Voi hyvin

Eija Ahvo ja Susanna Haavisto: Sydämen ovet levällään

Eija Ahvo ja Susanna Haavisto: Sydämen ovet levällään
Unicefin Hyvän tahdon lähettiläät Eija Ahvo ja Susanna Haavisto kannustavat kaikkia yhteisiin auttamistalkoisiin. Siihen ei tarvita erityisiä lahjoja tai suuria varoja. Riittää, kun sydämen ovet ovat auki.
Julkaistu: 3.6.2009

Kun Eija Ahvoa ja Susanna Haavistoa parikymmentä vuotta sitten pyydettiin UNICEFin Hyvän tahdon lähettiläiksi, he suostuivat heti. Päätös tuntui luontevalta. Lasten asia kosketti tuoreita äitejä syvästi.

– Omat lapset olivat juuri syntyneet. UNICEFin työ tuntui ihanalta ja luonnolliselta kädenojennukselta siinä tilanteessa. Olin myös vahvasti rauhanliikkeessä mukana, ja UNICEFin työ antoi konkreettisia keinoja rauhantyöhön, Eija Ahvo muistelee.

– Odotin esikoistani. Tuntui kuin mahaani olisi mahtunut koko maapallo. Vauvaa odottaessa kaikki muutkin lapset tulivat hyvin lähelle, Susanna Haavisto kertoo.

Vaikka vauvat ovat jo kasvaneet aikuisiksi, lasten hyvinvointi on edelleen sydäntä lähellä. Lapset edustavat aina toivoa ja tulevaisuutta, vaikka olosuhteet olisivat kuinka ankarat.

– Optimismi on ainoa mahdollisuus. Se on vahva elämänasenne. Se on kaikessa mukana. En ajattele, että nyt kampanjoin hyväntekeväisyyden puolesta ja sitten teen jotain muuta. Asiat lomittuvat ja limittyvät toisiinsa luonnollisesti, Susanna pohtii.

– Taiteilijoiden tehtävänä on nähdä elämän kauneus ja tukea ihmisyyttä, Eija jatkaa.

Molemmat näyttelijät oppivat yhteisvastuun kantamista jo lapsuudenkodeissaan. Eijan äiti huolehti, että perhe tarjosi auttavat kätensä silloin, kun niitä tarvittiin. Yhdessä leivottiin naapurustossa asuville vanhoille tädeille. Susannan perheessä kerättiin kenkiä ja vaatteita rajaseudun lapsille. Talkoohenki oli vahva.

Maanvärinen tyttö Madagaskarista

Eija Ahvo ja Susanna Haavisto tekevät UNICEFin vapaaehtoistyötä Suomessa. Lähettiläät kiertelevät ympäri Suomea kouluissa ja järjestön toimintaryhmien tilaisuuksissa herättelemässä meitä suomalaisia huomaamaan, että elämää on myös oman perhepiirin ulkopuolella.

Tutustuminen kehitysmaiden ihmisiin on tehnyt vaikutuksen molempiin naisiin.

Eija vieraili UNICEF-työnsä alussa Madagaskarilla. Hän muistaa tarkasti tapaamisen pienen Chantal-tytön kanssa.

– Maakuopasta nousi hento lapsi. Tulitikkumaisen laihat kädet pistivät esiin säkkikankaan alta. Tyttö oli kokonaan maanvärinen kuin pieni eläin. Ensin murruin, ja minua alkoi hirveästi itkettää, mutta sitten ajattelin, etten ole tullut tänne itkemään vaan oppimaan ja kertomaan tästä muille.

Susanna vieraili Nigerissä. Hänen matkamuistonsa on tatuoitu suoraan sydämeen.

– Vierailimme neuvolassa, jossa kätilöt olivat hampaattomia, vanhoja ukkoja. Se oli aika erikoista. Yhtäkkiä vanha nainen houkutteli ryhmämme naiset tältä viralliselta puolelta huomaamattomasti sivummalla olevaan telttaan. Teltan hämärässä istui väsynyt, alaston nainen sylissään seitsemän tunnin ikäiset kaksoset. Napanuorat oli leikattu isolla viidakkoveitsellä. Ilman yhteistä kieltäkin meidän välillemme syntyi vahva yhteys. Äidin silmistä näki, ettei hän uskaltanut toivoa lapsilleen tulevaisuutta. Hän uskoi vain siihen päivään ja hetkeen. Tämä kokemus avasi vahvasti UNICEFin työn merkityksen, Susanna muistelee.

Laulu vapauttaa tunnelmaa

Vuonna 2000 Eija ja Susanna vierailivat Vietnamissa. Eija näyttää kuvia vuoristoheimon asukkaista, joilla on hauskat tupsulakit päässä. Väki vaikuttaa hyvinvoivalta, mutta kuvat eivät kerro aivan kaikkea.

– Olot olivat alkeelliset. Elämä oli paikoin kuin suoraan 1800-luvulta. Lasten koulutuksessa on suuria puutteita.

Eija kertoo näyttelijän ja laulajan taidoista olleen apua juuri tuolla reissulla.

– Tunnelma vierailupaikoissa oli virallinen. Teimmekin sitten niin, että laulaa luikautimme vakaville ukoille aina ensin jotain. Tunnelma vapautui heti. Saimme tutustua ihmisiin ja kysellä kaikkea mukavassa hengessä.

Susanna ja Eija korostavat tyttöjen koulutusohjelmien merkitystä. Lukutaitoinen tyttö ei ole kaikkien naimamiesten vietävissä.

– Kun naisten koulutus paranee, lapsiluku vähenee ja koko yhteisön yleinen hyvinvointi kohenee, Susanna kertaa vanhan viisauden.

Eija vieraili viime vuonna Sri Lankassa katsomassa, miten tsunamista on selvitty. Avustusrahoilla on ollut valtava merkitys. Telttakoulut avattiin pikaisesti katastrofin jälkeen ja orvoiksi jääneet lapset otettiin turvaan. Rakennustyötä on kuitenkin vielä vuosikymmeniksi.

Suuria haaveita, pieniä askelia

Maailmanparantajilla on aina unelmia ja haaveita. Eija haluaisi vielä nähdä sen päivän, kun Afrikan manner alkaa selvästi nousta kaikkien nälänhätien, tautien ja katastrofien keskeltä.

– Haaveilen pienistä pisaroista, sillä pienikin apu tai teko riittää. Kukin meistä kantaa omien mittojensa mukaisen ja näköisen korren kekoon, muistuttaa Susanna.

– Nykyään puhutaan paljon yhteisöllisyydestä. Ennen se oli talkoohenkeä. Se on sitä, ettei tuijoteta vain omaa napaa. Se on yhteisvastuuta. Otetaan huolet ja hoidetaan ne yhdessä pois. Sehän on vain organisointikysymys, Eija hymyilee.

– Riittää, kun sydämen ovet ovat levällään, Susanna lisää.

Artikkeli on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 4/2006.

Kommentoi »