Apu Terveys

Kirjailija Hannu Mäkelä: "Kun täytin kuusikymmentä, aloin todella elää"

Kirjailija Hannu Mäkelä, 76, kokee olevansa nyt elämänsä kunnossa. Hän on ryhtynyt kasvissyöjäksi, laihtunut kymmenen kiloa ja nauttii elämästään maaseudun rauhassa.
Kuvat Antti Vettenranta

Istahdetaan kirjailija, runoilija, akateemikko Hannu Mäkelän kanssa kahvilan pöytään. Kahvilan nimi on sattuvasti Tarina: Hannu Mäkelä on kirjoittanut pitkän uransa aikana tarinoita, kertomuksia ja romaaneja valtavan määrän. Tuotantoon kuuluu romaaneja, novellikokoelmia, lastenkirjoja, tietokirjoja ja televisionäytelmiä.

Lista on suorastaan hengästyttävä, mutta kirjailija ei ole hengästynyt. Hän on hyvässä ja hoikassa kunnossa – elämänsä kunnossa, kuten hän itse asianlaidan ilmaisee.

– Täyttäessäni kuusikymmentä aloin vasta todella elää. Helpompaa on ollut, vaikka väliin on mahtunut muutakin.

Hannu Mäkelä on asunut jo 30 vuotta Nummi-Pusula Sitarlassa, joka kuuluu nykyään Lohjaan. Koti on Hannusta sopivan matkan päässä Helsingistä.

Mietimme, miten oivaltavasti kirjailija Pentti Haanpää (1905–1955) kirjoitti elämästä: ”Ihmisenhän on opittava sieppaamaan ilonsa pienistä ja turhista, jotta hänen elämällään olisi maku.”

Poissa on hyvä, kotona paras.

Hannu Mäkelä pohtii elämää, ihmisiä, kirjoja ja niitä Haanpään turhia ilojakin blogissaan Vanha mies mutisee.

Marraskuun alussa hän kirjoitti:

”Perjantaina siskoni täytti 89 vuotta ja lauantaina päätimme sitä juhlia. Koska hän halusi nähdä Amos Rexin viimein myös sisältä, sinne me suuntasimme. Jonoja ei liiemmin ollut. Jo se tuntui hyvältä. Ja kun alaspäin pääsi portaita, ylös toi sitten jo hissi. Se oli tarpeen huonojalkaiselle siskolleni, jonka pää kuitenkin toimii yhä omatekoista ja hirtehistä huumoria myöten.”

Hannu Mäkelän 4 oivallusta ikääntymisestä

1. Kirjoittaminen on nyt helpompaa

– Omia ajatuksia on aina syytä valaista. Siihen jos mihin auttaa taide, musiikki, kirjallisuus ja maalaustaide, Hannu Mäkelä sanoo.

Elämänkokemus on tärkeää. Kun olin nuori, en ymmärtänyt, mitä järkeä on historian tuntemisessa. Nyt tiedän, että sitä tarvitaan. Historian tuntemus auttaa ymmärtämään, keitä me olemme, mistä tulemme ja miksi olemme.

En ole kokenut ikäkriisejä. Tunnen vahvasti, että elämässä on mieltä. Minulla ei mene nykyään huonommin kuin ennen, vaan itse asiassa aina vain paremmin – sairauksista huolimatta.

Aina pitää ihmetellä ja mennä eteenpäin.

On tärkeää, että varsinkin mieli ja pää ovat virkeitä. Kirjoitan koko ajan. Se on yksi asia, joka pitää vireessä. Tänä vuonna minulta ilmestyy luultavasti viimeinen Herra Huu -lastenkirja ja Mitä rakkaus on? -runokokoelma. Kirjoitan myös romaania.

Päivätahtini on nykyään viisi liuskaa. Nuorempana kirjoitin jopa 20–25 liuskaa päivässä.

Kirjoittaminen on tullut iän myötä ja pitkän uran jälkeen itse asiassa hieman helpommaksi kuin nuorempana. En enää jaksa miettiä tekstieni vastaan­ottoa ja voin kai siksi kirjoittaa mitä haluan.

Alkaessani kirjoittaa lauseet ja tarinat jotenkin vain tulevat. Minulla on kaikki maailman aika keskittyä niihin ja varsinkin niiden hiomiseen.

2. Tennis muistuttaa elämää

Minulla on ollut takavuosina fyysisesti huonoja kausia. Nyt olen taas lähes elämäni kunnossa.

Minulla on molemmissa lonkissa proteesit. Olin leikkauksessa Tampereella erinomaisessa tekonivelsairaalassa Coxassa, johon pääsee kunnallisella hinnalla. Alkutarkastus oli Helsingissä, ja sain itse päättää leikkausajan. Kaikki sujui paremmin kuin hyvin.

Aloin vasta viisikymppisenä pelata tennistä, ja alku oli hankalaa. Nyt pelaan 2–3 kertaa viikossa parin tunnin treenit ja sitten usein nelinpelin, joka tarkoittaa kahta tuntia kerrallaan. Tennis muistuttaa urheilulajina elämää. Sen lyönnit ja juoksut voi hallita järjellä. Vastustajan virhe voi pelastaa oman pelin.

Omaksi lyöntisuosikikseni on muodostunut niin sanottu pokalyönti, siis lyönti, joka johtuu osittaisesta epäonnistumisesta. Olen kehittänyt siitä aforismin tapaisen ajatuksen: pokalyönti on paras.

Miksi se on paras? Siksi, että kukaan – ei lyöjäkään – tiedä, mihin pallo mailan reunuksesta kimpoaa.

Tässä mielessä tennis muistuttaa elämän arvaamattomuutta, ja tässä iässä pidän siitä tunteesta.

3. Maailma ei saa supistua kotiin

Pidän ystäviini edelleen yhteyttä, mutta kirjallisesti. Kasvokkain tapaamisen tarve on vähentynyt.

Ilta- ja yöriekkumiset ovat taakse jäänyttä elämää, ja nautin suunnattomasti rauhallisista aamuista. Rauha elämään tulee siitä, että asun maalla. Se paikka on pieni paratiisi. Siellä on laakso, joki ja metsä sekä hyvät naapurit. Heidän ansiostaan minulla on tunne, etten joudu pulaan.

Liikkua pitää, ja liikunkin paljon myös luonnossa. On tärkeää, ettei jää tuoliin istumaan tai täytä päätään tuijottamalla televisiota. Yhä voi kaiketi sanoa näin: kirjoitus- ja lukutaidolla on ollut ratkaiseva merkitys siinä, että ihminen on muuttunut inhimilliseksi ja saanut omaa eläimellistä perimäänsä edes hieman jalostetuksi.

Äitini sairastui aikoinaan Alzheimerin tautiin. Varon sitä, että antaisin maailmani supistua kodin seinien sisä­puolelle. Juuri se on muistisairauksissa vaarana.

Aina pitää ihmetellä, mennä eteenpäin ja muistaa, että maailma on täynnä kysymyksiä, joihin voi etsiä vastauksia. Aika kuluu nykyään paljon nopeammin kuin nuorempana. Suhtaudun ajan kiihkeästä temmosta huolimatta elämään positiivisesti.

4. Joka iässä voi oppia uutta

Hannu Mäkelä kokee, että paikoilleen jääminen ei ole vaihtoehto. Aina pitää ihmetellä ja mennä eteenpäin.

Laihduin viime vuoden aikana kymmenen kiloa. Voin todella paljon paremmin kuin ennen painonpudotusta.

Naureskelin aiemmin kasvisruoalle, mutta nyt minusta on sukeutunut kasvissyöjä. Se on nykyisen elämänkumppanini ansiota. Olen tässä asias­sa vasta oppipoika, mutta joka iässä voi aina oppia uutta.

Ruoanlaitto on pääasiassa vastuullani, ja viimeksi eilen tein ruokaa. Keitin keltajuuria, porkkanoita ja herneitä, ja ruoasta tuli hyvää kunnon soossin kanssa. Eettisyys on päivän sana, ja myös siksi kasvisruoka on kelpo vaihtoehto, terveellisyyden ohella.

Lennän edelleen, vaikka lentäminen ei ole ilmastoystävällinen teko. Välillä on päästävä pois, matkalle kokemaan uusia maisemia.

Katsoin viime syyskuussa, miten kurjet lähtivät. Niiden ääntä tulee ikävä. Ei auta muu kuin tallentaa mieleen. Tästäkin tiedän, että alan odottaa kevättä. Syyspimeä on työn aikaa, talvella lumi valaisee, jos lunta tulee, mutta sitten todella saapuu taas kevät. Sitä kohti haluan katsoa. Miten nopeasti vuodenajat vaihtuvat. Miten nopeasti vuodet kuluvat.

Hannu Mäkelä

Ikä: 76 vuotta.

Ammatti: kirjailija.

Harrastukset: lukeminen, luonnossa liikkuminen, tennis, kasvisruokien kokkailu.

Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehdessä 1/2020.

Julkaistu: 9.3.2020
Kommentoi »