Kauneus & Terveys

Eija Salo-Rankila piilotteli syömishäiriötään 15 vuotta: "Ahmiminen ja oksentaminen tuntui ainoalta tavalta selviytyä"

Eija Salo-Rankila piilotteli syömishäiriötään 15 vuotta: "Ahmiminen ja oksentaminen tuntui ainoalta tavalta selviytyä"
Eija Salo-Rankila, 53, vältteli vaikeiden asioiden kohtaamista kontrolloimalla syömistään. Äidin kuolema laukaisi sairauden, jonka kanssa kamppailu varasti elämästä 27 vuotta.

"Minusta tuli aikuinen yhdessä yössä 12-vuotiaana, kun äitini kuoli yllättäen. Oli vuosi 1979. Isäni joi, ja molemmilla isoveljilläni oli omat vaikeutensa.

Syömishäiriö on monen asian summa. Silti äidin kuolema varmasti vaikutti siihen, että sairastuin syömishäiriöön noin 14-vuotiaana.

Syömiseni oli epäsäännöllistä, koska jouduin huolehtimaan ruoastani itse. Koulun jälkeen lähdin pelaamaan jääkiekkoa tai jalkapalloa kavereiden kanssa. Sen jälkeen söin esimerkiksi maksalaatikkoa tai makkaraa.

Kerran veljeni naureskelivat pyöristymiselleni. Se oli viimeinen niitti. Päätin laihduttaa.

Mopo karkasi käsistäni melkein heti. Ei mennyt monta viikkoa, kun en syönyt enää oikeastaan mitään. Aloin liikkua pakkomielteisesti. Painoni putosi paljon lyhyessä ajassa.

En ymmärtänyt, että minulla oli syömishäiriö. En myöskään tiedostanut, että syömättömyys oli keino käsitellä vaikeita asioita.

Puolisen vuotta syömishäiriöni oli anoreksiaa, kunnes se muuttui bulimiaksi.

Kun sorruin syömään mielestäni liikaa, laitoin sormet kurkkuun ja oksensin. Se tuntui aluksi toimivan, koska luulin hallitsevani tilannetta. Pian aloin kuitenkin voida todella pahoin.

Minulle tuli anemia. Pyörtyilin. Ahdistukseni oli valtava. Lääkärissä sanottiin, että oireiluni johtuu äitini kuolemasta.

Salasin syömishäiriöni kaikilta lähes 15 vuotta. Olin naimisissa ja työskentelin ravintolassa kokkina, mutta onnistuin pitämään salaisuuteni.

Työpaikalla oli yleensä niin kiireistä, etten ehtinyt ahmia enkä oksentaa. Kotona mieheni kyllä kuuli, kun oksensin. Selitin, että minulla on sappivaiva. Syömishäiriötä sairastava on taitava valehtelemaan.

Joskus lähdin autolla jonnekin vain voidakseni oksentaa. Käytin ankarasti voimavaroja siihen, että mietin, milloin ahmin ja oksennan.

Otin nesteenpoisto- ja ulostuslääkkeitä ja liikuin pakonomaisesti. Pahimmillaan treenasin ensin kuntosalilla, minkä jälkeen jumppasin aerobic-videon tahdissa ja lähdin lenkille.

Lopulta en enää jaksanut. Hain ensimmäisen kerran apua työterveyshuollosta kolmekymppisenä vuonna 1996. Olin psyykkisesti ja fyysisesti todella huonossa kunnossa.

Työterveyslääkäri sanoi minulle juuri oikeat sanat: ”Eija, kaikki on nyt hyvin, kun olet siinä. Haemme sinulle apua.”

Sain lähetteen psykiatriselle avo-osastolle, jonka potilaana olin 2,5 vuotta. Aluksi kävin siellä jopa kolmesti viikossa, mutta myöhemmin vain silloin tällöin.

Kävin siellä läpi menneisyyttäni, erityisesti äitini kuolemaa. Sen jälkeen kaikki näytti ulospäin hyvältä, mutta olin edelleen aivan rikki.

Bulimia oli muuttunut BED:ksi eli ahmintahäiriöksi. Oksensin enää satunnaisesti. Liikkumisen lopetin tykkänään.

Alkoholiin minulla oli viha-rakkaussuhde. Kalorit kauhistuttivat, mutta kun ahdistus oli kova, en välittänyt niistä. Kun otin viinaa niin että taju meni kankaalle, saatoin olla tuntematta mitään edes muutaman tunnin. Se meni kaiken edelle – vaikka sen jälkeen ahdistus oli taas entistä kovempi.

Ajatuksissani ei pyörinyt mikään muu kuin syömishäiriön syyttävä ääni, joka sanoi, että olen ruma, läski, kelvoton ja arvoton eikä minusta ole mihinkään. Se ääni lopettaa vasta, kun päällä on kaksi metriä multaa tai kun alkaa tapella sitä vastaan.

Minulla oli voimakas ahdistuneisuushäiriö, sain paniikkikohtauksia ja olin vaikeasti masentunut. Hain apua, mutta tuntui, ettei mikään tehoa.

Eija salasi syömishäiriönsä lähes 15 vuotta. – Syömishäiriötä sairastava on taitava valehtelemaan.

Vaihdoin ammattia allergian takia. Opiskelin lähihoitajaksi. Opiskeluaika oli mukavaa.

Hermostuin kuitenkin tehottomaan ahdistuneisuushäiriö- ja masennuslääkitykseen, ja lopetin sen kokonaan. Se oli suuri virhe.

Puolen vuoden kuluttua ajattelin jo lakkaamatta arkkua. En kuitenkaan koskaan yrittänyt itsemurhaa.

Kun menin kerran kouluterveydenhoitajalle mittauttamaan verenpainetta, hän kysyi, kuinka oikeasti voin. En ollut varautunut kysymykseen. Purskahdin itkuun. Sanoin, että elämäni oli yhtä helvettiä enkä jaksaisi enää elää.

Sain terveyskeskuksesta lähetteen terapiaan. Minun oli taisteltava päästäkseni terapeutille, jolla olin aiemmin käynyt ja johon luotin.

Sitten kuulin työharjoittelupaikassani, että syömishäiriöpotilaita hoidetaan Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Sain lähetteen neljän viikon hoitoon. Olin nelikymppinen ja sairastanut jo 25 vuotta.

Tampereella minua alkoi yhtäkkiä ahdistaa tolkuttomasti. Hoitaja vei minut rauhalliseen huoneeseen. Itkin ja kiroilin tuskissani. Minuun sattui fyysisesti ja psyykkisesti. Menin lattialle sikiöasentoon.

Lopulta sanoin hoitajalle, etten tiedä, mitä tapahtui, mutta minä olen hengissä. En ollut turvautunut mihinkään aiempiin tapoihini, kuten tyhjentänyt jääkaappia tai oksentanut, ja olin silti hengissä!

Se oli minulle ensimmäinen iso onnistuminen. Ymmärsin, että voin selvitä järkyttävästä olosta muuten kuin sairailla konsteillani.

Ensimmäistä kertaa minulla oli lääkäri, ravitsemusterapeutti ja omahoitaja. Psykofyysinen fysioterapia opetti rentoutumista.

Hoidossa opettelin, mitä on olla nälkäinen ja kylläinen. Opin myös, että säännöllinen syöminen on kaiken a ja o. Itkin ja söin enkä oksentanut kertaakaan.

Totinen työ alkoi vasta kun pääsin kotiin. Olin kuin pieni lapsi, joka harjoitteli ruokailua. Söin kolmen tai neljän tunnin välein.

Monta kertaa pitelin sohvan reunasta kiinni ja taistelin, etten menisi oksentamaan. Kun oikein ahdisti, imuroin tai soitin kaverille. Aina kun selvisin, tulin yhä vahvemmaksi.

Olen tarvinnut kaiken mahdollisen avun: lääketieteellisen hoidon, läheisten ja ystävien tuen sekä vertaistuen.

Terapeuttini antoi Syömishäiriöliitto Sylin yhteystiedot. Myöhemmin perustin sairastavien ryhmän Seinäjoelle ja osallistuin vuosia liiton toimintaan.

– Halu parantua vaatii todellista rohkeutta ja oikeanlaisen, kokonaisvaltaisen tuen, Eija sanoo.

Syömishäiriö piti yllä valheellista tunnetta siitä, että elämä on hallinnassani. Ajatus asioiden kohtaamisesta jollakin muulla tavalla pelotti.

Kun sain onnistumisen kokemuksia, uskalsin käydä pelon kimppuun. Halu parantua vaatii todellista rohkeutta ja oikeanlaisen, kokonaisvaltaisen tuen.

Olen ollut terve yli 12 vuotta. Aina, jos minulla on jokin isompi ongelma, syömishäiriö tulee silti tarjoamaan itseään vaihtoehdoksi. Näin tapahtuu varmasti elämäni loppuun saakka. Olennaista on, että nyt pystyn vastustamaan sitä. Minä hallitsen ajatuksia, eivätkä ne minua.

En halua jossitella sitä, miten elämäni olisi sujunut ilman sairastumista. Se ei muuta menneitä. En voi edes tietää, mistä olen jäänyt paitsi, koska en ole elänyt muunlaista elämää.

Ilman uskoa en olisi jaksanut. Jos en ole itse jaksanut, ystävien esirukous on kantanut. Risti on minun toivoni.

Työskentelen lähihoitajana mielenterveyskuntoutujien parissa. Nautin arjesta, pienistä asioista töissä ja kotona. Ennen kaikkea nautin siitä, ettei minua ahdista. Toivon, että minulla on vielä monia hyviä vuosia edessä."

Eijan neuvot selviytymiseen

  1. Älä jää yksin. Hae apua. Syömishäiriöstä voi parantua. Tietoa ja vertaistukea saat esimerkiksi sivuilta syomishairioliitto.fi.
  2. Opettele syömään säännöllisesti ja riittävästi. Keho tarvitsee polttoainetta.
  3. Arvosta itseäsi. Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 5/2020.

Julkaistu: 2.8.2020
Kommentoi »