Voi hyvin

Finlandia-voittaja Anni Kytömäki: ”Tuulen humina pakahduttaa”

Finlandia-voittaja Anni Kytömäki: ”Tuulen humina pakahduttaa”
Kirjailija Anni Kytömäki noukkii romaaneihinsa lauseita metsien uumenista ja purojen varsilta. Hän haltioituu luonnossa samoin kuin mummunsa aikoinaan. Voi hyvin oli Annin mukana luontoretkellä kesällä 2020. Metsän siimeksessä hän kertoi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen Margarita-romaaninsa synnystä.
Julkaistu: 25.11.2020

Eron huomaa heti. Paksut vihreät sammalmättäät polveilevat pehmeästi kivien päällä. Lahonneet puut ovat saaneet kaatua niille sijoilleen sikin sokin. Kasvilajeja on runsaasti. Olemme astuneet vanhaan metsään. Tällaista kokee Suomessa enää harvoin. Luonnontilaista metsää on jäljellä muutama prosentti.

Kirjailija Anni Kytömäki kulkee edellä punaisissa saappaissa vihreä hattu päässään. Kapea, mutkitteleva polku on tuttu. Hän asteli tässä metsässä ensimmäistä kertaa nelivuotiaana mummunsa ja vaarinsa kanssa. Isovanhemmat veivät lastenlapsiaan usein retkelle Nokialla sijaitsevan Ruutanajärven rannalle. Pikkutytöstä noin kilometrin kävelymatka mummulasta määränpäähän tuntui pitkältä taivallukselta, mutta perillä odotti palkinto. Vaari tarjosi kaikille suklaapatukat.

Annin mummu muisti ulkoa satoja luontoaiheisia runoja ja lausui niitä mielellään. Hän saattoi liikuttua kyyneliin kuullessaan tutun linnun liverryksen tai katsellessaan täysin tyyntä järvenselkää.

Tyttärentytär on samaa lajia. Tuulen humina kuulostaa toisinaan niin ihanalta, ettei Anni tahdo oikein kestää sitä. Havina tuo mieleen lapsuuden ja ajatukset, jotka vaelsivat muihin maailmoihin. Tuuli on hänelle tärkeä yksin olemisen ja metsään uppoutumisen symboli.

– Tuntuu, että pakahdun. Erityisesti tähän aikaan vuodesta, kun kaikki nousee maasta esiin niin optimistisin mielin ja linnut laulavat. Kaikki ovat virittyneitä elämään. Liian kaunista.

Matka jatkuu

Auringonvalo läikehtii lehtien lomassa. Anni huomaa polun varressa mustakonnanmarjan, jonka hän muistaa hyvin lapsuudesta. Kasvi viihtyy kuivien lehtojen varjoisilla rinteillä kuten juuri täällä.

– Siihen aukeaa valkoinen hieno kukinto. Nyt se on vasta nupullaan. Lopuksi tulee musta marjaterttu. Muistan, miten minulle selitettiin pienenä, että marjat ovat myrkyllisiä, ja sehän oli tosi jännittävää.

Ennen vanhaan kasvista käytettiinkin nimiä mörön- tai surmanmarja. Anni löytää kasvin läheisyydestä pähkinäpensaan, valkovuokkoja ja sudenmarjaa. Nekin ovat tyypillisiä lehtokasveja, jotka vaativat ravinteikasta multaa. Kulkuamme seuraa myös mustapääkerttu, jonka kirkkaan huiluäänen tunnistamme.

Vaskikorento istahti kevyesti Annin sormelle.

Haave kirjailijan urasta

Koulutukseltaan Anni on luontokartoittaja. Siksi hän tuntee kasvilajit niin hyvin. Ihmisparvissakin hän toimii mieluiten kartoittajana, tarkkailijana kuin suulaana osallistujana.

Äänekäs parveilu ahdisti Annia erityisesti lukiossa. Hän koki itsensä erilaiseksi, jonkinlaiseksi kummajaiseksi verrattuna ikätovereihin.

– Monet jutut tuntuivat vierailta. En saanut selville asioita, jotka olivat muille normaaleja, kuten millaiset vaatteet pitää olla. En ymmärtänyt mitään farkkumerkeistä.

Anni liikkui tuohon aikaan yhä enemmän luonnossa, kuunteli klassista musiikkia ja kävi pianotunneilla. Hän luki Kaari Utrion historiallisia romaaneja. Menneisyys kiinnosti enemmän kuin nykyisyys.

Samaan aikaan hän havahtui luonnon tuhoutumiseen. Kukaan ympärillä ei tuntunut jakavan samaa kokemusta. Anni etsi omaa viiteryhmäänsä ja löysi sen lopulta luonnonsuojelujärjestöistä.

Yksin olemisen tarve on ollut niin vahva, että parikymppisenä hän kokeili jopa erakkoelämää. Anni asui Hämeenkyrössä pienessä mökissä järven rannalla vuoden verran.

– Se oli aika askeettista. Kävin kaupassa ja kirjastossa, mutta en juuri muuten tavannut ihmisiä.

Anni työsti mökissä novelleja, jotka saivat palkintoja kirjoituskilpailuissa. Haave kirjailijan urasta oli ruusunnupullaan.

Lopulta Anni huomasi, ettei erakkoelämä ollutkaan häntä varten. Se oli aivan liian yksinäistä. Tuosta vuodesta jäi jälkeen hauska muisto. Nuori nainen ei asunutkaan mökissä yksin. Seurana oli joukko hevosmuurahaisia, jotka viihtyivät mökin lämmittimen takana ja rouskuttivat rauhassa vanhaa seinää. Eräänä kevätpäivänä esiin asteli joukon jättiläinen. Hämmentävän iso yksilö.

– Ehkä siellä oli niin hyvät ja lämpimät oltavat. Hän oli ehkä joukon kuningatar.

Eikä mikään vaatimaton rouva. Liki kaksisenttinen kuningatar voi elää jopa 10-vuotiaaksi.

Liito-oravien koti

Saavumme perille. Ruutanajärvi hohtaa kuin pieni pyöreä helmi syvällä vihreän sametin uumenissa. Suojelualue sen ympärillä on 27 hehtaarin suuruinen. Tämä on liito-oravien, lehtopöllöjen ja pähkinähakkien koti.

Paikka on ollut tärkeä monelle sukupolvelle. Anni tietää, että jopa hänen isoisovanhempansakin kävivät virkistäytymässä täällä. Pariskunta piti Siurossa kauppaa 1900-luvun alussa. Pitkän työviikon jälkeen oli mukava lepuuttaa hermoja metsäjärven suojissa.

Telkkä lentää matalalla ohitsemme. Lintu pesii täällä parhaillaan. Huokaamme kuvaajan kanssa syvään. Mikä idylli!

Annin mielestä suojelualueissa parasta on se, ettei retkelle lähtiessä koskaan tarvitse pelätä, mitä periltä löytää. Moni rakas metsä, jota ei ole suojeltu, on avohakattu ja ruovittu pois. Näky on ollut tyrmäävä.

– Itselle tärkeisiin metsiin menee usein pelonsekaisin tuntein, että onko se enää olemassa. Se on raskas piirre retkeilyssä.

Anni kertoo, että Suomessa avohakataan vuosittain Ahvenanmaan kokoinen alue. Metsäojia meillä on niin paljon, että ne riittäisivät vyöttämään maapallon 17 kertaa ympäri.

– On jaksettu kaivaa, kirjailija lausahtaa.

Metsätalousihmiset puolustautuvat sanomalla, ettei kaikkea voi suojella eikä metsää saa museoida.

– Mutta jos edes se 10 tai 20 prosenttia suojeltaisiin. Sekin on vähän kokonaismäärästä. Eikä metsä voi koskaan olla museo. Sehän muuttuu jatkuvasti, elää ja hengittää koko ajan, Anni vastaa kritiikkiin.

Häntä surettaa, että satoja vuosia eläneistä puista tehdään vessapaperia ja kertakäyttötuotteita. Kaatamisen syyn olisi oltava painavampi ja kestävämpi. Huonekalu, talo tai soitin. Ihanne on Stradivarius. Kauniista 300-vuotiaasta viulusta on iloa monille sukupolville. Puu soi pitkään.

Mutta ajat ovat muuttumassa. Anni vertaa avohakkuista luopumista orjuuden lakkauttamiseen.

– Olihan Yhdysvalloissakin ensin hyvin pieniä ääniä, jotka puhuivat orjuutta vastaan, mutta vähitellen asia laajeni ja lopulta oli pakko tehdä jotain. Aika ajoi rotusorron ohi. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Aika ajaa avohakkuiden ohi.

Ruutanajärvi on ollut rakas retkikohde monille sukupolville. Ihminen on jättänyt puumerkkinsä.

Kuusen juuressa

Kävelemme järven rantaa kiemurtelevaa polkua eteenpäin. Pysähdymme vanhan kuusen viereen. Palokärki on nakuttanut siihen syviä koloja. Kaarna repsottaa ja puu on katkennut puolesta välistä. Juuren lähellä kasvaa kantokääpä.

– Metsässä on hienoa nähdä ajan kerroksia. Moninainen elämä on valloittanut kuusen. Samalla kertaa on läsnä tämä päivä ja kuusen kautta 1900-luvun alku, aika, jolloin puunsiemen alkoi itää. Nyt elämä etenee muussa muodossa. Ravinteet jatkavat kulkuaan, Anni kertoo.

Hän teki keväällä muutaman ystävänsä kanssa tänne retken Pentti Linkolan muistoksi. Suomen kuuluisin luonnonsuojelija oli lähtenyt kiipeämään siihen korkeimpaan lintutorniin. Anni ja Linkola olivat ystäviä.

– Tämä on penttimäinen kohde, hän oli metsien ja järvien mies.

Anni otti Linkolaan yhteyttä parikymppisenä, kun ympäristöahdistus oli pahimmillaan.

– Olin lukenut kaikki hänen kirjansa. Tuntui, että luonnon rakkaus ja luonnossa hurmioitumisen kokemukset yhdistivät meitä.

Niinpä nuori nainen rohkaisi mielensä ja soitti sydän pamppaillen Linkolalle.

– Hän oli tosi leppoisa ja juttelimme pitkät pätkät. Mukava ja huumorintajuinen ihminen. Pian menin jo tapaamaan häntä.

Linkola pyysi Annia Luonnonperintösäätiön hallitukseen. Hän oli toimessa 12 vuotta. Tällä hetkellä hän istuu Ikimetsän ystävät ry:n hallituksessa. Se on säätiön tukiyhdistys.

Muutkin Kytömäet ovat aktiivisia luonnonsuojelijoita. Annin isä ja äiti ovat vihreiden edustajia Ylöjärven kaupunginvaltuustossa. Veli on työskennellyt Pirkanmaan luonnonsuojelupiirissä.

Juhlan aika

Tänään on juhlapäivä. Anni on saanut kolmannen romaaninsa käsikirjoituksen viimeisteltyä. Kirja on lähtenyt kustantajalle. Seitsemän vuoden työrupeama on päättynyt. Skool! Tyytyväinen kirjailija kulauttaa suullisen juomavettä pullostaan.

Anni kirjoittaa paksuja, 600-sivuisia järkäleitä. Kun hän tarjosi esikoisensa, Kultarinnan käsikirjoitusta ensimmäiselle kustantajalle, vastaus oli melko tyly: lyhennä puoleen ja muokkaa selkeästi rakkausromaaniksi. Onneksi Anni kokeili toista kustantajaa, sillä suomalaiset pitivät järkäleestä. Se oli Finlandia-ehdokkaana. Luontokuvausta ja rikasta kieltä kehuttiin. Moni lukija kertoi lähteneensä heti metsäretkelle kirjan innoittamana.

Anni on ostanut kirjoista saamillaan tuloilla metsää yhteensä 14 hehtaaria. Kolme paikkaa on suojeltu ikuisiksi ajoiksi.

Uusi Margarita-romaani on omistettu ”Maan ja veden hiljaisille”. Se kertoo ihmisistä ja jokihelmisimpukoista. Kirja sijoittuu 1940–1950-luvuille jälleenrakennuksen aikaan, jolloin metsiä alettiin hakata laajasti. Romaanin henkilöt joutuvat vaikeiden valintojen eteen.

Sukupuuton partaalla

Virtaavissa vesissä viihtyvä jokihelmisimpukka eli raakku on erittäin uhanalainen. Vesien saastuminen, purojen ruoppaaminen ja metsien ojittaminen ovat vieneet kannan liki sukupuuton partaalle.

Tummanruskean nilviäisen latinankielinen sukunimi on Margaritifera. Tästä juontuu Annin romaanin nimi.

Simpukka on hieno symboli ihmiselämän kannalta. Kuori suojaa pehmeää sisintä. Jos sinne ajautuu terävä hiekanmuru, ympärille kasvaa helmi. Kun kuoren rikkoo, simpukka kuolee. Paluuta ei ole.

Anni asuu puolisonsa kanssa Hämeenkyrössä. Omakotitalon lähellä virtaa joki, jossa elää jokihelmisimpukoita. Laji on kiinnostanut häntä jo nuoresta saakka.

– Jokihelmisimpukka voi elää yli 200-vuotiaaksi. Ajattele, jossakin pienen puron pohjassa elää ikivanhoja pieniä tyyppejä. Ihan mahtavaa.

Simpukat ovat maapallon vanhimpia eläimiä. Kaikkein vanhimmaksi elää islanninsimpukka. Se seurailee veden virtauksia parhaimmillaan yli 400 vuotta.

– Se on hienoa. Me ihmiset olemme aika omahyväisiä oman lajimme kanssa. Karismaattisia eläimiä, kuten karhuja ja leijonia ihaillaan myös. Sitten on pieni simpukka, joka tohinan taustalla elelee rauhassa hiljaista elämäänsä kaikkein vanhimpana.

Ihmisistä sanotaan usein, että hänen tulisi tulla ulos kuorestaan. Lapsia kasvatetaan sosiaalisiksi ja ulospäinsuuntautuneiksi. Maailma on avoin ekstroverteille.

– Miksi ei saa pysyä sisällä kuoressaan, jos on todennut tarvitsevansa sitä? Anni kysyy.

Romaani onkin introverttien puolustuspuhe. Päähenkilöt ovat ihmisinä samantyyppisiä kuin simpukat. Heistäkin on etsitty helmiä, rusautettu kuori rikki.

Ruutanan vesi on yllättävän kirkasta, vaikka kyseessä on metsäjärvi.

Suojaava kuori

Anni tunnistaa hyvin oman suojaavan kuorensa ja aistii herkästi tilanteet, joissa se vahvistuu.

– Ihmisten seurassa tai kaupungilla, jos kuljen vilkkaalla kadulla. Luon silloin haavoittumattoman pinnan itselleni. Tuntuu tosi hyvältä, kun olen tajunnut iän myötä, että tarvitsen sitä eikä ole mitään syytä hävetä.

Aina ei ole ollut näin. Anni muistaa yläasteelta tapauksen, joka on jäänyt ikuisesti mieleen. Luokanvalvoja sanoi vanhempainvartissa hänen äidilleen, että Anni on huolestuttavan hiljainen lapsi.

– Koin valtavaa epätoivoa. Mietin, miten saisin kerrottua, etten ole outo hissukka ja minullakin on omia ajatuksia, sisäistä elämää.

Oma pulpetti oli Annille turvallinen suojakupu. Häntä hirvittää nykykoulu, jossa luokista ja omista paikoista ollaan luopumassa. Opetus järjestetään ekstroverttien ehdoilla.

– Oman kuoren tunnistaminen ja tunnustaminen on ollut minulle elämän vapautumisen merkki. Ei tarvitse yrittää tehdä asioita väärällä tavalla.

Onko joku repäissyt kuoren joskus väkivalloin auki?

– Mitään niin radikaalia ei ole koskaan tapahtunut. Mutta koen syvästi asioita ja otan kaiken aika vakavasti.

Kesällä 2017 Anni oli kävelyllä kodin läheisessä metsässä. Kirjan idea muhi ajatuksissa. Hän huomasi tutkijaryhmän, joka kartoitti simpukkakantaa lähijoessa.

Anni tarttui tilaisuuteen ja pääsi seuraavalla tutkimuskäynnillä tarkkailemaan simpukoiden käyttäytymistä läheltä. Tutkijat noukkivat raakkuja varovasti purosta, mittasivat ja laskivat takaisin veteen.

Ennen paluutaan jokeen simpukat olivat hetken maahan levitetyllä alustalla.

– Ne sihisivät ja kihisivät. Sisältä pulppusi ilmakuplia. Paljon liikettä. Hyvin elävä kasa ja touhu oli selvästi yksilöllistä. Mitä kaikkea simpukka aistiikaan ympäristöstään.

Anni jutteli myöhemmin yhden tutkijan kanssa. Mitä raakut mahtavat ymmärtää ja tajuta?

Konneveden tutkimusasemalle on pelastettu raakkuja saastuneista joista. Ne elävät ja lisääntyvät. Jossain vaiheessa ne palautetaan takaisin luontoon.

Tutkija kertoi, että jos veteen työntää kätensä joku muu kuin päivittäinen hoitaja, raakut sulkevat kuorensa heti kiinni. Tutun hoitajan läheisyydessä ne pysyvät auki.

– Simpukat siis oikeasti tajuavat sen, että nyt on jotain erilaista vireillä, mennäänpäs varalta kiinni. Se tuntuu aika mystiseltä.

Anni käyttää retkeillessään paperikarttoja. Hänellä ei ole älykännykkää.

Yhdessa sieniretkelle

Kävelemme takaisin autoille. Ruutanajärvi jää selän taakse. Eräs paluumatka on ollut erityisen tärkeä Annille. Hän oli tullut tänne ensitreffeille erään miehen kanssa. Seurustelu syveni. He menivät myöhemmin naimisiin. Pari oli tavannut kirjastossa.

Nuoripari lähti siis yhdessä sieniretkelle. He poimivat rouskuja ja tekivät löydön, tapionherkkusienen. Se on erinomainen ruokasieni. Anni suosittelee metsä- ja sieniretkiä rakastumisen alkuvaihetta eläville.

– Parempi kuin kahvila. Voi olla välillä hiljaakin. Saa katsella ja kuljeskella yhdessä.”

Retken jälkeen voi sitten rauhassa miettiä, laitetaanko sienet seuraavalla kerralla samaan koriin.

Haastattelu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 6/2020.

Kommentoi »