Kauneus ja Terveys

Kun Eira Mollberg oli 13-vuotias, hänen äitinsä masentui: "Äidin merkitystä on vaikeaa tajuta silloin, kun kaikki on normien mukaista"

Kun Eira Mollberg oli 13-vuotias, hänen äitinsä masentui: "Äidin merkitystä on vaikeaa tajuta silloin, kun kaikki on normien mukaista"
Ohjaaja Eira Mollberg eli lapsuutensa äidin masennuksen varjossa. Hän sai äidiltään rakkautta mutta vielä enemmän huolta.
Julkaistu: 23.6.2021
Eira Mollberg, 63, helsinkiläinen ohjaaja ja kirjailija, edesmenneen ohjaaja Rauni Mollbergin tytär:
Äitini oli pienikokoinen eikä muu­tenkaan yrittänyt ottaa tilaa itselleen. Minä olen olemukseltani hyvin erilainen kuin hän: kookas, äänekäs ja sosiaalisesti dominoiva.
Samastun äitiin siinä, että vanhemmuus, lapset ja lapsenlapset ovat minullekin valtavan tärkeitä. Äiti oli hellä ja läheinen. Hän osoitti rakkauttaan sanoin ja kosketuksin.
Ukonilmalla ajattelen äitiä, koska olen perinyt hänen tapansa reagoida siihen. Ukkosilma tekee minutkin voimattomaksi ja väsyneeksi.
Olin kuuden, kun perheeni muutti Kuopiosta Helsinkiin. Sen on täytynyt olla äidille suuri muutos.
Kuopiossa hän työskenteli konttoripäällikkönä isoisäni toimistossa. Aamuisin jäin parkumaan eteisen lattialle, koska en olisi halunnut päästää äitiä lähtemään. Isä oli teatterilla päivät ja illat esityksissä.
Helsingissä äiti jäi pois töistä ja isäkin oli enemmän kotona. Sillä oli iso vaikutus, koska isäni oli äärimmäisen dominoiva.
Äiti jäi isän armoille, eikä hänellä ollut sukua, ystäviä eikä työyhteisöä, jotka olisivat pitäneet hänet kiinni jossain omassa. Siitä alkoi äidin eristäytyminen.
Isä menestyi ja äiti alkoi kartella sosiaalisia kontakteja. Muistan, miten vihainen olin äidille, kun hän ei liittynyt Marttoihin kuten kaikkien muiden äidit.
Kun tulin murrosikään, äiti luisui hiljaa kohti traagista masennusta. Hän ei puhunut tilanteestaan edes omille sukulaisilleen. Äiti oli niin hienotunteinen, joten häntä varmasti hävetti.
Olin 13-vuotias, ja minulla oli aivan järkyttävä huoli äidistä. Yritin pitää hänelle seuraa ja vein häntä teatteriin, ettei hän olisi niin yksinäinen. Olimme kuin pari, luimme samoja kirjojakin. Ja koko ajan minulla oli olo, että minun täytyy pelastaa äiti.
Näin isän tyranniuden ja kehotin äitiä eroamaan. Lopulta äiti erosikin.
Eira Mollbergin äiti masentui vakavasti, kun tytär oli 13-vuotias. ”Äidin merkitystä on vaikeaa tajuta silloin, kun kaikki on kasassa ja normien mukaista”, hän sanoo.
Pakenin Englantiin sisäoppilaitokseen töihin. Kiillotin lattioita ja tarjoilin ruokaa. Monet muut työntekijät lähtivät, koska työ oli heistä niin raskasta.
Minä aivan kuin leijuin, niin kevyeksi tunsin oloni ilman perheen huolia.
Kun palasin vuoden päästä Suomeen, äidin tila oli romahtanut. Löysin hänet tupakka suussaan siivottomasta kodistaan tavara- ja pahvilaatikkoröykkiöiden keskeltä.
’Sinä jätit minut tänne’, oli ensimmäinen lause, jonka äiti sanoi minulle tervetuliaisiksi.
Äiti oli menettänyt elämänhalunsa täysin. En kestänyt katsoa sitä. Pakenin jälleen, tällä kertaa Turkuun opiskelemaan.
Äiti alkoi käydä psykiatrilla, joka määräsi hänelle kovan lääkityksen. Äiti kävi myös psykologilla ja luotti molempiin.
Lääkkeet passivoivat äidin täysin. Kaikki tekeminen pysähtyi, hän vain istui ja poti huonoa oloaan. Kun vaadin psykiatria tarkistamaan äidin lääkityksen, tämä lopetti sen kuin seinään. Se aiheutti äidille epileptisen kohtauksen.
Lääkitystä jatkettiin, ja päälle lisättiin vielä epilepsialääkkeet. Myöhemmin sain kuulla, että psykiatri oli tunnettu siitä, että hänellä oli tapana ylilääkitä potilaitaan.
Tunnen vitsiksi asti vihaa psykologia kohtaan. Hänellä olisi ollut avaimet puuttua äidin ylilääkitsemiseen, mutta hän ei tehnyt asialle mitään.
Äiti siirtyi vanhainkotiin vain 62-vuotiaana. Hoitohenkilökunta ei ollut koskaan nähnyt kenelläkään asukkaalla yhtä kovaa lääkitystä kuin hänellä. Ensimmäiseksi äiti joutuikin vieroitushoitoon kuin narkomaani.
Äiti asui perheeni luona osan aikaa, ja sain hänet tavallaan takaisin.
Lääketokkura lähti vieroituksen jälkeen, mutta tilalle oli tullut muistisairaus. Äiti oli silti paremmin läsnä ja jaksoi iloita lapsenlapsistaan. Esikoiseni oli silloin yläkoululainen, keskimmäinen taapero ja kuopus vastasyntynyt.
Parikymmentä vuotta oli parempaa aikaa. Tein mielenkiintoisia töitä ja elin perhe-elämää. Lapset kasvoivat, itsenäistyivät ja muuttivat kotoa. Äiti kuoli.
Äidin kohtalo on surettanut Eiraa. ”Minun iässäni hän eli dementoituneena vanhainkodissa”, Eira sanoo.
Olin tottunut koko ikäni kantamaan huolta muista. Yhtäkkiä kaikki vastuu oli poissa. Samaan aikaan jouduin luopumaan kodistani. Myös töiden ja terveyden kanssa oli ongelmia.
Siitä kaikesta iski hirvittävä tarve heittäytyä hunningolle. Kerrankin se oli mahdollista. Minulla ei ollut vastuuta äitinä omista lapsistani eikä tyttärenä omasta äidistäni. Olin vapaa.
Aloin viihtyä lähibaarissa. Join kaksi vuotta rankasti, kunnes läheiseni saivat ohjattua minut hoitoon.
Toipuminen oli hidasta. Kuntoutuslaitoksen hoitomenetelmät tuntuivat tyhjiltä, ja kaipasin kipeästi äidillistä lämpöä ja huolenpitoa. Kun pääsin tolpilleni, lähdin etsimään niitä luostarista.
Minulle luostari on äidillisyyden instituutio, jossa ihmisestä välitetään ja hänet huomioidaan. Olin tutustunut luostarielämään 1980-luvulla Neuvosto-Virossa. Siellä talot rapistuivat ja tiet olivat suomalaisittain ajokelvottomia, mutta Pyhtitsan luostarin muurien suojassa kaikki kukoisti kuin hyvin hoidetussa kodissa. Kukat kukkivat ja vihannekset kasvoivat pulleina. Tavaroilla oli paikkansa ja ruoka höyrysi pöydässä.
Mustat hahmot ottivat minut lämmöllä vastaan, ja heistä huokui rauha. Sinne minä palasin toipumaan.
Olen onnellinen siitä, että sain kokea äidin rakkauden lapsuudessani. Koska olin saanut häneltä syliä ja suukottelua, minun oli helppo olla lasteni lähellä.
Kun minusta tuli äiti 1980-luvulla, äitiyttä ei arvostettu taiteilijapiireissä. Moni näki arvokkaampana sen, että liitelee ympäriinsä, on esillä ja puhuu itsestään ja töistään.
Tietysti äitiys myös muuttaa ihmistä. Sehän on koko elämän idea, että pyrkii kehittämään itseään.
Äiti tulee yhä uniini, eivätkä ne ole mukavia unia. Patistan äitiä ylös, mutta hän ei nouse, vaikka talo palaa. Ehkä unet kertovat siitä, että jotain on vielä käsittelemättä. En osaa tarkalleen sanoa mitä, mutta kirjoitan tulevaa romaaniani ylisukupolvisista traumoista.
Tiedän, että äidin oma äiti ei ollut lempeä. Ehkä äiti teki tietoisen päätöksen toimia toisella tavalla. Olenko itse onnistunut äitiydessä?
Jos katson lapsiani, voin ajatella, että olen. Alkoholismivaihe oli lapsille hyvin tuskallinen, ja se hävettää minua, mutta minulla on kolme lahjakasta, kaunista ja viisasta lasta ja lastenlapset. Kun kokoonnumme juhlapyhinä, puhumme kovaa toistemme päälle. Se kakofonia on lämminhenkinen.
Haluan pitää yllä sitä kaikkea hyvää, minkä olen saanut. Isältä verenperintönä on tullut luovuus, jota pyrin vaalimaan päivittäin, ja äidiltä hellyys ja rakkaus.
Tavallaan ihminen käsittelee koko elämänsä ajan suhteita vanhempiinsa. Kun äiti oli vanhainkodissa taideterapiassa, hän maalasi kirkkaankeltaisella vesivärillä sanan ’äiti’. Kun näin sen, purskahdin itkuun.”
1 kommentti