Voi hyvin

"Elämää ei tarvitse pelätä", sanoo ohjaaja Taru Mäkelä

"Elämää ei tarvitse pelätä", sanoo ohjaaja Taru Mäkelä
Elokuvaohjaaja Taru Mäkelän mielestä kuva elämästä taisteluna on pelokkaan ihmisen näkemys.
Julkaistu 12.11.2013

Elokuvaohjaaja Taru Mäkelän nimi oli enne. Hänestä piti tulla Mervi, mutta isoisä puuttui asiaan juuri ennen kastetilaisuutta. ”Taru olisi kiva nimi”, isoisä sanoi, ja niin lapsi sai tulevaan ammattiinsa sopivan etunimen.

Yli 20 vuotta kestäneen uransa aikana Taru on ohjannut, käsikirjoittanut ja leikannut elokuvia, dokumentteja, kuunnelmia, näytelmiä ja sketsisarjoja. Televisiossa hänen tunnetuimpia töitään on miljoonayleisön 1980-luvulla saanut sketsi­sarja Hymyhuulet. Hänen kolmas pitkä elokuvansa Mieletön elokuu sai ensi-iltansa lokakuussa.

Kuolema on ystävä

Tarun isä kuoli kahdeksan vuotta sitten, äiti viime elokuussa. Nyt Taru totuttelee elämään ilman omia vanhempia, jotka ovat aina olleet elämässä läsnä.

– Äiti olisi juuri täyttänyt 85 vuotta. Hän sai lievän aivo­infarktin jokin aika sitten ja sen mukana lievän afasian, Taru kertoo.

– Meidän äiti oli loistava tarinankertoja, joten me läheiset jouduimme jättämään hyvästejä jo aikaisemmin. Ihminen riisutaan ominaisuuksistaan elämän loppukaarteessa.

Taru keskusteli äitinsä kanssa kuolemasta avoimesti. Äiti piti kuolemaa mielenkiintoisena. Se on ainoa elämän mysteeri, joka on selvittämättä.

– Luovalle ihmiselle uteliaisuus on lahja, koska silloin elämä ei ole koskaan tylsää. Kuolema kulkee rinnalla koko ajan. Viime kädessä se on paras ystävä. Kun kaikki muu hiipuu pois, kuolema jää.

Tarun äiti nukkui pois kotona omassa sängyssään. Se oli Tarusta hieno kuolema, ja kuten Tarun poika Veikko sanoi: ”Mummi muisti vielä elämänsä.”

Taru on itsekin ollut lähellä kuolemaa sairastaessaan syövän. Vaadittiin kolme leikkausta ja monia rankkoja hoitoja, ennen kuin syöpä talttui.

– Elämän rajallisuus on helpottava tunne. Olisi kauheaa tietää elävänsä esimerkiksi 10 000 vuotta. Rajallisuuden kokemus selkiinnyttää elämää. Tässä ei kannata turhia jahkailla. Kaikella on rajansa, ja nämä pidot eivät jatku ikuisesti. Se on hyvin armollista.

Terveyden palvonta on sairasta

Taru pitää kulttuurimme terveydenpalvontaa suorastaan sairaana. Puhutaan esimerkiksi taistelusta kuolemaa vastaan. Taru kysyy, onko se, joka kuolee, sitten hävinnyt taistelun.

– Juttelin vähän aikaa sitten puhelimessa vakavasti sairaan ystäväni kanssa. Hän oli ollut isossa luunsiirtoleikkauksessa. Minulle ei tullut hetkeäkään sellaista oloa, että hän olisi vähemmän ihminen sen takia, että hän on sairas. Päinvastoin. On paljon asioita, jotka havaitsee silloin kirkkaammin. 

Pahinta Tarusta on sairaan syyllistäminen. Syöpää sairastaessaan hän luki aiheesta hyllymetreittäin kirjallisuutta ja törmäsi toistuvasti ajatukseen, jonka mukaan nainen saa loppujen lopuksi syyttää itseään, jos sairastuu syöpään. Syöpää sairastavat naiset kun ovat suorittavia ja velvollisuudentuntoisia.

– Eli terveys säilyy, jos keskittyy vain pullataikinaan, eikä lähde ottamaan sen enempää vastuuta. Tosiasiassa kukaan ei tiedä, mikä aiheuttaa syövän, Taru pohtii.

– Ei sairauden ympärille silti tarvitse mitään hämärää mytologiaa rakentaa.

Tarusta kuva maailmasta hyvän ja pahan välisenä taisteluna on väärinkäsitys. Se on pelon ja epätoivon kuva. Pelokas on aina taisteluasemissa, puolustuskannalla. Ei elämää tarvitse pelätä, niin kuin ei kuolemaakaan.

Turha pelätä epäonnistumista

Mieletön elokuu on kansainvälistä yhteistuotantoa, ja sitä kuvattiin Prahassa, Pohjois-Norjassa ja Suomessa. Se on rakkaudentunnustus Tarun kotikaupungille Helsingille ja kotikaupunginosalle Töölölle. Elokuva sai alkunsa jo kymmenen vuotta sitten, kun käsikirjoittaja Raija Talvio sai hankkeeseen apurahan.

– Elokuvan tekeminen on kuin soittamista isossa bändissä, jossa jokainen soittaa samaa kappaletta ja antaa siihen oman panoksensa. Berliinin filharmonikkojen muusikko sanoi kerran hienosti, että kapellimestari tuo työhön järjestyksen, turvallisuuden ja toivon periaatteen, sen tunteen, että kyllä tämä tästä.

Eräs elokuvaohjaaja vertasi kerran elokuvan ohjaamista tenniksen pelaamiseen kolmenkymmenen hengen kanssa yhtä aikaa. Tarun kokemus on erilainen. Hän vertaa elokuvan ohjaamista vesihiihtoon.

– Jos kaatuu, se ei ole maailmanloppu. Kaatumista ei töitä tehdessään edes ajattele. Tärkeintä on se, ettei tämä ole kirurgiaa. Tapahtui mitä tahansa, ihmiset säilyvät hengissä, kukaan ei kuole.

Lue koko juttu Voi hyvin 9/2013 -lehdestä.

Kommentoi »