Järveä reunustava metsä on pukeutunut syysväreihin. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman seisoo laiturilla ja katselee horisonttiin. Tälle laiturille hän tulee joka kerta ensimmäisenä saapuessaan Viitasaarelle Keski-Suomeen.
Kaksi vuotta sitten hankitusta ”korpikodista” eli omakotitalosta järvenrannalla on tullut Hannu-Pekalle levon tyyssija. Siellä hän viettää kirjailijapuolisonsa Nina Honkasen kanssa niin paljon aikaa kuin kaupunkielämä antaa periksi.
”Sykkeeni tasaantuu jo ajomatkalla Helsingistä Viitasaarelle. Jyväskylän kohdilla huokaisen helpotuksesta.”
Lähitulevaisuudessa Hannu-Pekka pystyy oleilemaan korvessa yhä enemmän, sillä hänellä on alkamassa elämässä uusi vaihe. Vuoden alussa hän jää kahden vuoden virkavapaalle Kansallisteatterista.
Hannu-Pekka tekee sovitut työnsä loppuun. Sen jälkeen hän heittäytyy lempipuuhiensa pariin: kirjoittamaan, lukemaan ja ajattelemaan. Mieluiten luonnon helmassa.
Järjetön määrä töitä
Tiedonjano alkoi jo nuorena. Hannu- Pekka oli lapsi, joka rakasti lukemista. Aikuisuuden kynnyksellä elämään tuli uusi kiinnostuksen kohde, kun hän aloitti opinnot ensin Lahden kansanopiston teatterilinjalla ja sen jälkeen Teatterikorkeakoulussa Helsingissä.
”Mieleni mullistui, kun löysin teatterin ja sitä kautta taiteen maailman. Koin jopa hieman katkeruutta, etten ollut tiennyt teatterin hienoudesta aikaisemmin.”
Yhtä paljon kuin esiintyminen nuorta opiskelijaa kiinnosti lukeminen.
”Ahmin teatterin teoreetikkojen kirjoituksia ymmärtämättä niistä mitään. Jo pelkästään sanasto tuntui kiehtovalta.”
Valmistumisen jälkeen ura on vienyt Hannu-Pekan näyttelemään lukuisiin eri teattereihin, elokuviin ja televisiosarjoihin. Hän on kirjoittanut kirjoja ja kolumneja sekä työskennellyt näyttelijätyön professorina Teatterikorkeakoulussa.
”Olen tehnyt järjettömän määrän töitä. En ennättänyt pysähtyä.”
Pysähdys oli tarpeen
Syksyllä vuonna 2019 Hannu-Pekka pysäytettiin. Munuaiskivi aiheutti niin kovan paineen hänen munuaisaltaaseensa, että se oli haljeta. Kovista kivuista huolimatta tunnollinen työntekijä nousi näyttämölle. Rooliasun alle oli teipattu kylkikatetri.
Tilanne paheni, kun yksi hänelle tehdyistä munuaisoperaatioista johti verenmyrkytykseen ja vei miehen teho-osastolle.
”Toivuin, mutta kokemus oli pysäyttävä. Ymmärsin, etten voi jatkaa entiseen tyyliini.”
Hannu-Pekka myönsi itselleen, että hän oli elänyt terveytensä kustannuksella.
”Olin tehnyt vuosikymmeniä liikaa töitä. Olin painanut lisää kaasua silloin, kun keho olisi tarvinnut lepoa. Näin jälkikäteen ajateltuna toimintani oli järjetöntä.”
Hannu-Pekka on kiitollinen kokemastaan, sillä hän uskoo tarvinneensa pysäytyksen. Sen jälkeen hän on alkanut muuttaa arkisia valintojaan ja elintapojaan terveellisempään suuntaan. Ennen kaikkea hän on rukannut arvojärjestystään.
”Ennen työ meni kaiken muun edelle. Nykyään terveys on minulle tärkeintä. Viisikymppisenä miehenä on väistämättä kohdattava oman ruumiinsa rapistuminen. Itsestään on pidettävä huolta.”
Merkityksellisyyttä etsimässä
Sen jälkeen, kun Hannu-Pekka oli toipunut sairaudestaan, koitti pian uusi pysähdys. Koronapandemia sulki maailman ja teatterit. Töiden loppuminen oli urakeskeiselle ihmiselle hämmästyttävä ja ajatuksia ravisuttava kokemus. Arvot kirkastuivat entisestään.
”Yhteydenpitoni läheisiini tiivistyi. Kun kohtaamisia piti rajoittaa, läheisten merkityksen ymmärsi. Tajusin, miten tärkeää on kysyä läheisiltä, mitä kuuluu ja miten voit.”
Hannu-Pekka päätti alkaa tavoitella kaikilla elämän osa-alueilla merkityksellisyyttä. Ihmissuhteissa tavoite toteutui jo, mutta työsaralla oli tehtävä muutoksia. Ennen hän kiiruhti teatterin lavalta televisiosarjan kuvauksiin ja takaisin. Nyt se aika on ohi.
”Nykyään olen paljon tarkempi siitä, minkälaisia töitä otan vastaan. Tekemisen motiivi kirkastui, eikä se voi olla raha. Maineen tavoittelu ei ole motivoinut minua koskaan.”
Yhdestä moraalisesta periaatteesta Hannu-Pekka on pitänyt kiinni koko uransa ajan: mainoksiin hän ei ole suostunut.
”Olen yrittänyt sanoa nuorille näyttelijäopiskelijoille, että ei voi olla toinen käsi ojossa huutamassa paremman maailman puolesta ja toinen käsi mainostajan kupissa. Globaalissa maailmassamme on paljon vaikuttimia ja hämäriä kytköksiä, joista pitää olla tietoinen.”
Elämä on salaisuus
Hengellisyys on Hannu-Pekalle merkityksellinen asia. Hän liittyi ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1999. Taustalla oli kriisi työssä. Teatteri ei ollutkaan antanut vastausta kaikkiin tärkeisiin kysymyksiin.
Vuosituhannen vaihteesta alkoi ajanjakso, jolloin Hannu-Pekka pohdiskeli paljon uskonasioita.
”Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski sanoi, että elämä on salaisuus. Ajattelen, että elämän tarkoitus on tuon salaisuuden selvittäminen. Olemme vähän kuin lapsia kurkottamassa jakkaran päällä kohti ikkunaa. Liian lyhyinä emme näe koko kuvaa. Lopullisesti salaisuus paljastuu meille vasta kuoleman jälkeen.”
Hannu-Pekan mielestä taide liikkuu hengen maailmassa. Taide toimii siltana ihmisen ja Jumalan välillä.
”Usein työssäni olen yhteydessä jumaluuteen. Kutsun niitä armon välähdyksiksi.”
Erityisen voimakas kokemus yhteydestä johonkin suurempaan Hannu-Pekalla oli silloin, kun hän näytteli Kansallisteatterissa Dostojevskin Idiootti-klassikossa.
”Tunsin, että joku näyttelee kauttani. Toimin ikään kuin kanavana.”
Uskosta Jumalaan on ollut Hannu-Pekalle iloa etenkin vaikeissa paikoissa. Usko auttaa kestämään paremmin kärsimykset. Onnellisuuden takeena hän ei ole sitä koskaan pitänyt.
”Tuskin Kristuskaan oli onnellinen elämänsä pahimpina hetkinä.”
Vapaus valita oikein tai väärin
Usko tuo lohtua. Se kannattelee ja valaa luottamusta siihen, että kaikki järjestyy. Vakaumus luo elämälle merkityksen.
”Vaikka minulle tapahtuisi mitä, pohja elämältä ei putoa koskaan pois. En usko sattumaan, vaan siihen, että kaikella on tarkoituksensa.”
Kohtalon syliin emme voi kuitenkaan heittäytyä. Hannu-Pekka painottaa ihmisen vastuuta omista valinnoistaan.
”Meillä on vapaa tahto. Se on ihmisen jumalallisin ominaisuus. Meillä on vapaus valita oikein tai väärin, hyvä tai paha. Jumala rakastaa meitä niin paljon, ettei pakota meitä uskomaan edes itseensä.”
Uskominen ei ole vakaa olotila.
”Kirjailija Torsti Lehtinen on hienosti sanonut, että en ole uskossa, mutta välillä usko on minussa. Samastun tähän kokemukseen.”
Teatterin lavalla Hannu-Pekka on kuollut monia kertoja. Kuolema osuu hänen mielestään taiteen ytimeen, sillä se koskettaa jokaista.
”Kuolema on äänetön seuralaisemme. Se käy ottamassa ihmisestä mitat. Vierailu unohtuu, ja elämä jatkuu. Puku ommellaan hiljaisuudessa. Jälkimmäinen lause on myös otsikko muusikko Jukka Perkon ja Avara-yhtyeen kanssa valmistamallemme runo- ja musiikkiesitykselle. Esiinnymme, kun tilaisuuksia tarjoutuu.”
Hannu-Pekka on ajatellut kuolemaa, näytellyt kuolemaa ja kirjoittanut kuolemasta. Se ei kuitenkaan helpota ajatusta omasta lähdöstä.
”Mitään suurempaa yllätystä meille ei kai ole tulossa kuin kuolema. Lahjan odottaminen ja avaaminen aina jännittää, että tykkäänkö siitä vai en.”
Siihen Hannu-Pekka uskoo, että sielu jatkaa jollain tavalla matkaansa sen jälkeen, kun fyysinen keho maatuu.
”Kaikki muu tuntuisi hassulta ja merkityksettömältä.”
Ilo ja leikki kaiken ytimessä
Kuoleman lisäksi Hannu-Pekka puhuu mielellään ilosta. Se on kantava voima.
”Ilo ja leikkisyys ovat kaiken tekemiseni ytimessä.”
Näyttelijä on hänestä vähän hassu sana.
”Saksan Spieler eli leikkijä kuvaa mielestäni työtäni paremmin. Vaikka käsittelisin lavalla kuinka vakavia aiheita tahansa, tekemisessä täytyy olla mukana leikkisyyttä ja esittämisessä iloa sekä nautintoa.”
Työllistetyn näyttelijän on ollut aina helppoa löytää elämisen riemu, murheenkin keskellä. Huumorintaju on hänen supervoimansa.
”Elämässäni on ollut vaikeita aikoja, kuten avioero poikieni äidistä ja sairastumiseni. Koskaan vielä en ole kuitenkaan ollut niin vakavassa paikassa, että olisin vajonnut epätoivoon. Ikä on tuonut lisää ymmärrystä siihen, että polullemme kuuluu erilaisia vaiheita – ja kaikista niistä selviää.”
Valoisan luonteenlaadun Hannu-Pekka on saanut syntymälahjaksi. Hänen 93-vuotias äitinsä on hyvin huumorintajuinen. Edesmennyt isä oli aikamoinen velikulta.
”Löydän arjestani helposti ilonaiheita. Tunnen usein kiitollisuutta. Se kasvattaa iloa.”
Hannu-Pekka lukee vähintään kirjan viikossa. Teos voi olla kauno- tai tietokirja ja käsitellä mitä aihetta tahansa. Usein lukeminen venyy pikkutunneille, jolloin päivän muut askareet on saatu päätökseen.
”Haluaisin lukea paljon enemmän. Välillä minua hirvittää ajatus siitä, etten millään pysty elämäni aikana lukemaan ja oppimaan kaikkea sitä, mitä haluaisin.”
Laaja-alainen lukeminen on Hannu-Pekan mielestä tie viisauteen.
Ystävät kuin peilejä
Viisautta hän ammentaa myös ystäviltään ja hengellisiltä opettajiltaan.
”Edesmennyt kummisetäni, ohjaaja Kalle Holmberg, oli minulle todella tärkeä. Olen keskustellut paljon myös ystäväni, ortodoksisen kirkon papin, isä Petri Korhosen kanssa. Ystävät ovat kuin peilejä, joiden kautta näen paremmin itseni.”
Lukemisella, kirjoittamisella ja ajattelemisella Hannu-Pekka tavoittelee syvempää ymmärrystä elämästä. Se lähtee hänen mukaansa siitä, että ymmärtää ensin itseään.
Ajatuksiaan Hannu-Pekka kerää kansien väliin. Syyskuussa ilmestynyt kirja Metsä ei kuule neuvojani perustuu Hannu-Pekan Eeva-lehteen kirjoittamiin kolumneihin.
”Kirjan nimi kiteyttää ajatukseni luonnosta. Meidän on aika kuunnella sitä, eikä neuvoa.”
Viitasaarella kaukana moottoriteistä kuuluu vain luonnon ääniä: tuulen huminaa, veden loisketta ja lintujen huutoja. Korpikoti on toisinaan retriittikeskus.
Hannu-Pekka tai Nina saattaa vetäytyä sinne itsekseen viikoksi tai pariksi keskeneräisten kirjoitustöidensä kanssa. Useimmiten pariskunta viettää siellä kuitenkin aikaa yhdessä.
”Koti korvessa oli yhteinen unelmamme. Kaipasimme rauhaa ja luonnonläheisyyttä.”
Hannu-Pekka on syntynyt Kannonkoskella, korpikodin naapuripitäjässä.
”Olen ruvennut miettimään juuriani ja suvun merkitystä uudella tavalla.”
”Annan elämän tapahtua”
Muutoksen edessä Hannu-Pekka on levollinen. Kahden vuoden virkavapaa tuntuu hyvältä. Hänellä on ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin vaihe, jolloin tulevia projekteja ei ole sovittu pitkälle etukäteen.
”Hyvä parisuhde mahdollistaa vapaapudotukseen heittäytymisen. Koska kirjoitamme Ninan kanssa molemmat työksemme, ymmärrämme toisiamme syvällä tavalla. Tuemme toisiamme kaikessa. Elän tällä hetkellä yhtä elämäni onnellisimmista jaksoista.”
Ajan ottaminen ajattelulle on Hannu-Pekan mielestä kuin puun veistämistä. Siitä syntyy aina jotain uutta.
Hän ei kuitenkaan ota paineita päämäärästä.
”Ennen kaikkea tulevaisuuden tavoitteeni on kiireettömyys. Toivon, että kalenterissani on yksi merkintä päivässä, jos sitäkään. Annan elämän tapahtua.”
Hannu-Pekka Björkman
on 53-vuotias näyttelijä ja kolumnisti. Teatterikorkeakoulusta valmistunut Hannu-Pekka on näytellyt lukuisissa teattereissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hän toimi näyttelijäntyön professorina Teatterikorkeakoulussa vuosina 2013–2018. Hannu-Pekka on palkittu monilla tunnustuksilla, kuten Kultaisella Venlalla ja Pro Finlandia -mitalilla. Hän asuu Helsingissä ja viettää paljon aikaa ”korpikodissaan” Viitasaarella puolisonsa kirjailija Nina Honkasen kanssa. Hannu-Pekalla on kaksi poikaa edellisestä parisuhteestaan. Hannu-Pekan uusin kirja, Metsä ei kuule neuvojani (Kirjapaja), julkaistiin syyskuussa 2022.
