Laukaalainen Eliisa Viskari haki aviomiehensä Esan sairaalasta kotiin lokakuussa 2019. Viikkoon kumpikaan ei puhunut juuri mitään. Molemmat yrittivät mielessään ymmärtää, mitä Esan aivosyöpädiagnoosi tarkoittaa. Vasta sen jälkeen järkytystä alettiin purkaa yhdessä.

Viskarit olivat kohdanneet vakavan sairauden jo vuosikymmeniä aiemmin, kun Esa sai pikkuaivoinfarktin 31-vuotiaana. Aluksi mies ei pysynyt pystyssä eikä puhunut. Jokainen suupala meni väärään kurkkuun, ja vesi osui harvoin lasiin.

– Aivan nollilta lähdettiin, Eliisa, 69, muistelee.

Pitkälle edennyt syöpä oli silti eri asia.

– Ensimmäisen viikon aikana minulla löi tyhjää monta kertaa. Oli niin monta kysymystä: Miten kauan tämä jatkuu? Millaiseen kuntoon Esa menee?

Myöhemmin Eliisa luki samantyyppistä syöpää sairastaneesta miehestä. Kaikki oli ollut ohi puolessa vuodessa. Eliisa aavisti, ettei heilläkään olisi kovin paljon aikaa.

Eliisalle oli itsestäänselvää, että Esa ­pysyisi kotona mahdollisimman pitkään. Puolisolle kyllä tarjottiin paikkaa hoivakodista keväällä 2020, mutta Eliisa sanoi, ettei tule kauppoja.

– En päästänyt Esaa sinne, koska hänen puheensa oli jo niin huonoa, ettei hän olisi saanut ilmaistua omaa tahtoaan. Koronan takia en olisi päässyt edes katsomaan häntä.

Eliisa Viskari sanoo olevansa enemmän käytännön ihminen kuin teoreetikko. Aviomiehen saattohoito ei pelottanut häntä, sillä maalaisjärjellä pääsi pitkälle.

Käy miten käy, hyvin käy

Viskarit muuttivat pitkäaikaiselta kotipaikkakunnaltaan Ähtäristä poikansa perheen lähelle Laukaaseen vuonna 2018. He ostivat valoisan ja avaran rivitalokodin, jossa Esan oli helppo liikkua rollaattorilla ja pyörätuolilla. Hänen liikuntakykynsä oli jäänyt heikoksi infarktin jälkeen.

Eliisa varasi Esalle vastaanottoajan terveyskeskukseen lääkeasioiden takia. Lääkäri kirjoitti samalla lähetteen Keski-Suomen keskussairaalaan Jyväskylään, koska Esa ei ollut tavannut neurologia vuosikausiin. Aivojen tilanne oli hyvä tarkistaa myös siksi, että Esan puhe oli alkanut puuroutua.

– Neurologin aika oli heinäkuussa 2019. Hän laittoi Esan tietokonekerroskuvaukseen eli CT-kuvaukseen. Siinä ilmeisesti näkyi jotain erikoista, koska lääkäri määräsi Esan vielä magneettikuviin.

Lokakuun kuvauksessa paljastui gliomatoosi aivoissa. Syöpäkasvain ei ollut kiinteä patti, vaan se levittäytyi pieninä jyväsinä pitkin aivoja.

Diagnoosi varmistettiin biopsialla eli solunäytteellä marraskuussa ja vielä ­uudella magneettikuvauksella joulukuun lopussa. Kun Viskarit menivät tammikuussa 2020 syöpälääkärille, tämä esitteli vain yhden hoitovaihtoehdon, kymmenen sädehoitokertaa.

– Esa oli niin huonossa kunnossa, ettei hän halunnut hoitoja. Jo silloin kun saimme ensitiedon syövästä, Esa sanoi, että jos käy hyvin, niin käy hyvin, ja jos käy huonosti, silloinkin käy hyvin.

Tällä hän tarkoitti, että paraneminen olisi hieno asia, mutta kuolemakaan ei olisi huono vaihtoehto. Esalla oli tukenaan vankka kristillinen usko.

Osaansa tyytyväinen

Esa oli vuosien mittaan oppinut hyväksymään pikkuaivoinfarktin tuomat rajoitteet. Liikkumisen apuvälineet tulivat suureksi avuksi.

Esa vietti paljon aikaa perheen lasten Timon ja Miikan kanssa, kun nämä olivat pieniä. Vastuu heistä virkisti isää. Fyysiseen työhön Esa ei kyennyt.

– Parhaimpina vuosina hän leikkasi nurmikon ja imuroi. Minä käytin meillä vasaraa ja moottorisahaa, Eliisa kertoo.

Esa liikkui paljon potkupyörällään, ­satakin kilometriä kuukaudessa. Infarktin jälkeen puhe ei koskaan palautunut normaaliksi, mutta äly pelasi senkin edestä. Esa luki paljon. Eliisasta tuntui pahalta, kun jotkut tuttavat karttoivat Esan seuraa pelätessään, etteivät ymmärtäisi tämän puhetta.

Esa kaatui usein, ja siksi hänet vietiin monesti ambulanssilla sairaalaan. Pienempiä muksahduksia sattui lukemattomia kertoja. Eliisaa kaatuilu huoletti, koska hän oli päivisin poissa hammashoitajan työssään. ”Pysy pystyssä, kunnes jään eläkkeelle”, hän pyysi Esalta pilke silmäkulmassa.

– Jäin eläkkeelle 1. toukokuuta 2016, ja Esa kaatui pahasti kylpyhuoneessa 20. toukokuuta. Hän löi oikeanpuoleisen leukaperänsä vessanpöntön laitaan.

Siihen loppui Esan potkupyöräily. Sen jälkeen hän kulki rollaattorin kanssa vain sisätiloissa ja istuskeli kesällä rappusilla ja pihassa.

– Esa sanoi, että sitä saa, mitä toivoo. Minähän olin toivonut, että hän pysyisi pystyssä, kunnes jään eläkkeelle. Sanoin Esalle, että oliko hänen pakko ottaa sitä noin kirjaimellisesti, Eliisa muistelee.

Viskareilla kukkivat huumori ja myönteinen asenne.

– Vain silloin kun hän kaatui vessanpöntön reunaan, hän sanoi, että olisihan se voinut jäädä väliin.

Viskareiden esikoinen eli vain muutaman päivän. Pienen Leenan elämällä oli suuri merkitys. – Esa sanoi, että jos hän ei olisi kokenut Leenan kuolemaa, hän ei olisi kestänyt omaa sairauttaan.

Kotipalvelulle kiitos

Kun Esan syöpä todettiin, lääkäri ei kertonut suoraan elinajanennustetta. Rivien välistä saattoi lukea, että kyse olisi ennem­min kuukausista kuin vuosista.

Diagnoosin jälkeen Eliisa ja Esa kävivät juttelemassa palliatiivisen osaston lääkärin kanssa. Koko kevättalvi 2020 oli Viskareille luopumisen aikaa. Kun Esan vointi yhä heikkeni, lääkäri soitti pariskunnalle kahden viikon välein.

– Puhuimme kuulumisista ja lääkityksestä. Kerroin, mitä oireita Esalla oli ­ollut, ja lääkäri osasi selittää ne. Hän oli todella hyvä tuki, Eliisa kiittää.

Fysioterapeutit antoivat vinkkejä ja opastivat apuvälineiden käytössä. Esan ­viimeisinä kuukausina kotona oli muun muassa sairaalasänky ja korkea pyörätuoli.

Viime vuoden maaliskuun alusta lähtien Viskarit saivat apua kotipalvelusta.

– Olin siirtänyt Esan pyörätuolista sänkyyn ja vessanpöntölle yksin, mutta olin välillä tiukoilla. Kyllä minä tunnen sen nyt selässäni.

Aluksi hoitaja kävi kerran päivässä. Sairauden loppuvaiheessa apua tuli neljästi päivässä: aamuin illoin hoitajat kävivät pareittain, ja kaksi päiväkäyntiä sujui ­yhden hoitajan ja Eliisan yhteisvoimin. ­Kotipalvelun väki auttoi pesussa, pukemisessa ja pyörätuoliin nostamisessa sekä antoi hyviä vinkkejä apuvälineiden käyttöön. Samalla hoitajat kyselivät Eliisan vointia.

– Kun soitin, että tarvitsen nosturin, se oli meillä samana tai seuraavana päivänä. Kaikki pelasi todella hyvin. Jos olisi mennyt tappelemiseksi, siitä ei olisi tullut mitään. Tilanne oli jo itsessään niin raskas, Eliisa sanoo.

Muutto kirkkauteen

Esa Viskari, 68, kuoli Kuuselan asumispalveluyksikön saattohoitohuoneessa Laukaassa maanantaina 18. toukokuuta 2020. Kuuselassa hän ehti nukkua kaksi yötä, sen jälkeen kun kotona oleminen kävi mahdottomaksi.

– Muutamaa päivää aikaisemmin olin huomannut ensimmäisen kerran, että Esa oli kuin jossain muualla. Katse oli poissaoleva, Eliisa muistelee.

Seuraavina päivinä Esa alkoi etääntyä nykyhetkestä yhä enemmän. Hoitaja ehdotti siirtymistä Kuuselaan. Viskarit päättivät, että Esa lähtisi sinne lauantaina 16. toukokuuta. Esa heräsi tuona aamuna kuudelta ja kysyi Eliisalta, paljonko kello on ja mihin aikaan heidän pitää lähteä. Eliisa vastasi, että taksi tulee hakemaan varttia vaille yksitoista.

– Esa sanoi: ”Minä muutan.” Kysyin, mihin hän muuttaa. Hän vastasi, että kirkkauteen.

Saattohoitohuoneeseen Eliisa pääsi ­koronasta huolimatta. Sunnuntaina Esan silmät painuivat kiinni kesken radiojumalanpalveluksen. Eliisa syötti hänet, ohjeisti avaamaan suun ja nielaisemaan. ­Iltapäivällä ruokailu sujui paremmin, mutta mies ei puhunut enää mitään. Kädet ja jalat olivat jo kalpeat ja sinertävät.

– Maanantaina hengitys oli raskasta ja vaikeaa. Kun hän korahti, kokeilin pulssia. Se tuntui vielä muutaman kerran, vaikka Esa ei enää hengittänyt. Sitten hän muutti kirkkauteen, Eliisa herkistyy.

Eliisa nauttii luonnosta ja liikunnasta. Lähellä asuvat lapsenlapset vierailevat hänen luonaan usein.

Molemminpuolista tukea

Esan kuoleman jälkeen Eliisa ryhtyi ­heti huolehtimaan käytännön asioista. Perunkirjoitukseen oli tartuttava no­peasti, koska se piti hoitaa kolmen kuukauden kuluessa. Esan vaatteita ja kenkiä hän antoi läheisille ja vei kirpputorille.

– Minulla on ollut myös ristiriitaisia tunteita. Esan viimeiset elinkuukaudet tuntuivat raskailta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mietin, kuinka kauan jaksan.

Eliisa eli kymmeniä vuosia omaishoitajana sairaan puolisonsa ehdoilla eikä kadu hetkeäkään. Kuluttavaa se kuitenkin oli. Toisaalta Esa tuki vaimoaan aina tarvittaessa.

Kun Eliisa huolehti Esasta, hän piti puhelimen aina käden ulottuvilla, myös työaikana. Nyt hän yrittää pyristellä jatkuvasta valmiustilasta eroon, mutta se ei ole vuosikymmenten jälkeen helppoa. Rentoutumisessa auttavat pojat perheineen, ystävät, käsityöt, marjastaminen ja liikunta.

– Niin hullulta kuin se tuntuukin, olin toisaalta kiitollinen, että Esa pääsi pois. Esa sanoi, että hän paranee: jos ei täällä, niin iankaikkisuudessa. Olisi ollut kiva ­olla Esan kanssa vähän pitempäänkin, mutta hän on nyt siellä odottelemassa, Eliisa miettii.

Makuuhuoneen lipaston päälle Eliisa on pinonnut Esan Raamatun, kaksi hengellistä kirjaa ja silmälasit. Seinällä on ­valokuva, jossa Esa ihastelee lempikukkiaan valkovuokkoja.