Eppu Nuotion elämä oli nuorena hyvin raskasta, kunnes haavat paikkasi parisuhde: ”Rakkaus paransi heikon itsetuntoni”

Kaksi romaania, kaksi lastenkirjaa ja kaksi näytelmää. Ne ovat tämän vuoden satoa, mutta yhteensä Eppu Nuotio on kirjoittanut jo lähes sata kirjaa ja niiden lisäksi käsikirjoituksia, kuunnelmia ja musikaaleja sekä tehnyt näyttelijän ja ohjaajan töitä.

Tämän sanallisen moniottelijan sekä ohjaaja ja muusikko Kurt ”Kurre” Nuotion, 82, elämässä riittää vauhtia myös yksityispuolella.

Vuosien varrella perhe on asunut pikkukaupungissa, maaseudulla, suurkaupungin keskustassa, lähiössä sekä saaristossa.

Kymmenen vuotta sitten he muuttivat Berliiniin, josta palasivat kolme vuotta sitten Helsingin Töölöön. Toistaiseksi he asuvat Hyvinkäällä, mutta haaveissa on jälleen koti pääkaupungin keskustassa.

Korona-aikana pariskunta on ollut paljon myös Keski-Suomessa Ruoveden-mökillä, ja nyt tapaamme Epun kanssa Hangossa, jonne hän on tullut kirjoituslomalle ystävän asuntoon.

Istumme viihtyisässä rantakahvilassa, ja aika tuntuu miltei pysähtyvän, kun Eppu juttelee viisaudesta, elämän jatkumosta sekä toivon ja ilon merkityksestä.

Kevään aikana hän on tutkinut isänsä sota-aikaisia valokuvia, kirjoituksia ja kirjeitä ja löytänyt niistä paljon voimaa sekä viisautta.

”Isä on kuvannut tarkasti sodan vaiheet. On koskettavaa havaita, kuinka ensimmäisissä kuvissa hän on lapsenkasvoinen poika, ja jo muutama vuosi sodan jälkeen silmissä voi nähdä kokeneen miehen surun. Isä lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena rintamalle. Hän sanoi itse, että sotaan lähti lapsi, mutta kotiin palasi vanha mies.”

”Synnyin Iisalmessa kolmilapsisen perheen kuopukseksi. Olin vilkas ja utelias lapsi, joten kaikenlaisia haavereita tapahtui – milloin upposin jäihin, milloin kolaroin pyörälläni.

Minulla oli maitorupi, jonka takia olin kahdeksanvuotiaana sairaalassa Helsingissä useamman viikon. Ihottuma vaivasi vielä teini-iässä, ja itsetuntoni oli aivan pohjalukemissa.

Kasvoin tosi nopeasti, ja olin 12-vuotiaana perheemme pisin. En todellakaan ollut luokan kaunein tyttö, johon kaikki pojat rakastuivat. Olin mielestäni honkkeli, kaikin puolin liian iso, ja yritin peitellä naisellisia muotojani ja vähättelin itseäni.

Jotkut sanovat, että nuoruus on elämän ihaninta aikaa, mutta minulle ikävuodet 17–22 olivat elämäni rankimmat. Melkein puistattaa, kun ajattelenkin. Parikymppisenä olin niin rikki, että minua hoidettiin kaksi kuukautta Lapinlahden sairaalan avo-osastolla. Siellä tunsin tulevani kuulluksi, ja vähitellen aloin ymmärtää, että kelpaan omana itsenäni.

Olen kiitollinen saamastani avusta, ja arvostan mielenterveyspalveluita suunnattomasti. Toivon, että kukaan nuori ei jäisi yksin ja ilman hoitoa.

Jos nyt voisin neuvoa nuorta itseäni, sanoisin, että teini-iässä voi olla hetkittäin vaikeaa, mutta se menee ohi. Kaikesta selviää. Vakuuttaisin, että olet hyvä tyyppi, älä anna kenenkään toisen määritellä sinua.

Muistuttaisin myös, että henkistä tai fyysistä väkivaltaa ei pidä ikinä eikä missään tilanteessa hyväksyä. Vaikka kuinka haluaa tulla rakastetuksi, ei saa antaa kenenkään alistaa ja nöyryyttää itseään.”

”Tapasin mieheni Kurren aikoinaan Kouvolan teatterissa. Olin 23-vuotias aloittelija ja hän 45-vuotias ammattilainen. Arvostin hänen itsevarmuuttaan, koska olin itse edelleen nuori, epävarma ja vasta eheytymässä.

Oikeastaan ihailin hänessä kaikkea. Iloisuutta ja energiaa sekä sitä, että hän oli kuin raikas kevättuuli ja että hän rakastui juuri minuun. En tippaakaan miettinyt, minkä ikäinen hän oli.

Keskinäinen kemiamme oli vahva, ja kaikki oli heti selvää. Vuoden päästä meillä oli yhteinen tytär ja pian saimme pojan ja myöhemmin toisen. Lisäksi Kurrella oli kaksi poikaa edellisestä liitosta, joten seurusteluaika jäi lyhyeksi. Olimme nopeasti suurperhe.

Rakkaus on ollut paras lääke huonoon itsetuntooni. Kurre on aina kannustanut ja kehunut minua. Hän ei koskaan arvostele kenenkään ulkonäköä, ja hänen kauttaan olen oppinut arvostamaan itseäni ja omia vahvuuksiani, keskittymään siihen, missä olen hyvä.

Mielestäni rakkaus on tahtomista. Rakkaus ei ole hattara eikä poutapilvi, vaan rakkaus on tekoja, sitä että eletään arkea yhdessä. Vihkikaavassakin kysytään, että tahdotko –  ei siinä puhuta esimerkiksi osaamisesta.

Kurt yllättää minut lähes päivittäin pienillä arkisilla asioilla. Eilen hän oli esimerkiksi ostanut kauniin Marimekon pellavaliinan, josta tiesi minun ilahtuvan. Viime viikolla hän piristi minua imuroimalla asunnon sillä aikaa, kun olin kaupungilla.

On tärkeää rakastaa, ja rakkaus pitää sanoa ääneen. Jokainen haluaa kuulla olevansa rakastettu. Kurre on vakuuttanut sitä minulle pian neljäkymmentä vuotta, ja se on tehonnut. Olen oppinut rakastamaan itseäni ja muita.”

”Rakastumisen lisäksi toinen iso itsehyväksynnän harppaus oli esikoisen syntymä. Olin tottunut vähättelemään itseäni, mutta oma arvoni lisääntyi kohisten, kun tajusin, että tämä keho on onnistunut synnyttämään näin ihanan lapsen.

Raskaus ja vauvan hoitaminen tuntuivat heti tutuilta ja luontevilta, enkä ehtinyt kipuilla ulkonäköni kanssa. Tajusin, että tämän homman minä osaan. Lapsi rakastaa ja tarvitsee minua ja minä häntä.

Kun itse olin lapsi ja nuori, äitini sairasti vakavaa suolistosairautta ja oli ajoittain hyvin masentunut.

Isä helli ja hoivasi minua, mutta suhde äitiin oli ongelmallinen, koska murrosikäisenä näin vain napaani saakka. Silloin en ymmärtänyt hänen tilannettaan. Ajattelin, että hän ei rakasta minua, koska en ole kyllin hyvä.

Lasteni syntymän aikoihin äitini alkoi voida paremmin, ja vähitellen suhteemme lämpeni. Ihanien lapsien lisäksi olin onnistunut synnyttämään myös rakastavan äidin ja aivan täydellisen isoäidin. Sain häneltä apua ja tukea aina, kun tarvitsin.”

”Työ on elämäni selkäranka. Olen kiitollinen ja etuoikeutettu, kun olen saanut tehdä näin kiinnostavia töitä. Kirjoittamiseeni liittyy jotain hyvin sisäsyntyistä, lähes kutsumusta. Työ on mielestäni synonyymi vapaudelle. Ajattelen, että tehtäväni on kertoa tarinoita.

Olen tehnyt joskus lyhyitä määräaikaistöitä teatterissa, mutta enimmäkseen olen ollut vapaa kirjoittaja ja tekijä. Olen melko tuottelias, koska olen tietoisesti opetellut kurinalaisuutta ja kirjoitan säännöllisesti joka päivä.

Minulla on useita projekteja kesken, ja teen asioita päällekkäin sekä lomittain. Jos homma ei tunnu etenevän, avaan uuden tiedoston. Tiedän, että sanat lepattavat vapaina kuin perhoset, eivätkä ne ilmesty koneen näytölle, ellei niitä aktiivisesti pyydystä.

Suhtaudun tekemisiini yleensä rauhallisesti, mutta joskus viime metreillä alan stressata. Huono itsetunto yrittää puskea esiin ja epäilen, että kaikki mitä olen kirjoittanut, onkin roskaa.”

”Kurre sai sairauskohtauksen Berliinissä neljä vuotta sitten, ja silloin ajattelin ensimmäisen kerran ikäeroa. Hän on sentään yli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin minä.

Kuoleman lähellä käyminen säikäytti myös Kurren. Hän rupesi pohtimaan testamenttia, opetti minulle tilinpitoa ja alkoi kaivata Suomeen. Tarkoituksemme oli asua Berliinissä kauemmin, mutta Kurre ajatteli, että on turvallisempaa ja kivempaa vanheta omalla kieli- ja kulttuurialueella.

Viime lokakuussa saimme toisen muistutuksen elämän rajallisuudesta.

Olin lähdössä koiran kanssa lenkille, kun huomasin, että Kurre seisoi makuuhuoneessa sängyn vieressä, vasen käsi roikkui oudosti eikä puheesta saanut selvää.

Tilasin heti ambulanssin. Ensiavusta sanottiin, että nyt ei saa liikkua, vaan pitää pysyä paikallaan. Kurre alkoi vähätellä oloaan ja sanoi, että ei tässä mitään hätää. Hän yritti kävellä, mutta koiramme oli niin viisas, että painoi häntä tassullaan rinnasta alas sängylle.

Ambulanssi tuli kuudessa minuutissa. Kun hänet nostettiin paareille, huusin vielä perään, että rakastan sinua, yritä pysyä hengissä. Hän vastasi hiukan sammaltaen, mutta ymmärsin, että yritys on kova.

Kun soitin sairaalaan, sain kuulla, että sinne tullessaan mies oli jo puhua papattanut kuin ruuneperi. Se oli valtava helpotus. Tajusin, että Kurre on ennallaan.

Kyseessä oli aivoinfarkti, mutta onneksi hänet saatiin nopeasti hoitoon, joten mitään vaurioita ei jäänyt. Hän oli sairaalassa vain kolme päivää, mutta olihan se säikäyttävä kokemus.

Kukaan ei voi tietää päiviensä määrää, mutta pandemia-aikana olemme noudattaneet rajoituksia. Kahdeksankymppiselle esimerkiksi korona on pelottavampi uhka kuin nuoremmalle.”

”Erosin aikoinaan kirkosta ikävien henkilökohtaisten kokemusten vuoksi, mutta huomaan nykyään ajattelevani uskonnosta hieman samoin kuin isäni. Hän kirjoitti sota-ajan muistiinpanoissaan kokeneensa jonkinlaista korkeimman varjelusta. Johonkin sellaiseen haluan itsekin uskoa.

En tiedä, onko kaikki tässä, enkä voi mennä sanomaan, että mitään muuta ei ole. Ehkä minun ei tarvitsekaan tietää.

Kiertelen mielelläni museoissa ja poikkean suurkaupungeissa ja pikkukylissä kirkkoihin. Vanhat ja pyhät paikat rauhoittavat minua ja antavat energiaa sekä hyvän jatkuvuuden tunteen.

Kävely on minulle tärkeää päivittäistä liikuntaa, mutta se on myös rauhoittumiskeino. Minulla on askelmittari, ja tavoitteeni on saada joka päivä vähintään 10 000 askelta. Lenkeilläni kuuntelen joskus kirjaa, mutta useimmiten vain ihastelen ympäröivää luontoa.

Luonto, meri, metsä ja puut ovat minulle pyhiä asioita. Kun näen horisontin, tunnen, kuinka rauha laskeutuu. Se, samoin kuin klassinen musiikki, avaa oven mieleni pyhään tilaan.

En varsinaisesti koskaan rukoile, mutta yritän tehdä hyviä tekoja ja synnyttää hyvää. Uskon, että hyviä asioita tapahtuu, kun menee määrätietoisesti niitä kohti ja antaa hyvälle mahdollisuuden.”

”Isäni on sanonut, että jos ihmisen pitäisi katsoa taaksepäin, meillä olisi silmät selässä. Olen hyvin ratkaisu- ja toimintakeskeinen käytännön ihminen, en mikään vanhojen vatvoja. Ajattelen, että olen toiminut kussakin elämäni tilanteessa sillä kokemuksella ja tietämyksellä niin hyvin kuin mahdollista.

Kepeys on minulle tietoinen valinta, oma suojamuurini. Otan ilon liepeestä kiinni aina kun suinkin yletyn.

Olen sanonut, että Kurre on tanssahtelija ja hänen seurassaan minulla on joka päivä hauskoja hetkiä. Arvostamme molemmat iloa ja kepeyttä, sillä tämä on meidän ainut elämämme. Olisi tosi raskasta, jos sen ottaisi liian vakavasti.

Kun minulla on huono tai surullinen olo, itku helpottaa. Itkemisen jälkeen työnnän ikävät asiat tietoisesti syrjään. Yritän käsitellä pahan olon juurisyyt heti, enkä siirrä niitä piiloon.

Kun on puhdas pöytä, voi nauttia arkisesta tekemisestä ja siitä mitä on, eikä piehtaroida omassa surkeudessaan.

Olen aina kirjoittanut päiväkirjaa tai erilaisia muistiinpanoja, mutta en pura kirjoittamiseen murheitani. Mielestäni on viisautta pitää joitakin asioita itsellään. Liika selittely vain paisuttaa ongelmia ja ne leviävät entisestään.

Viisaus on myös laaja-alaisuutta ja suvaitsevaisuutta, sekä kykyä tunnistaa tosiasiat ja opetella tuntemaan itsensä. Kokemus lisää viisautta, ja joskus ihminen viisastuu vanhetessaan, mutta ei aina.

Olen oppinut vuosien myötä rakastamaan itseäni ja samalla myös muita. Olin nuorena niin hukassa itseni kanssa, että vanheneminen tuntuu rypyistä ja krempoista huolimatta pelkästään hyvältä. Kenties olen viisastunut sikäli, että tiedän paikkani enkä enää juokse kerjäämässä kenenkään hyväksyntää.”

”Tunnen olevani kuusikymppinen, ja olen iloinen siitä. Mitä kauempana tuskaisesta nuoruudesta olen, sen parempi. Elämää on takana ja edessä. Olen pohtinut kaiken rajallisuutta selaillessani isän muistoja, ja toisaalta pitäessäni pientä lapsenlasta sylissäni.

Isoäitiys on valtava, ylimääräinen lahja, ja katson ihaillen, kuinka hyviä ja systemaattisia nuoret vanhemmat ovat. Itse opin ihan sokkona ja puoliksi vahingossa olemaan äiti, ja nyt yritän isoäitinä olla luonteva osa elämänketjua.

Olen iloinen siitä, että lapseni muistavat minun vanhempani. Yritän kertoa heille ja lapsenlapsilleni mahdollisimman paljon heidän isovanhempiensa historiasta ja tiivistää elämäni hyvää jatkumoa.

Aamut ovat minulle tärkeitä rauhoittumisen hetkiä. Herään usein ennen Kurrea, ja ehdin kirjoittaa rauhassa jo ennen kuin hän nousee ylös. Nautin siitä, että olen elossa ja terve. Elämä on kivaa, päivä on katettu minua varten.”