Moka. Virhe. Kämmi. Sählääminen. Tunarointi. Möhliminen. Töppäily. Epäonnistuminen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Ensimmäinen moka, jonka muistan, sattui, kun olin parivuotias. Kiipesin kirjahyllyyn ja kurkottelin maljakkoa ylähyllyltä. Kun sain maljakon käsiini, se lipesi otteestani, räsähti lattialle ja meni rikki.

Pelästyin ja aloin itkeä. Vanhempani syöksyivät vihaisina paikalle, äiti kiljui ja isä antoi luunapin otsaani. Se oli normaalia kasvatusta 1960-luvun alussa.

Minusta tuli kiltti tyttö, ja opin pelkäämään mokia. Pelkäsin epäonnistumista ja virheiden tekemistä vielä 30-vuotiaana niin paljon, että pidin onnistumista ainoana vaihtoehtona opinnoissa, työelämässä, harrastuksissa ja parisuhteissa.

Ei ihme, jos virheettömyyden vaatimus ahdisti välillä. En antanut itselleni mahdollisuutta oppia mokista ja kasvaa ihmisenä.

Kaikki mokaavat

Kukaan ei selviä elämästä ilman arkisia tumpelointeja ja jättimäisiä emämokia. Ne kuuluvat ihmisyyteen. Psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvisen mukaan lapsuuden kokemukset ovat ratkaisevia siinä, miten opimme suhtautumaan mokiin, ovatko ne maailmanloppu vai elämään kuuluvia kupruja.

– Lapsi tarvitsee ympärilleen paljon rakkautta niin, että hän ymmärtää mokatessaankin olevansa rakastettu ja hyväksytty. Muuten lapsi menettää kasvonsa ja alkaa biologisena olentona ja laumaeläimenä pelätä tulevansa hylätyksi ja joutuvansa lauman ulkopuolelle. Hän oppii häpeämään itseään, Järvinen sanoo.

Hän kertoo, että aiemmin ihmisten uskottiin olevan joko synnynnäisesti tumpeloita, jotka aina mokaavat, tai onnistujia, jotka eivät koskaan mokaa. Ennen vanhaan uskottiin myös lasten karaisemisen olevan hyvä kasvatuskeino.

Nykyisin ajatellaan, että ihmisillä on neurologisesti erilaiset lähtökohdat elämässä ja oppiminen on elinikäistä. Lisäksi sekä lapset että aikuiset saavat välillä olla epätäydellisiä ja tehdä virheitä. Aiemmin oli selkeämmät käsitykset siitä, minkälaista on oikea ja väärä käyttäytyminen.

– Papit ja muut uskonnolliset auktoriteetit määrittelivät hyvinkin tarkkaan, mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta. Koulussa annettiin arvosana käytöksestä ja huolellisuudesta. Jos oppilas teki virheen, hänet saatettiin laittaa luokkahuoneen nurkkaan häpeämään.

Maatalousyhteiskunta oli pysyvämpi ja hallittavampi kuin jälkiteollinen digiyhteiskunta, jonka muutosvauhti on suuri.

Nykyisin lapsenlapset opettavat isovanhemmille uusien kännykkämallien käyttöä, kun aiemmin isovanhemmat osasivat kaiken, mitä arjessa tarvittiin. Kaikenikäisten on jatkuvasti opittava uutta ja kaikille sattuu ja tapahtuu yhtenään mokia.

Mokaaja ei ole luuseri

Vaikka ajat ovat muuttuneet, kulttuurimme on edelleen suorituskeskeinen ja onnistuminen ja menestyminen tavoiteltavia asioita.

Moni ajattelee, että jotkin piirteemme ovat kiveen hakattuja eivätkä kehitettäviä ominaisuuksia ja että ihmisen pitäisi olla heti valmis. Epäonnistumista pelätään ja mokaamista hävetään.

Tämän on saanut kokea nahoissaan myös Outi Olani, joka koki nuorena raskaan epäonnistumisen, kun hänen kenkäkauppansa teki konkurssin.

Konkurssista tuli kuitenkin käännekohta. Konkurssista aiheutunut masennus sai Olanin tajuamaan, että hän oli väärällä alalla. Niin hänestä tuli psykologi.

– Mokaaminen ei tarkoita, että ihminen on luuseri. Ei ole myöskään olemassa jatkumoa, jonka toisessa päässä on epäonnistuminen ja toisessa onnistuminen, Olani sanoo.

– Epäonnistuminen on merkki siitä, että ihminen on vielä matkalla. Mokat ovat välttämättömiä askelia matkalla sinne, minne olemme menossa. Virheistä voi oppia, ja ne vievät elämää eteenpäin.

Mokaaminen pelottaa. Se voi kuitenkin avata oven johonkin uuteen ja ihmeelliseen.

Mestarikin voi mokata

Sadat ja tuhannet epäonnistumiset ovat Outi Olanin mielestä askelia kohti unelmaa ja tavoitetta, jos haluaa saavuttaa jotain suurta. Arjen mokat ja tavallinen sählääminen taas ovat tärkeitä sen takia, että ne opettavat armollisempaa suhtautumista epätäydellisyyteen ja virheiden tekemiseen.

– Elämä kapeutuu valtavasti, jos pelaa aina varman päälle ja välttää mokaamista. Silloin ei milloinkaan päädy epämukavuusalueelleen, jossa itsensä ylittäminen ja varsinainen oppiminen tapahtuu. Silloin ei myöskään saavuta flow’ta, äärimmäistä onnellisuuden tilaa, kun tekeminen alkaa sujua lukuisten virheiden ja epäonnistumisten jälkeen.

Olani ajattelee, että kun lakkaa pelkäämästä epäonnistumista, matkalla olemisesta tulee tavoitteeseen pääsyä tärkeämpää. Hän huomauttaa, ettei meistä tule koskaan valmiita.

Jos haluaa tulla hyväksi jossain, tarvitaan 10 000 tuntia harjoittelua.

Toisaalta myös mestari voi mokata ja oppia jatkuvasti uutta. Vain taivas on kattona, se on elämän luonne. Yksi askel eteenpäin, kaksi taaksepäin. Niin se menee.

Katriina Järvisen motto, jonka hän on opettanut myös lapsilleen, kuuluu: Jos joku on jossakin asiassa hyvä, hänellä on ollut kyky selvitä epäonnistumisista.

Esimerkiksi jos joku vaikuttaa siltä, että hän on hyvä toisten ihmisten kanssa, hän on todennäköisesti mokannut erittäin raskaasti monta kertaa ihmissuhteissaan.

– Rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu. Toisaalta ei riitä, että mokaa, vaan epäonnistumisista täytyy ottaa opikseen ja miettiä, mitä niistä voisi oppia. Niin pääsee elämässään eteenpäin, Järvinen sanoo.

Mokaamisesta voimavara

Miten epäonnistumisista voi sitten oppia, ja miten mokaamisesta voi tulla voimavara?

Outi Olani ajattelee, että ensin on tärkeää altistaa itsensä rehellisesti ja rohkeasti sille, mitä on tapahtunut. Siihen kuuluu kivun ja tuskan vastaanottaminen, kärsimys, joka tuntuu sekä kehossa että mielessä.

On tärkeää tunnistaa suojamekanisminsa, joka voi olla tapahtuneen kieltäminen, torjuminen tai muiden syyttäminen kaikesta siitä, mikä menee pieleen.

– Vasta sitten, kun uskaltaa päästää irti suojamekanismeista, jotka estävät menemästä kivun äärelle, voi ottaa kivun vastaan ja kasvaa ihmisenä.

Olanista on tärkeää antaa itselleen lupa olla rikki epäonnistumisen jälkeen. Kivuliaiden tunteiden kokeminen ei ole helppoa, mutta mokasta irti pääseminen edellyttää sitä.

Vasta sen jälkeen voi alkaa korjata tapahtunutta, pyytää anteeksi tai tehdä muita korjaustoimenpiteitä riippuen siitä, millaisesta mokasta on kyse.

– Mokat ja epäonnistumiset sisältävät aina mahdollisuuden pohdiskeluun ja itsetuntemuksen lisäämiseen, sillä silloin on pysähdyttävä miettimään itseään, tekemisiään ja omaa paikkaansa.

Salliva kulttuuri

Virheiden tekeminen antaa mahdollisuuden uuden oppimiseen, toimintatavan muuttamiseen ja suunnan tarkistamiseen.

Outi Olani huomauttaa, että kun joku toinen mokaa, pääsee opettelemaan kanssaihmisenä olemisen taitoja. Kaikki voivat olla luomassa aiempaa sallivampaa epäonnistumisen kulttuuria perheessä, työpaikalla ja vapaa-aikana. Siten jokainen voi mokata turvallisesti joutumatta naurunalaiseksi.

Yksi Katriina Järvisen viime vuosien lempikirjoista on artikkelikokoelma, jossa eri alojen tutkijat kertovat tutkimuksista, jotka ovat osoittautuneet todella vaikeiksi tai epäonnistuneet.

– Tutkimus etenee usein epäonnistumisten ja harharetkien kautta. Sama on muiden asioiden kanssa. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Jos ihminen pelkää jatkuvasti mokaamista ja kasvojensa menettämistä, häneltä jää valtavan paljon hyvää kokematta.

Jos ei pelkää mokia, uskaltaa enemmän. Rohkeus kasvaa.

Lopputulosta ei voi tietää

Epäonnistumisen pelko estää luovien, uusien ratkaisujen kokeilemista ja omaksumista. Mikäli ihminen haluaa kokeilla aidosti uusia asioita, hän ei voi aina tietää etukäteen lopputulosta.

Joskus joku voi mokasta toivuttuaan todeta, että hän haluaa jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin eikä muuttaa mitään käytöksessään.

Katriina Järvinen toteaa esimerkiksi hänen spontaanien heittojensa joskus aiheuttaneen kiusallisia sosiaalisia tilanteita, mutta kaikkiaan niistä on kuitenkin seurannut enemmän hyvää kuin pahaa.

Järvisen mukaan kannattaa epäonnistumisen jälkeen – kun moka vielä kuumottaa poskia ja aiheuttaa huonovointisuutta – miettiä, miltä se tuntuu viiden vuoden kuluttua.

Voi olla, että nykyhetkessä kirvelevä epäonnistuminen on tulevaisuudessa jo kokonaan unohtunut. Siitä on myös saattanut tulla hauska tarina, joka saa nauramaan vedet silmissä. Myös Outi Olanin mielestä huumori on yksi tärkeimmistä keinoista selviytyä mokista. Joka itselleen nauraa, se parhaiten nauraa.

Elämä muovaa meitä yhtä lailla onnistumisten kuin epäonnistumistenkin kautta. Oikeus omiin virheisiin on ihmisen perusoikeus.

Katriina Järvinen, 59

on psykoterapeutti ja kirjailija, jolla on yksityisvastaanotto Helsingissä. Vapaa-ajallaan hän liikkuu, ui, kävelee, pyöräilee ja kuntoilee sekä kuuntelee äänikirjoja, käy teatterissa ja rentoutuu tositelevision äärellä.

Outi Olani, 44

on psykologi ja kirjailija, jolla on yksityisvastaanotto Helsingissä. Vapaa-ajallaan hän tanssii parisalsaa ja harrastaa näyttelemistä, esiintyy mainoksissa ja opiskelee näyttelemistä Meisner-tekniikan avulla. Lokakuussa ilmestyy hänen kirjansa Mokasin. Käännä epäonnistumiset voimavaraksi (Otava 2021).