Voi hyvin

Kirjailija Riikka Ala-Harja: En haikaile menneitä

Kirjailija Riikka Ala-Harja: En haikaile menneitä
En ole nostalginen, katson aina eteenpäin, kirjailija Riikka Ala-Harja sanoo.
Kuvat Kirsi Tuura

Riikka Ala-Harjan uusin kirja on lastenromaani. Kahden maan Ebba kertoo UM-lapsen arjesta. Lyhenne tulee sanoista Unaccompanied Minor eli yksin matkustava lapsi. ­Nämä ­lapset reissaavat lentokoneilla isän, äidin tai muun tärkeän sukulaisen luo. Lentoyhtiöiden henkilökunta kaitsee matkustavaisia. Näin tekee myös Riikan 12-vuotias Selma-tytär, joka lentää ranskalaisen isänsä luokse viitisen kertaa vuodessa

Muutokset ja maisemien vaihtuminen ovat tut­tuja Riikallekin lapsuudesta. Perhe asui kuudella eri paikkakunnalla Suomessa. Isä oli pappi ja uskonnon opettaja. Äiti opetti historiaa ja äidinkieltä. Riikka on kolmesta tyttärestä keskimmäinen.

Ensimmäinen käänne: Paanukaton korjaajat

Kun Riikka oli 11-vuotias, perhe asui Hämeen­linnassa. Isä oli pappina Vanajan kirkossa. Se on paanukattoinen, järeä 1400-luvun rakennus. Ympärillä on iso hautausmaa, jossa oli hauska leikkiä.

– Leikin yksinkin. Luin hautakivistä ihmisten­ nimet­, syntymä- ja kuolinajat. Kuvittelin, miten perhesuhteet olivat menneet.

Kun vanhan kirkon paanu­katto alkoi vuotaa, korjaus­töihin palkattiin pari työmiestä. Eikä mitä tahansa miestä vaan Matti Pulkkinen ja Olli Jalonen. Heistä tuli myöhemmin tunnettuja kirjailijoita.

Riikka seurasi miesten töitä ja kuunteli tarkasti juttuja. Keskiaikaisen kirkon suojissa käytiin syvällisiä filosofisia keskusteluja. Pari vuotta remontin jälkeen ilmestyi Pulkkisen romaani Elämän herrat.

– Mikä yllätys se olikaan! Paanu, terva, kirkontorni ja koko korjausurakka olivat kirjassa. Äiti ja isä olivat ihan täpinöissään. Isä meni heti ostamaan kirjan.

Riikka luki myös romaanin 13-vuotiaana. ­Vaikka teos oli fiktiota ja henkilöhahmoilla oli keksityt ­nimet, se muistutti häkellyttävästi todellisuutta.

– Päässäni raksutti. Se oli iso oivallus. Tajusin, että elävällä elämällä on suora yhteys kirjallisuuteen. Perustunteet ja ihmissuhteet tulevat sieltä. Silti se ei ole sama asia, yksi yhteen.

Riikka oli lukenut paljon esimerkiksi Jules Vernen kirjoja. Jopa fantasian multana oli eletty ­elämä. Tyttö ei innostunut vielä kirjoittamisesta. ­Kipinä syttyi vasta lukiossa, jonka jälkeen Riikka haki ­opiskelemaan dramaturgiaa Teatterikorkeakouluun ja pääsi, omien sanojensa mukaan ”luiskahti onnekkaasti” sisään.

– Olen kirjoittanut ammatikseni koko ikäni. ­Onhan se vähän noloa. Sama kuin ammattipoliitikot. Tietävätkö hekään mitään todellisesta elämästä? En ole tehnyt koskaan niin sanotusti oikeita töitä.

Kun Riikka valmistui Teatterikorkeasta, hän ei jäänyt kaipaamaan villejä opiskeluaikoja. Edessä oli muutto meren helmaan.

Toinen käänne: Saappaat jalkaan

Esikoisromaani Tom Tom Tom ­ilmestyi samana vuonna kun ­Riikka muutti pysyvästi Helsingin edustalla sijaitsevaan Vartiosaareen. Hän oli ­kolmekymmentä. Riikka oli asunut saaressa jo viitenä kesänä kimppahuvilassa ­ystäviensä kanssa.

– Tykkään vetää saappaat jalkaan. Olen pohjimmiltani maalaisihminen ja viihdyn metsässä. Vartiosaaressa vuokraan kuului myös talon remppaaminen. Nautin fyysisestä työstä enemmän kuin vain leukojen louskuttamisesta.

Kun Riikka palasi kelirikon aikaan kaupungin kulttuuririennoista, hän onki ensin rannalla sijaitsevasta postilaatikosta kumisaappaat ja naskalit. Sytytti taskulampun ja käveli pitkospuita kapean merikaistaleen yli kotiin. Kun jäät lähtivät, kulkupelinä oli vene.

– En koskaan pelännyt. Sitä kysyttiin aika usein.

Pelottomuuteen vaikutti lapsuus. Hautausmaat ja kirkkojen varjot olivat tulleet niin tutuiksi, ettei ­oksien kahina tai tuulen humina herättänyt väristyksiä.

    Myös kuolemaan oli syntynyt varsin mutkaton suhde. Riikka oli pienenä tyttönä seurannut monesti haudankaivajien töitä. Ja vainajien luitahan sieltä montun pohjalta lapioon tarttui.

– Vastasin aika usein kotona puhelimeen, kun joku omaisensa menettänyt itki ja tilitti tapahtumia. Isä hautasi jonkun joka viikonloppu. Se oli normaalia.

Riikka asui Vartiosaaressa kuusi vuotta.

– Aikuistuin ja löysin identiteettini. Itseluottamus kasvoi, kun huomasin pärjääväni vaativissa olosuhteissa. Opin myös pyytämään apua. Nöyryys ja kunnioitus luontoa kohtaan kasvoivat. Meri on ­arvaamaton. Uhkarohkeus kostautuu helposti.

Kun Riikka oli 34-vuotias, hänen isänsä kuoli. Vaikka tyttäret olivat lukeneet iltarukouksensa ja käyneet pyhäkoulut, uskontoa ei kotona tuputettu.

– En usko kuolemanjälkeiseen elämään. Se on sellaista satuhöpinää ja kökköfiktiota. Paratiisin ilot ovat aika naiiveja kuvitelmia. Olen realisti.

Silti Riikka uskoo, että on paljon asioita, jotka ­pakenevat selityksiä.

– Hapuilen työkseni sanoja, jotka kuvaisivat parhaiten eri ilmiöitä. Joitakin juttuja ei vain voi sanoin kuvailla. Kuolema on yksi niistä.

Isän menetys herätti tyttären miettimään omaa elämäänsä. Hän olisi lähtöjärjestyksessä seuraava, ja siihen sukupolvien ketju katkeaisi.

– Olin lapseton. Surin sitä, ettei jälkeeni tulekaan ketään. Lapsen kaipuu voimistui.

Vaikka Riikka oli seurustellut, hän ei ollut mennyt naimisiin. Prinsessahäät eivät houkuttaneet.

– Avioliittoa pidetään normina, jota kaikkien ­tulisi noudattaa. Koko instituutio on aika nuori. Sen tarkoitushan on pitää yhteiskunnan rakenteita yllä. Uskon ehkä enemmän homo- kuin heteroliittoihin, Riikka heittää virnistäen.

Kun hän souti viimeisen kerran pois ­Vartiosaaresta, olo ei ollut haikea. Edessä oli muutto Ranskaan.

3. käänne: Äitinä Ranskassa

Riikka tapasi Selman isän kulttuuripiirien kautta. Jérôme Rémy on Les Boréales -festivaalin taiteellinen johtaja ja käy työmatkoilla Pohjoismaissa. Asiat etenivät ripeästi. Riikka muutti Ranskaan ­rakkaansa kanssa ja sai Selman 38-vuotiaana.

Vanha talo Normandiassa meren rannalla kuulostaa romanttiselta. Riikka vetäisee maton alta.

– Tavallista vauvaperheen arkea valvomisineen. Ranskaan liitetään helposti kaikenlaisia mielikuvia. Normandiassa näki samaa tuttua tuulipukukansaa kuin täälläkin.

Tuore äiti viihtyi uudessa kotimaassaan, vaikka oli alussa täysi ummikko. Hän osasi vain Euroviisuista tutut numerot.

Urheilutaustasta oli hyötyä. Riikka on aina nauttinut joukkuepeleistä. Suomessa hän pelasi sählyä ja ultimatea. Normandiassa hän liittyi paikalliseen sulkapalloseuraan. Kielitaito koheni. Samoin ranskalaisten kunnioitus pitkänhuiskeaa suomalaista kohtaan, kun tämä voitti poliisipäällikön kaksinpelissä.

Maiden erot korostuivat äitiyden myötä. Kun synnytysvalmennuskurssin vetäjä kysyi odottajilta, ­kuka suunnitteli imettävänsä lasta, läheskään kaikkien ­käsi ei noussut.

– Olin kiljaista, että ettekö te tunne lainkaan imetyksen monia hyötyjä. Eikä kurssin vetäjäkään sanonut mitään. Olin järkyttynyt.

Toisaalta Riikka nautti ranskalaisten asenteesta. Lapset eivät olleet kaiken keskipisteenä.

– Neuvolassa kysyttiin aina ­ensin äidin kuulumisia, että ­miten madame voi. Eikä siellä ollut samanlaista Reima-henkistä varustelukulttuuria kuin meillä, että kenen lapsella on kalleimmat haalarit hiekkalaatikolla.

Ranska kuori Riikasta esiin uusia luonteen­piirteitä. Hän löysi itsestään raikkaan ­aggressiivisuuden: ­”pitäkää tunkkinne!” Tunne voimistui varsinkin ­kimurantin byrokratian syövereissä.

Normandiassa vierailleet ystävät ällistyivät, kun Riikka kimpaantui liikenteessä paikalliselle santarmille ja tykitti täyslaidallisen sujuvaa, kiivasta ranskaa.

– He ihmettelivät, mitä minulle oli tapahtunut. Olen luonteeltani hyvinkin rauhallinen ja järkevä. Ranskassa osataan ottaa yhteen niin, että kiukku puretaan avoimesti ja sitten erotaan ihan ok-väleissä. Pidin siitä tyylistä.

Riikka kaipaa myös ranskalaisten tapaa ottaa toiset huomioon. Lähikaupassa tyylikäs munkkiniemeläisrouva saattaa tylysti tuuppia hyllyjen edessä.

– Tulee mieleen, että haloo, voisitko avata suusi ja pyytää väistymään. Välillä ilmeettömyys surettaa.

Selman isä on antanut tälle ilmiölle nimenkin: ­visage ­fermé­, suljettu naama, jolta ei voi lukea juuri mitään tunnetilaa.

Riikka teki Ranskassa tuttuja töitään. Kirjoitti ­romaaneja, sarjakuvakäsikirjoituksia, kuunnelmia ja kolumneja suomeksi.

Pariskunnan piti muuttaa yhdessä Suomeen, kun Selma aloittaa eskarin. Mutta Riikka erosikin yhtä ripeästi kuin oli rakastunut ja muuttanut Ranskaan. Puolison uskottomuus oli shokki. Raskaista ajoista on jo aikaa, eikä Riikka halua puhua niistä.

– Olemme hyvissä väleissä ja säännöllisesti tekemisissä Selman kautta.

Riikka siis ajoi muuttokuorman kanssa Euroopan halki yksin eikä haikaillut menneitä.

Neljäs käänne: Kiinnostavaa pöhinää

Mikä on fiktion ja todellisuuden suhde? Kenellä on copyright todellisuuteen? Riikka Ala-Harja joutui mediamyrskyn silmään viisi vuotta sitten Maihinnousu-romaanin ilmestyttyä.

Romaani kumpuaa todellisuudesta samoin kuin Vanajan kivikirkon paanukattokin. Kirjassa ­Emma-tyttö kamppailee leukemiaa vastaan kuten Riikan siskonpoika aiemmin. Isosisko Marjukka­ Ala-Harja suuttui. Hätämme ja tuskamme oli kirjailijalle vain ­materiaalia, hän syytti Helsingin Sanomissa.

– Näinä knausgårdilaisina ­aikoina­ reaktio tuntui käsittämättömältä. Se oli perinteinen vieraannutettu romaani, Riikka sanoo napakasti.

Norjalainen Karl Ove Knausgård on kuvannut perheenjäseniään suorasukaisesti kirjoissaan.

Riikka myöntää, että suhde isosiskoon on ollut ­aina vaikea. Siirrymme siis valoisampiin teemoihin. Riikka on tarjonnut punaisesta mutteripannusta ­hyvää espressoa. Hän on noussut aina tuon tuosta jaloittelemaan. Jatkuvaa istumista kannattaa välttää.

– Se on loistavan ­joogaopettajani neuvo.

Himoliikkuja ja joukkuepelaaja on innostunut myös venyttelystä ja kehonhuollosta iän kertyessä.

– Peräseinä on nyt hahmotettavissa. Eihän sitä kolmekymppisenä ajattele, että jonain päivänä ihan oikeasti kuolee.

Riikka täytti keväällä 50 mutta ei ahdistunut. Hän aikoo olla elämän edessä ”uteliaasti etukenossa”.

– Ja ilman sen suurempia luutumia. Pahinta olisi poteroituminen. Kun Selma vielä kasvaa, voin osallistua vapaammin kaikkeen. Helsingissä on mukavaa pöhinää, ravintola- ja siivouspäivää. Musta tulee toivottavasti sellainen pöhinämummo, joka lähtee innokkaasti kaikkeen mukaan.

Riikka sai viime vuonna Ranskan Arts et Lettres -ritarikunnan ritarimerkin parin muun suomalaisen kanssa. Tunnustus annetaan henkilölle, joka erottuu luomistyöllään taiteen tai kirjallisuuden alalla.

– Olen siis ritarinna! Eihän se painava kunniamerkin mötikkä edes pysynyt mekon rinnuksessa luovutustilaisuudessa vaan putosi koko ajan lattialle. Hassu tilaisuus, mutta samppanja oli hyvää.

Riikka Ala-Harjan elämän opit:

1. Kyseenalaista

"Vihaan asioiden spekulointia mutu-tuntumalta ja fiilispohjalta ilman tarkkaa tietoa. Spekulaatio muuttuu pian faktaksi. Pitäisi aina jaksaa kyseenalaistaa, onko tuo asia oikeasti noin. Kunnioitan kyseenalaistajia. Itseäni minun pitää tässä haastaa koko ajan."

2. Anna palaa

"Itsesensuuria täytyy myös kytätä. Ei pidä liikaa jarruttaa. Kanttia täytyy olla."

3. Suomi maistuu

Suomen kieli on messevää. Vaikka en ole sanaleikkien ylin ­ystävä, rakastan suomen kielen hauskuuksia ja rehevyyttä, sen musiikkia.

4. Älä aina tule vastaan

Kompromissi on joskus huono. Olen liian usein niihin taipuvainen. Olen kolmesta lapsesta keskimmäinen, ja jotenkin konsensus on iskostunut liian helpolla nahkaani. Sen suhteen pitää olla skarppina.

5. Kulissien kääntöpuoli

"Inhoan poseerausta ja patsastelua. Some antaa sille vähän liian helpon alustan. Huonous ja mokailu on meissä kaikissa. Silkoinen fasadi on umpitylsää."

6. Happea

"Optimismi on hauskempaa kuin pessi­mismi. Nega hyydyttää nopeasti ja imee kaiken hapen."

7. Kanna kevyesti

"Hauskuus on tär­keintä. Oikeastaan kaikista asioista löytyy myös jotain kevyttä. Hauskuus ei ole vain naurua. Se on myös sitä, että näkee asioissa monia eri sävyjä."

Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 6/2017

Julkaistu: 7.9.2017
Kommentoi »