Henkilöt

Näyttelijä Elina Knihtilä on oppinut huomaamaan, ettei aina tarvitse pärjätä yksin: ”Meihin on iskostettu avun pyytämisen vaikeus”

Professori-näyttelijä Elina Knihtilä hämmästyi tunnistaessaan itsessään jäärän, joka uskoo selviävänsä yksin kaikesta. Käsitys omasta itsestä, muista ja vuorovaikutuksesta on jatkuvassa muutoksessa. Siitä pitävät huolen opiskelijat.

Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Essi Lyytikäinen
21.6.2023 | Päivitetty 30.11.2023 | Voi hyvin

Kevään ilmaista luksusta on hiljalleen lisääntynyt valo ja se, että kiire loppuu ainakin hetkeksi ja edessä ovat ensimmäiset viikonloppumatkat itäiselle Suomenlahdelle Rankkiin. Tästä kaikesta Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professori, näyttelijä Elina Knihtilä nyt nauttii.

Juuri ennen eduskuntavaaleja röyhähti keskustelu siitä, onko kulttuuri luksusta. Elina Knihtilä sanoo, että kulttuuri lisää hyvinvointia. Koko keskustelu oli hänestä ristiriitaista.

”Samalla, kun puhutaan kansallisesta identiteetistämme, unohdetaan, mistä se muodostui. Sen loivat kultakauden taiteilijat 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Suomen kyökkikieli muuttui viralliseksi kieleksi, ja siinä kirjallisuudella ja teatterilla oli valtavan suuri merkitys”, Elina sanoo.

Tänäkin keväänä hän on ollut valitsemassa opiskelijoita Teatterikorkeakouluun. Hakijoita oli runsaat 1 200, ja heidän lisäkseen oli satakunta kaksivuotiseen maisteriopintoihin hakevaa.

”Hakuprosessi on opettamisen ohella aina yksi työvuoden vaativimmista tehtävistä.”

Alkuvuoden Elina opetti mestarikurssilla neljäätoista maisteriopiskelijaa. Ryhmä kokoontui muun muassa Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevassa Tieteen ja toivon talossa, joka on alun perin näyttelijä Ida Aalbergin ja hänen puolisonsa, fennomaani Lauri Kivekkään koti.

”Kuuntelimme siellä Kaarina Hazardin luennon Aalbergistä ja mietimme näyttelijän työtä ja identiteettiä tässä ajassa. Se haastoi myös minua.”

Elina on sitoutunut työhönsä intohimoisesti. Hän määrittelee olevansa näyttelijä 24/7. Professorin työn ohessa on saatava aikaa omaan taiteelliseen työhön.

”Ilman sitä tippuisin kärryiltä. Se, että pääsen näyttämölle, on tärkeää ja keino laitostumista vastaan.”

Elina Knihtilä seisoo nojaten kirjahyllyyn Tieteen ja toivon talossa
”Kulttuuri on luonut kansallisen identiteettimme”, Elina Knihtilä sanoo. Hänet kuvattiin Tieteen ja toivon talossa, joka oli näyttelijä Ida Aalbergin ja fennomaani Lauri Kivekkään koti.

Juurten merkitys

”Lapsuudenkotini ja henkiset juureni ovat Kymenlaaksossa, Oravalassa. Suren seutukunnan näivettymistä paperiteollisuuden laskun myötä. Suruuni liittyy myös se, että menetämme kaiken hyvän kanssakäymisen itärajan tuolle puolelle. Suren venäläisten taiteilijoiden asemaa.

Tunnen rakkautta maaseutuun, ja vanhempani asuvat yhä vuonna 1689 rakennetulla sukutilallamme.

Minä ja veljeni kasvoimme kannustavassa kodissa, ja yritän itse äitinä olla kannustava vuonna 1997 syntyneelle pojallemme. Ehkä nalkutan liikaa kuten äidit tekevät. Olin aika nuori, 25-vuotias, kun hän syntyi, ja silloin kiire töihin oli kova.

Lähdimme veljeni kanssa pois Kymenlaaksosta, mutta nyt minulle on tärkeää lapsuudenkotini lisäksi kesäpaikkamme Rankissa. Tarvitsen ja kaipaan sitä rauhaa, joka saarella on. En uskalla olla mökillä yksin, mutta menen sinne yhdessä puolisoni Tommin kanssa.

Oli vapauttava ja ihana tunne, kun sinne pääsi taas keväällä. Vastoin kaikkia odotuksia luonto on minulle merkityksellinen asia. Lapsuudessa ja nuoruudessa kaipasin kaupunkiin, äkkiä pois maalta, ja nyt on päästävä aina hetkeksi luontoon.

Se, että olen Kymenlaaksosta, on kantava voima ja identiteettini. Ystäväni ja kollegani Pirjo Lonka, Satu Silvo, Lotta Lehtikari ja Noora Dadu ovat myös sieltä.

Uskon, että rajajoki on vaikuttanut kymenlaaksolaiseen mentaliteettiin. Vuosisatojen ajan Kymenlaaksoon on tultu ja sieltä on lähdetty. Olemme aika lakonisia, emme ole luonteeltamme karjalaisia emmekä hämäläisiä.

Haaveilin näyttelijän ammatista, mutta kun historianopettajamme kertoi, miten hurjapäinen Satu Silvo hyppäsi luokan ikkunasta ulos, ajattelin, etten ikinä pystyisi samaan.

Pääsimme kuitenkin Pirjon kanssa samana vuonna Ylioppilasteatteriin, mutta hän pääsi ennen minua Teatterikorkeakouluun.

Meillä oli samana päivänä ylioppilasjuhlat ja oloni oli surkea – minä putosin karsinnoissa, Pirjo pääsi kouluun.

Myöhemmin olen oivaltanut, mikä onni oli, etten päässyt heti opiskelemaan. Ehdin työskennellä muun muassa vanhusten kodinhoitajana, ja kun menin kesällä 1990 mukaan Q-teatteriin, aloin kasvaa aikuiseksi – jos nyt vieläkään olen aikuinen.”

”Myöhemmin olen oivaltanut, mikä onni oli, etten päässyt heti opiskelemaan.”
Elina Knihtilä

Hengityksen tärkeys

”Olen opettanut Teatterikorkeakoulussa kymmenen vuotta. On etuoikeutettua olla taiteen äärellä ja pääkallonpaikalla taideyliopistossa.

Onneksi rinnallani on nyt uusi professori, näyttelijä Jarkko Lahti, joka kirkasotsaisena antaa minullekin lisää virtaa. Teak on koulu, jossa pitää olla koko ajan reaktiivisessa tilassa, kuin isossa tilannehuoneessa. Välillä sammutellaan tulipaloja, ja kautta linjan aistin, että me kaikki kannamme pandemian aiheuttamaa väsymystä.

Se, että olen voinut nämä vuodet opettaa, on antanut minulle enemmän kuin se, että olisin ollut vain näyttämöllä. Vuorovaikutus nuorten kanssa on antoisaa ja haastavaa, ja saan heidän kanssaan oppia ja laajentaa omaa ajatteluani.

Olen oppinut myös hengityksen tärkeän merkityksen. Muistan, miten jo opiskeluaikoina korostettiin hengitykseen keskittymistä. Osaamalla hengityksen voi ohjata itseään ihan konkreettisesti. Asia on yksinkertainen, mutta se on kirkastunut vasta iän ja kokemuksen myötä.

En tiedä, olenko nykyään parempi oman keskeneräisyyteni sietämisessä. Olen tehnyt sen suhteen paljon työtä. Keskeneräisyyden sietäminen on tärkeää ryhmätyötä tehdessä. Koko ryhmää ei saisi rasittaa omilla tyhmillä kysymyksillään, vaan tärkeintä on esittää ne itselleen. Moniongelmaisessa tilanteessa pitäisi keskittyä siihen, mitä osaa.

Esihenkilönä olen miettinyt myös sitä, miten itse suostun johdettavaksi. Näyttelijänä olen ehdottomasti se, joka kaipaa ohjaajan katsetta. Se helpottaa omaa luovaa prosessiani.

Uskon, että olipa millä alalla tahansa, on tärkeää osata olla myös johdettavana.”

Lue lisää: Kun näyttelijä Elina Knihtilästä tuli professori, häneen iski huijarisyndrooma: ”Yritän opetella olemaan oma itseni”

Elina Knihtilä hymyilee katsoen kameraan
”Olen sosiaalinen enkä viihdy yksin. En todellakaan haaveile vetäytyväni erämaamökkiin Lappiin”, Elina sanoo.

Vähemmän oletuksia

”Viime syksynä olin valtakunnallisella maanpuolustuskurssilla. Se oli hyvin järjestetty ja äärimmäisen ajankohtainen Ukrainan sodan takia.

Perehdyimme syvällisesti suomalaiseen yhteiskuntaan, sen toimintamekanismeihin, ja kaikki tieto, jota saimme, toi luottamusta synkkien uutisten keskelle. Kurssi oli myös hyvää verkostoitumista, ja me kurssilaiset olemme pitäneet yhteyttä keskenämme.

Seuraan sotauutisia aktiivisesti, ja koko sodan kauheus tuottaa avuttomuuden tunnetta. On ollut sellainen olo, että on tullut huijatuksi. Jokin, mihin uskoimme, osoittautui valheeksi.

Ennen maanpuolustuskurssia olin Englannissa ryhmädynamiikkaa tutkivalla intensiivikurssilla. Siellä oli mukana ihmisiä eri aloilta toimitusjohtajista ja hr-päälliköistä psykiatreihin. Kurssilla ei ollut varsinaisia luentoja, vaan meidät eri puolilta maailmaa tulleet ihmiset altistettiin ryhmädynaamisille tilanteille, joita purettiin ja analysoitiin.

Alun tunnekeskustelun turhaumasta päästyäni opin valtavasti parissa viikossa ryhmäprosessista, mutta myös itsestäni ryhmän jäsenenä.

Nämä kurssit opettivat sen, että mitä enemmän on tietoa, sitä vähemmän on oletuksia. Ihmisen luonne on sellainen, että teemme oletuksia, ja olen yrittänyt kehittää itseäni tässä suhteessa. On hyvin inhimillistä, että oletamme paljon.”

”Ongelmaisessa tilanteessa pitäisi keskittyä siihen, mitä osaa.”
Elina Knihtilä

Sopeutuvainen ihminen

”Saan voimaa muista ihmisistä ja olen pohjimmiltani hirveän sosiaalinen, enkä viihdy yksin, saatikka kestäisin yksinäisyyttä. En todellakaan haaveile siitä, että taiteilijana vetäytyisin yksinoloon jollekin Lapin erämaamökille.

Yksi voimanlähteistäni on ilman muuta kulttuuri, joka kasvattaa mielikuvitusta, avartaa ajattelua ja ihmiskäsitystä.

Jos minulle olisi viisi vuotta sitten sanottu, mitä kaikkea 2020-luvun alku tuo tullessaan, en olisi voinut kuvitella tätä kaikkea. Ensin pandemia, sitten sota. Loppujen lopuksi ihminen on hyvin sopeutuvainen.

Sopeuduimme etätyöhönkin, vaikka läsnäolo on työssäni äärimmäisen tärkeää. Yritimme Teakissa etäopetusta, mutta kovilla turvatoimilla saimme opiskelijoiden pyynnöstä jatkaa lähiopetusta.

Ensimmäinen koronakevät lähenteli hulluutta, raati istui pääsykokeissa pleksiensä takana ja mukana oli jopa siivooja ja terveydenhoitaja. Siitäkin sitten selvittiin, ja tuo keväällä 2020 valittu kurssi ottaa voimalla takaisin kaiken menettämänsä yleisökontaktin.

Tänä kesänä kurssilaisia esiintyy monologeineen Kajaanin runoviikoilla ja Nauvon uudessa kesäteatterissa. Olen ylpeä opiskelijoiden innosta.”

Elina Knihtilä pyörähtää
Elina Knihtilä on miettinyt paljon ryhmässä toimimista ja keskeneräisyyden sietämistä. Mutta hän ei ole varma, sietääkö omaa keskeneräisyyttään paremmin kuin ennen.

Virheitä saa tehdä

”Luokittelen itseni toisen aallon feministiksi, mutta niin mustavalkoinen feministi kuin olin opiskeluaikoina en enää ole. Halveksin silloin institutionaalisia teattereita, ja mustavalkoinen ajatteluni räjähti opinnäytteessäni ulos.

Paita pois -niminen työni käsitteli naisnäyttelijän asemaa, ja onneksi sitä ei voi enää lukea missään. Pelkäsin sen jälkeen, etten saisi hankalana feministinä töitä. Onneksi kävi toisin.

Olen kasvanut opiskelijoiden kanssa ja oppinut sen, että virheistä pitää voida puhua. Meillä on aivan turhaan virheen tekemisen pelko. Koulussa virheitä kuuluukin tehdä ja opettaa joustavuutta ajatteluun. On tärkeää haastaa oma taiteellinen ajattelu, eikä se aina ole ihan helppoa.

Nykyään opiskelijat ovat paljon avoimempia kuin aikoinaan, ja he pystyvät puhumaan hämmästyttävän suoraan tunteistaan. Kun minä opiskelin, luikimme nurkissa ja pelkäsimme auktoriteetteja.

Minut valittiin vuonna 2016 WIFT:n eli Women in Film & Television Finland ry:n puheenjohtajaksi. Meillä on yli kolmesataa jäsentä ja teemme vaikuttamistyötä, annamme jäsenistölle koulutusta ja neuvomme verkostoitumisessa.

Toiminnanjohtajamme, juristi Eeva-Sofia Anttonen on kehittänyt nyt tasa-arvotyökalun, joka palvelee ja auttaa esimerkiksi elokuvatuotannon eri vaiheissa. Olen siitä tosi ylpeä ja toivon, että se toteutuu käytännössä jo tänä vuonna.

Me too -liike on ollut alani kannalta suurin muutos omana aikanani. Kysymykset ja havainnot, jotka ovat sitä kautta nousseet keskiöön, herättävät tunteita. Ja niitä on tärkeää käsitellä. Keskustelun tarkoitus ei ole kaventaa, vaan laventaa taidekenttäämme ja parantaa taiteen laatua ja sisältöä.”

Lue myös: Feministi Elina Knihtilä: ”Omien arvojen puolustaminen kannattaa aina”

”Meihin on jotenkin iskostettu avun pyytämisen vaikeus.”
Elina Knihtilä

Lupa olla avuton

”Elämännautinnot muuttuvat iän myötä. Sosiaalisena ihmisenä huomaan kaipaavani rauhaa, ja koronan aikana pidin pääni kasassa avantouinnin avulla. Ilman sitä olisin juuttunut kokonaan läppärin eteen. Saunon ja uin kollegani Laura Birnin kanssa.

Rakastan hyvää ruokaa, ja on ihanaa syödä pitkän kaavan mukaan. Olen kuitenkin laiska ruoanlaittaja, mutta onneksi perheessä on eräs, joka kokkaa. Siis Tommi.

Tiedostan sen, että minun pitäisi voida paremmin. Se tarkoittaa, että terästäytyisin liikunnan suhteen ja miettisin tarkemmin ruokavaliotani. Töitä ei pitäisi painaa hullun lailla, mutta tämä työ on iso osa identiteettiäni. Ammattitaitoa on myös oma hyvinvointi, josta pitää huolehtia.

Menin viime vuonna työnohjaukseen ja olen ihmetellyt sen jälkeen, miten olin niin jäärä, etten mennyt jo aikaisemmin. Sisälläni asuu vanha ukkeli, joka väittää pärjäävänsä itsekseen.

Sain hyvältä työnohjaajalta sellaisia konkreettisia työkaluja, joilla hahmotan omia roolejani opettajana, esihenkilönä, alaisena ja näyttelijänä. Sain myös vuorovaikutukseen uusia työkaluja. Suosittelen kaikille työnohjausta – ainakin minun ennakkoluuloni sitä kohtaan karisivat.

Etteikö saisi olla avuton? Saa! Meihin on jotenkin iskostettu avun pyytämisen vaikeus. Minua on aina kiehtonut valta, joka nuoruudessani konkretisoitui presidentti Kekkoseen. Hän oli esimerkki ylivoimaisesta johtajuudesta, ja sitä ideaalia olen kantanut liiankin pitkään mukanani.

Johtajuuteen liittyi nimiroolini Macbethissä Q-teatterissa. Olin 35-vuotias, ja se jätti janon Shakespearen kuningasnäytelmiin. Vielä niitä on minulla tekemättä.

Olen kulttuuritantta, ja me tantat pyöritämme kulttuuria, ja se on hyvä. Katsojien pitää olla vaativia, vaatia sisältöjä myös 60 plus -naisille. Naiset tekevät usein päätöksen siitä, mitä teatteria tai elokuvia mennään katsomaan.”

Elina Knihtilä makaa puoli-istuvassa asennossa sängyllä, katsoo ulos viereisestä ikkunasta
Elina Knihtilä haluaisi vielä näytellä jossakin Shakespearen kuningasnäytelmistä.

Elina Knihtilä

on Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professori sekä näyttelijä, joka asuu Helsingissä puolisonsa, näyttelijä Tommi Korpelan kanssa. Perheeseen kuuluu vuonna 1997 syntynyt poika.

Pitkältä uraltaan Elina nimeää neljä tärkeintä roolia: Q-teatterin Macbeth vuonna 2008, Leila Manner vuonna 2011 elokuvassa Hyvä poika, Hana Häkkänen vuonna 2021 Q-teatterin Minä, askartelija -näytelmässä ja samana vuonna Anneli Tiainen Ylen Sisäilmaa-televisiosarjassa.

Syyskuussa Elina nähdään kotiteatterinsa Q-teatterin näyttämöllä Akse Petterssonin ohjauksessa. Syksyllä saa ensi-iltansa myös suomalaisruotsalaisena yhteistuotantona tehty Tia Kouvon Mummola-elokuva, jossa Elina on mukana. Elokuvan maailmanensi-ilta oli keväällä Berliinissä.

Lue lisää
Katso myös nämä
Uusimmat
Tilaa uutiskirjeet tästä!

Voimaa ja viisautta suoraan sähköpostiisi