen paimentolaisuuteensa.
Uiminen
Luultavasti olenkin kala, jonkinlainen laulurausku, niin paljon viihdyn vedessä. Erityisesti sukeltaminen on minulle mieluista ja tärkeää. Sukeltaminen on myös tapa päivittää ekokatastrofin tila ja saattaa minut, muiden mukana, vastuuseen.
