Kauneus & Terveys

Miia sinnitteli vakavan masennuksen kanssa vuosia: "En osannut unelmoida mistään"

Miia Niemi teki vuosia, mitä häneltä odotettiin. Hän meni osittain sen vuoksi naimisiinkin. Vasta kun vakava masennus uusiutui, Miia oppi unelmoimaan.
Kuvat Susanna Kekkonen

Kyyneleet valuivat solkenaan silmistä. Nyt minä tulen hulluksi, Miia Niemi ajatteli, tältä se siis tuntuu. Ei auttanut, vaikka taivas oli hohtavan sininen ja uima-­altaan vesi kimmelsi. Miiaa ahdisti niin, että henki tuntui salpautuvan. Itkusta ei ollut tulla loppua.

Oli kesä 2017, ja Miia oli 34-vuotias. Kesälomamatka Kreikkaan oli ollut virhe. Miia oli tiennyt sen jo ennen lähtöä. Hänellä oli vasta diagnosoitu vakava masennus. Hän oli silti lähtenyt reissuun, koska ei halunnut tuottaa miehelleen pettymystä. Matkan jälkeen kotona Hämeenlinnassa psykologi­ystävä vei Miian ­kädestä pitäen apteekkiin hakemaan lääkärin määräämät mielialalääkkeet.

Miia ei olisi halunnut kajota niihin. Hän pelkäsi, ­että olisi vastedes lääkkeiden varassa. Ystävä sai kuitenkin hänet vakuuttuneeksi, että hän tarvitsi lääkitystä.

Lomalta Miia ei enää palannut töihin mutta meni työterveyslääkärin vastaanotolle. Tämä melkein taputti käsiään, kun Miia kertoi, että tarvitsi sairauslomaa. Lääkäri oli ehdottanut sitä monesti, mutta Miia ei ollut suostunut.

Minulle oli jo lapsena teroitettu, että töitä tehdään vaikka pää kainalossa. Pidin tästä ajatuksesta niin tiukasti kiinni, että se oli koitua kohtalokseni.

Miia tunsi sairauslomastaan huonoa omaatuntoa, vaikka tajusi itsekin, että voi todella huonosti.

– Oloni oli niin nurkkaan ajettu, että vain ajatus kuolemasta tuntui helpottavalta.

Aluksi Miia Niemi häpesi masennustaan ja soimasi itseään heikoksi.

Kotiin silmä mustana

Masennuksen juuret ylettyivät lapsuuteen. Sitä hallitsi pelko. Miia koki, että isä käytti liikaa alkoholia ja käyttäytyi väkivaltaisesti.

Koulussa Miiaa haukuttiin ja pilkattiin. Kerran nuorten diskossa kiusaajat kävivät Miian kimppuun. Hän ­palasi kotiin silmä mustana.

– Mustelmat paranevat, mutta henkiset arvet eivät. Minusta käytettiin niin rumaa haukkumasanaa, etten pysty edelleenkään sanomaan sitä ääneen.

Kiusaamisesta huolimatta Miia pärjäsi koulussa. ­Hänelle oli tärkeää huolehtia opinnoistaan, jottei äidin tarvitsisi olla huolissaan. Välit isään olivat katkenneet, kun vanhemmat olivat eronneet.

– Äiti oli kärsinyt jo tarpeeksi. Siksi vaikenin kiusaamisesta. Opettajat eivät puuttuneet asiaan, vaikka tiesivät.

Miialla oli kaksi tärkeää ystävää. Heidän tukensa auttoi selviämään. Kiusaajat eivät päässeet lukioon, ja kiusaaminen loppui. Miia alkoi seurustella pari vuotta vanhemman ­pojan kanssa. Tämä oli mustasukkainen ja väitti olevansa Miian kanssa säälistä. Kukaan muu ei häntä huolisi.

– Kuvittelin, että tällainen on normaalia käytöstä parisuhteessa. En osannut pyristellä vastaan.

Miian paha olo alkoi purkautua paniikkioireina. Sydän tykytti, rintaa puristi ja happi tuntui loppuvan. Tukka lähti tuppoina päästä. Äiti vei Miian lääkäriin.

– Sain purkin rauhoittavia lääkkeitä. Ne tekivät ­minusta tahdottoman olion, joka tuijotti seinään. Lopetin lääkkeiden syömisen siihen paikkaan.

Kovat kokemukset veivät uskon itseen

Kovat kokemukset vaikuttivat Miian valintoihin. Hän ei uskonut itseensä eikä unelmoinut tulevasta. Oli turvallisempaa mennä virran mukana. Lukion jälkeen Miia alkoi opiskella yo-merkonomiksi. Koulu jäi kesken.

– En vain voinut lähteä aamulla sinne. Jo bussiin ­meno ahdisti. Muistot kiusaamisesta pyrkivät pintaan.

Miia sai työpaikan myyjänä ja alkoi seurustella työ­kaverinsa kanssa. Tämäkin parisuhde oli vaikea. Miia pyristeli siitä eroon irtisanoutumalla. Vaikeudet jatkuivat seuraavassa työpaikassa. ­Eräänä päivänä Miialta meni kuulo ja häntä alkoi heikottaa. Myymälän takahuoneessa hän menetti tajuntansa.

Hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Siellä kuulo palasi, eikä mitään fyysistä vikaa löytynyt.

– Säikähdin kamalasti, mutta eniten murehdin sitä, mitä muut ajattelivat. Entä jos työkaverit kuvittelivat ­minun käyttävän huumeita?

Miia murehti eniten, mitä muut ajattelivat hänestä.

Hanki kutsui kuolemaan

Miian mieli musteni koko ajan. Hän oli myös äärettömän väsynyt. Kun hän tarpoi ulkona talvella 2007, hän ajatteli, että heittäytyisi hankeen nukkumaan.

Ajatus pelästytti hänet, ja hän soitti äidilleen. Tämä pyysi apua miesystävänsä tyttäreltä, joka oli psykologi. Tytär järjesti Miialle ajan lääkäriin. Hänestä tuli ajan myötä Miian ystävä, eräänlainen isosisko, jonka puoleen saattoi kääntyä aina vaikeissa tilanteissa. Miialla todettiin vakava masennus. Hän oli 24-vuotias.

Diagnoosia ei ollut helppo hyväksyä. Häpesin hirveästi.

Miia ei suostunut syömään lääkkeitä, koska pelkäsi, että niistä voi tulla riippuvaiseksi. Hän aloitti psykoterapian, jossa kävi kolme vuotta. Siitä oli apua, sillä hän sai purkaa lapsuutensa traumoja. Selvisi, että fyysiset oireet olivat johtuneet pitkälti niiden aiheuttamasta viivästyneestä stressireaktiosta.

Sairauslomalla Miia ei ollut päivääkään. Hän piti velvollisuutenaan hoitaa työnsä. Mihinkään muuhun voimat eivät sitten riittäneetkään.

– Töiden jälkeen kävin vain kaupassa ja ulkoilutin koiran. Sitten pesin naamani ja menin nukkumaan, joskus jo kuuden aikaan illalla.

Pikkuhiljaa Miia alkoi vahvistua, kunnes yhtenä päivänä hänestä tuntui kuin hän olisi leijaillut sentin verran maanpinnan yläpuolella. Hetki oli huikaisevan hieno. Miia tunsi, että oli parantunut.

– Kunpa olisin tiennyt, ettei masennusta voi leikata veitsellä poikki, vaan se uusii herkästi.

Miian mieli musteni koko ajan. Hän oli myös äärettömän väsynyt. Kun hän tarpoi ulkona talvella 2007, hän ajatteli, että heittäytyisi hankeen nukkumaan.

Ruoka ei pysynyt sisällä

Vuonna 2011 Miia tapasi tulevan miehensä. Pari kihlautui vuotta myöhemmin.

– Kaava oli sama, jota olin noudattanut läpi elämäni. Tein asioita, joita piti tehdä.

Miia siirtyi töihin operaattoriyritykseen, jossa hän ­eteni isoin harppauksin. Vaativa työ alkoi kuitenkin kuormittaa, ja töihin meno muuttui ahdistavaksi. Silloin Miia teki kuten aina ennenkin: hän vaihtoi työpaikkaa.

Uusi työ oli pääasiassa reklamaatioihin vastaamista. Miia joutui kuulemaan asiakkaiden haukkuja ja herjauksia. Ilmassa tuntui leijuvan väkivallan uhka.

Hän alkoi saada pahoja rytmihäiriöitä ja hengenahdistusta. Suolisto alkoi oireilla. Vatsa oli niin kipeä, että tuskanhiki nousi otsalle. Ruoka ei pysynyt sisällä, ja vessaan oli päästävä syömisen jälkeen vauhdilla.

– Se tuntui niin nololta, että lakkasin syömästä töissä. Illalla nälkä oli niin kova, että ahmin ruokaa.

Miia tutkittiin päästä varpaisiin. Mitään vikaa ei ollut.

– Arveltiin, että oireet johtuvat stressistä. Siitä olikin kyse, mutta olin jo uupumassa. En jaksanut tehdä töiden jälkeen yhtään mitään. Olin myös ärtynyt ja kiukkuinen.

Miia yritti ratkoa asiaa. Hän ehdotti esimiehelleen, ­että työtehtäviä muutettaisiin. Tämä ei sopinut.

– Hän moitti, haukkui ja syyllisti. Asiaton käytös nosti mieleeni ahdistavat tunteet, jotka koulukiusaaminen oli aiheuttanut. Se laukaisi posttraumaattisen stressireaktion.

– Sulkeuduin täysin. Aamulla töihin lähtiessä minua oksetti. Sinnittelin päivästä toiseen. Elämästäni tuli pelkkää suorittamista.

Keväällä 2017 Miia huokaisi helpotuksesta, kun hän sai paikan yrityksen sisaryhtiöstä. Rytmihäiriöt ja vatsa­ongelmat lakkasivat saman tien.

Työterveyslääkäri oli kuitenkin huolissaan. Hän oli varoittanut, että edessä voisi olla täydellinen stoppi, jos Miia ei jäisi sairauslomalle. Mutta Miia ei pystynyt vieläkään siihen. Hän ajatteli yhä, että työt on tehtävä.

Lääkäri oli oikeassa. Keskikesällä rytmihäiriöt ja ­suolisto-ongelmat palasivat, entistä rajumpina, vaikka ­uudessa paikassa kaikki oli hyvin. Työnteko alkoi pelottaa Miiaa. Hän meni taas lääkärille. Tämä diagnosoi vakavan masennuksen ja paniikki- ja ahdistuneisuushäiriön.

Stressi hellitti, kaikki romahti

Diagnoosit tuntuivat musertavilta. Miiaa hävetti. Hän soimasi itseään heikoksi. Miten oli mahdollista, että ­masennus oli palannut? Hän kuvitteli silti, että pärjäisi, ja jatkoi työntekoa kesälomaansa asti. Sitten Kreikassa kaikki romahti.

– Kun stressi hellitti ja kroppa rentoutui, vointini huononi dramaattisesti. Romahdus oli totaalinen. Olin niin huonossa kunnossa, etten voinut enää palata töihin.

Työterveyslääkäri kirjoitti Miialle sairausloman ja ­lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Siellä ehdotettiin osastohoitoa, koska Miian mieli oli niin synkkä.

– Kun ulkoilutin koiraani, mietin, että hukuttaudun metsässä olevaan lampeen. Koirani pelasti minut, koska en voinut jättää sitä. Se ei olisi löytänyt yksin kotiin.

Miia antoi lääkkeensä ystävälleen, joka antoi niitä Miialle kerralla vain tietyn määrän.

– Muuten oli vaara, että olisin ottanut kaikki kerralla.

Miia kieltäytyi osastohoidosta. Kotona oli parempi olla, vaikka välillä hän ei kyennyt nousemaan sängystä edes mennäkseen terapiaan.

Parempina päivinä Miia piileskeli siskonsa kunto­salin takahuoneessa. Sisko piti hänelle seuraa minkä töiltään ehti. Kotoa lähteminen sai Miian tuntemaan itsensä ­yhteiskuntakelpoiseksi, jollain tavalla normaaliksi.

Kuitenkin ajatuskin siitä, että hän menisi salille treenaamaan, puistatti. Miiaa oli kiusattu koulun liikuntatunneilla, minkä jälkeen hän oli inhonnut liikuntaa.

Mutta sitten, vuoden 2017 lopussa, ystävä pyysi Miiaa seuraksi salille kuntouttamaan polveaan. Kilttinä ihmisenä Miia ei kehdannut kieltäytyä.

Aika pian hän huomasi, että treenin jälkeinen väsymys oli erilaista kuin masennuksen tuoma ­lamauttava väsymys. Hän alkoi nukkua paremmin, mikä nosti mieli­alaa.

Treenin jälkeinen väsymys tuntui erilaiselta kuin se lamauttava väsymys, johon Miia oli tottunut.

Sisko houkutteli Miian osallistumaan seniorien keppi­jumppaan. Aluksi häntä hävetti jumpata mummojen kanssa, mutta se tuottikin mielihyvää.

Löysin liikunnasta puolivahingossa elämäniloa, ­jonka luulin kadottaneeni lopullisesti. Jäin nopeasti ­endorfiinikoukkuun.

Toinen ratkaiseva askel oli, kun oikea lääkitys löytyi monien kokeilujen jälkeen kesällä 2018. Tuntui, että se sai hänen silmänsä avautumaan. Maailmassa oli taas ­värejä ja iloa. Miia alkoi tavata ystäviään.

Avoimuus vie häpeän

Suurimmat oivallukset tulivat terapiassa. Miia oli aloittanut kognitiivisen käyttäytymisterapian, jossa käsiteltiin elämään vaikuttavia käyttäytymismalleja.

Miia ymmärsi, että oli usein lähtenyt karkuun hankalia tilanteita niin parisuhteissa kuin työelämässä. Pakeneminen ei kuitenkaan ollut auttanut eteenpäin, vaan se oli vain siirtänyt ongelmien käsittelemistä.

Opin, ettei minun tarvitse toimia niin kuin muut odottavat. Saan elää elämääni, kuten itse haluan. Saan myös sanoa ei.

Miia oivalsi, että on itse oman onnensa seppä. Hän ei voisi olla onnellinen toisen kanssa, jos ei ollut itse onnellinen. Miia ja puoliso erosivat.

– Suhteemme oli säröillyt jo pitkään, vaikka mieheni oli tukenut minua masennukseni aikana parhaansa mukaan. Olin silti aina tiennyt, ettei kyse ollut loppuelämän suhteesta. Olimme ehkä enemmän ystäviä kuin aviopari.

Kun vointi parani, Miia alkoi tuntea kiinnostusta tule­vaa kohtaan. Mielessä häivähti ajatus töihin paluusta. Entisen työn tilalle pitäisi kuitenkin löytää jotain muuta.

– Tunsin opiskelemista kohtaan yhä kammoa koulu­aikaisten kokemusteni vuoksi. Googletin silti sanat: personal trainer opiskelu.

Haku vei Eerikkilän urheiluopiston sivuille. Tässä olisi hänen tiensä. Liikunta oli lievittänyt masennusoireita niin hyvin, että hän halusi viedä tietoa siitä eteenpäin.

Miia aloitti vuoden kestävät opinnot viime syksynä. Hän kertoi masennuksestaan avoimesti koulussa.

– Sen jälkeen olen ollut some-paljastelija. En häpeä enää mielenterveyspotilastaustaani, vaan kannan sitä ­ylpeydellä. Avoimuus on häpeän selättämisessä paras ase. Olen se, mikä olen, menneisyyteni vuoksi.

Elämän mittainen sairaus

Miian terapia jatkuu vuodenvaihteen yli, sitten hän on omillaan. Se jännittää, mutta hän uskoo, että hänellä on hyvät eväät tulevaa varten, rohkeutta ja itseluottamusta.

– Osaan kuunnella kehoani ja sen varoitusmerkkejä. Masennus näkyy elämässäni yhä, totta kai. Sen kanssa pitää opetella elämään. Kyse on elämänmittaisesta sairaudesta. En silti pelkää uutta romahdusta. Masennuksen kanssa tulee toimeen, kun hoitaa itseään hyvin.

Miian on pitänyt oppia olemaan terveesti itsekäs.

– Olen karsinut elämästäni kuormittavia asioita ja ­ihmisiä. Kun väsyttää, lepään, enkä koe siitä huonoa omaatuntoa.

Miia on taas työelämässä. Hän aloitti unelmatyön ­uuden kuntokeskuksen vastuuvalmentajana heti valmistumisensa jälkeen. Hän myös vetää toisaalla ryhmäliikuntatunteja ja toimii personal trainerina.

– Olen saanut apua niin monelta, että on aika panna hyvä kiertämään. Lapsena minulla ei ollut unelmia, nyt niitä on paljonkin.

Suurin haave on auttaa muita masentuneita. Miia suunnittelee kouluttautumista vertaistukihenkilöksi. Joka päivä Miia ihmettelee, voiko kaikki tämä olla ­totta. Joka päivä hän tuntee myös kiitollisuutta.

– Kauan sitten luin lehdestä jutun naisesta, joka oli tehnyt elämässään täyskäännöksen. Silloin mietin, että minulle ei voi koskaan käydä noin. Halusin sitä, mutta en pystyisi enkä voisi. Nyt tajuan, että minähän olen se nainen.

Kuka

Nimi: Miia Niemi

Ikä: 36

Ammatti: Liikuntaneuvoja ja personal trainer

Asuinpaikka: Hämeenlinna

Perhe: Asuu koiransa Sirun kanssa

Näistä saan tukea: Hyvä ­hoito, oikea lääkitys, kognitiivinen käyttäytymisterapia, ­läheiset ihmiset ja liikunta.

Sairaus: Vakava masennus

Juttu on julkaistu Kauneus ja terveys -lehdessä 15-16/2019.

Julkaistu: 20.2.2020
2 kommenttia