Apu Terveys

Eläkkeelle jääminen toi Liisalle identiteettikriisin: "Mietin, kuka lopulta olen ja kenelle olen tärkeä"

Eläkkeelle jääminen toi Liisalle identiteettikriisin: "Mietin, kuka lopulta olen ja kenelle olen tärkeä"
Liisa Hakala on opetellut monta ammattia, mutta tärkein niistä on ollut neljän lapsen kasvattaminen. Identiteettikriisi yllätti eläkkeellä. Liisa kaipaa merkityksellistä tekemistä. Yksinolo on korostanut seksuaalisuuden merkitystä.

Liisa Hakala, 65, on eläkkeellä oleva ala-asteen opettaja ja kukkakauppias.

Ovella tulijaa tervehtii ensimmäisenä seitsemänvuotias Niisku-koira. Pari vuotta eläkkeellä ollut Liisa Hakala elelee nyt Niiskun kanssa kahden Järvenpään Ristinummella.

1970-luvun puolivälissä Hakala opiskeli pukuompelijaksi Kuopiossa ja sitten opettajaksi Kajaanissa.

– Menin naimisiin vuonna 1977, ja esikoistytär syntyi kaksi vuotta myöhemmin. Halusin ja sain monta lasta: meille syntyi vielä kaksi tytärtä ja poika.

Esikoinen syntyi Varkaudessa, muut lapset Yhdysvalloissa, jossa Liisa Hakala asui puolisonsa työn vuoksi. Kotiäitiydestä tuli hänen ammattinsa kymmeneksi vuodeksi. Perhe palasi Suomeen vuonna 1987 ja rakensi hartiavoimin talon Järvenpäähän. ­Sitten edessä oli avioero ja aivan uusi elämänvaihe.

– Menin uudelleen naimisiin vuonna 1997. Olin puolisoni työn vuoksi jälleen ulkomailla, vuoden ­Kanadassa. Elämäni suuri haaksirikko on ollut ­tämän toisenkin avioliittoni päättyminen.

Tuolloin Liisa Hakala asui Petäjävedellä, jonne hän oli perustanut kukkakaupan ja hautaustoimiston.

– Kun on kulkenut miesten mukana maailmalla ja ollut lasten kanssa kotona, se näkyy elämänkokemuksen lisäksi eläkkeen pienuudessa. Menojaan joutuu miettimään tarkasti. Eläkkeessä näkyy, miten vähän koti­äidin työtä arvostetaan.

Liisa Hakalalla on ollut vuosikymmenien varrella monta koiraa, mutta seurallinen Niisku taitaa olla kaikkein rakkain.

Liisa Hakalan neljä oivallusta ikääntymisestä

1. Työelämän loppu oli aluksi helpotus

Jäin eläkkeelle lopetettuani yritykseni. Muutin takaisin Järvenpäähän vuonna 2018. Muutaman vuoden sisään osuivat vanhempieni kuolema, monivaiheisen työelämän loppuminen, toisen avioliittoni päättyminen ja muutto. Ensimmäinen vuosi tämän jälkeen oli iso kriisi, mutta selviydyin.

Työelämän loppuminen tuntui aluksi helpotukselta, mutta siihen sisältyi muitakin tunteita. Työn myötä loppuivat monet kontaktit. Työ oli ollut yksityiselämän kriisien keskellä kuin suojaava haarniska. Kukkakaupassa tunsin tekeväni joka päivä kaunista ja tarpeellista työtä ja hautaustoimistossa koin olevani tarpeellinen ihmisten surussa.

Eläkkeelle jääminen oli identiteettikriisi. Mietin, kuka lopulta olen ja kenelle olen tärkeä.

Muutto takaisin lähtöruutuun, Järvenpäähän, oli raskas, mutta lopulta ainoa oikea ratkaisu. Neljästä lapsestani kaksi on nyt lähellä, samoin kaksi lapsenlapsistani.

Vaikka ikää tulee, kaipaan välillä töitä. Pari päivää viikossa olisi erinomainen ratkaisu. Me eläkeläiset olemme tavallaan yhteiskunnan näkymätön joukko, jota ei enää tarvita missään – ehkä ainoastaan lastenlasten hoitajina. Tosin itse en valita siitä roolista.

2. Haluan tehdä jotain merkityksellistä

Vanhempieni henkisenä perintönä minulla on rohkeus tehdä erilaisia ja ehkä jonkun mielestä erikoisia ratkaisuja. Suunnitelmani oli lähteä kesäkuussa Etiopiaan Suomen Lähetysseuran vapaaehtoistyöntekijäksi. Olin järjestänyt kaiken lentoja myöten, ja pestin piti kestää kolme kuukautta. Minun piti opastaa ompelua aidsorpojen toimintakeskuksessa, joka sijaitsee vuoristossa Addis Abebasta pohjoiseen.

Tähän ikään mennessä tiedän sen, ettei kaikki suju kuin suunnitellaan. Sain tiedon reissun peruuntumisesta maaliskuun puolivälin jälkeen. Se itketti varsinkin siksi, että olin miettinyt vapaaehtoistyötä niin pitkään. Koronavirus ei ole vielä levinnyt Afrikassa samaan tahtiin kuin Aasiassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta meillä jokaisella on nyt vastuumme, että pandemia saadaan nopeasti talttumaan.

Vaikka olen matkustanut paljon, Afrikassa en ole käynyt. Olen aina halunnut sinne, mutten turistimatkalle. En tiedä, jaksanko enää myöhemmin ryhtyä järjestelemään samanlaista matkaa. Halusin toteuttaa unelmani 65-vuotiaana, koska haluan tehdä muille ihmisille ja itselleni jotain merkityksellistä. Suhtaudun vapaaehtoistyöhön vakavasti.

3. Yksinolo korostaa seksuaalisuutta

Seksuaalisuus on olennainen osa koko olemassaoloa ja naiseuttani. Seksuaalisuus ja sen merkitys muuttuvat iän mukana, mutta kosketus on ollut minulle aina hyvin tärkeää.

Elän nyt ensimmäistä kertaa yksin niin, ettei minulla ole lähelläni ketään, jolta saisin huomiota ja jolle antaisin huomiota, rakkautta ja hellyyttä. Yksinolon myötä seksistä on tullut sillä tavalla hallitseva asia, että mietin sitä aika usein.

Loppuuko seksielämä tähän, vaikka olen terve, tunteva ja halukas olemaan toisen kanssa?

En suostu alistumaan, että olisin loppuelämäni yksin.

Olen etsinyt muutaman kerran kumppania deittipalstoilta tai tansseista. Jos joku vielä löytyy, se on varsinaista johdatusta. Toivon loppuelämän kestävää suhdetta. Tämänikäisenä en halua enää kokea hetken huumaa, joka onkin vain harhaa.

Ikääntyessä kaipaa, että vierellä olisi joku huolehtimassa. Ikäluokkani elää vanhemmaksi kuin esimerkiksi vanhempamme. Asetelma voi olla pian se, että seitsemänkymppiset lapset kantavat huolta yli yhdeksänkymppisistä vanhemmistaan. Itse en voi ajatella vielä tukeutuvani lapsiini. Heillä on oma elämänsä.

4. Synkistelystä tulee vain huono olo

Minulla on luultavasti hyvät geenit. Voin hyvin ja huolehdin kunnostani ja mielestäni. Olen aktiivinen: käyn konserteissa, taidenäyttelyissä ja teatterissa. Nämä harrastukset ovat henkistä huoltoa. Päivittäiset lenkit Niiskun kanssa, kuntosali ja uiminen pitävät fyysistä kuntoa yllä.

Terveys on myös mielialakysymys, ja siihen voi vaikuttaa paljon itse. Olen sosiaalinen ihminen ja hakeudun mielelläni ihmisten pariin. Minulla on ­tärkeitä, läheisiä ystäviä.

Synkistelemällä ja hautautumalla kotiin aiheuttaa vain itselleen huonon olon. Sen kirjailija Tove Jansson kiteyttää hienosti runomuotoisessa kirjassaan Kuka lohduttaisi Nyytiä.

En ole koskaan vältellyt niin sanottuja miesten töitä. Talvella mökillä hakkaan yhä ensimmäisenä avannon ja lämmitän savusaunan. En pelkää yksinoloa mökillä, sillä se on ollut rakas paikka minulle jo lapsuudestani lähtien. Mökki keskellä metsää on osa sielunmaisemaani.

Luottamukseni johdatukseen on kasvanut ja ­syventynyt entisestään. Kaikella, myös vaikeuksilla ja menetyksillä, on oma merkityksensä. Ne asiat ­tapahtuvat, jotka ovat tapahtuakseen.

Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehdessä 4/2020.

Julkaistu: 5.8.2020
1 kommentti