Kauneus & Terveys

Dieetti sysäsi kilpatanssija Alisa Heinon anoreksiaan: "Miksi tanssijoissa arvostetaan luuta, eikä naisellisuutta"



Dieetti sysäsi kilpatanssija Alisa Heinon anoreksiaan: "Miksi tanssijoissa arvostetaan luuta, eikä naisellisuutta"

Kilpatanssija Alisa Heino sairastui anoreksiaan. Kilojen myötä elämästä katosi ilo.
Teksti Anna Kauhala
Kuvat Pia Inberg

"Kun näin kuvani peilistä, järkytyin. Oli vuosi 2016. Olin lomalla Italiassa ja maannut koko päivän auringossa. Pehmeä aurinkotuoli oli painanut kehoni mustelmille, sillä selkäni oli pelkkää luuta. Silloin tajusin, etten ole terve. Olen harrastanut kilpatanssia 11- vuotiaasta asti. Treenasimme parini kanssa jo nuorena erittäin tavoitteellisesti.

Aloimme suunnitella syömistämme mentorin avulla ensimmäistä kertaa teini-iässä. Leipä vaihtui täysjyvään, karkit jäivät pois ja rasvaa oli ruokavaliossa vain vähän. Tuolloin söin vielä terveellisesti enkä laihtunut.

Dieetti syöksi sairauteen

Kolme vuotta sitten kaikki muuttui. Pääsimme tanssiparini kanssa ilmaiseksi erään elämäntapavalmentajan ravintokurssille. Kurssi kesti viisi viikkoa. Parini lopetti jo parin viikon jälkeen, sillä hän ei saanut ruokavaliosta tarpeeksi energiaa eikä palautunut treeneistä. Minä jatkoin.

Lautaseltani karsittiin viljat, sokeri ja maitotuotteet. Lihaa ja kasviksia sain syödä. Ideana oli tehdä olosta virkeämpi.

Otin valmennuksen tosissani. En ymmärtänyt, ettei sitä ollut suunniteltu urheilijoille. Treenasin kuutena päivänä viikossa 2–4 tuntia kerrallaan. Kilpaurheilijana minun pitäisi syödä paljon enemmän kuin keskivertonaisen. Laihduin viisi kiloa viidessä viikossa. Sitten valmennus loppui, mutta minä jatkoin samalla ruokavaliolla.

Näläntunne hävisi

Tanssi on visuaalinen laji. Tanssipiireissä jotkut arvostavat laihuutta. Kysyin kerran valmentajaltani, pitäisikö minun laihtua. Hän sanoi: laihdu, jos haluat. Hän ei neuvonut minua laihtumaan, mutta jäin jumiin tuohon kommenttiin. Siitä ja ravintovalmennuksesta alkoi parin vuoden kierre, joiden aikana laihduin yli 10 kiloa.

Kun sairastuu anoreksiaan, aivojen palkitsemiskeskus alkaa toimia eri lailla. Kun ennen sain mielihyvää karkista, nyt sain sen siitä, että jumppasin puistossa keskellä yötä. Hiivin sinne salaa poikaystävältäni.

Kun on pitkään vähällä ravinnolla, keho tottuu. Sairaana en tuntenut nälkää.

Suunnittelin itselleni tarkan ruokavalion. Söin esimerkiksi aina iltapalaksi porkkanoita. Kerran poikaystäväni oli pilkkonut ne minulle valmiiksi. Raivostuin! Miten saatoin tietää, kuinka monta porkkanaa siinä oli?

Anoreksia oli armoton

Syömishäiriö oli kuin elävä olento sisälläni. Se palkitsi minua siitä, että pystyin elämään kurinalaisesti. Se sai minut tuntemaan itseni erityiseksi.

Olin ajatellut, että lopetan laihduttamisen jossakin vaiheessa. En kuitenkaan pystynyt siihen. Palelin koko ajan. Nukuin vain pari tuntia yössä, sillä sykkeeni oli jatkuvasti koholla. Hiukseni ohenivat, ihoni kuivui, kompuroin enkä jaksanut edes juosta junaan. Kilpailutuloksemme huononivat.

Läheiseni olivat huolissaan. Äiti sanoi, että vaatteet roikkuvat päälläni. Valmentaja uhkasi kilpailukiellolla. Poikaystävä yritti saada minut ymmärtämään tilanteeni. Tämä tuntui pahalta. Minulla ei kuitenkaan ollut tervettä silmäparia, joka olisi nähnyt, miten laiha olen. Välillä toki havahduin peilikuvaani ja mietin, olenko tosiaan näin luiseva.

Sisälläni mylvi kuitenkin koko ajan anoreksian ääni: tämä ei riitä.

Olin laiha kuin tikku-ukko

Vuoden 2016 lokakuussa vanhempani veivät minut syömishäiriöihin erikoistuneen lääkärin vastaanotolle. Hän diagnosoi minulla anoreksian ja antoi lähetteen yksityiselle klinikalle. En koskaan mennyt sinne.

Olin seurustellut poikaystäväni kanssa kuusi vuotta. Hän ajatteli, että jos jokin ei muutu, minulle käy huonosti. Hän jätti minut. Se sattui. Silloin halusin alkaa parantua. Tahdoin näyttää hänelle ja kaikille muille, etten ole säälittävä ja ruma. Olin niin laiha, ettei minussa ollut enää juuri yhtään naisellisuutta. Olin tikku-ukko ja urheilunarkomaani, joka ei enää nauttinut edes tanssimisesta. Miksi kukaan minua haluaisikaan?

Alisa on nyt normaalipainoinen ja tähtää ammattitanssijaksi.

Aloin syödä enemmän. Onnistuin nostamaan painoa muutaman kilon, mutta samalla inhosin itseäni. En kestänyt muuttunutta peilikuvaani. Tunsin, että olin epäonnistunut.

Tahdoin tehdä itselleni pahaa, ja kerroin sen lääkärille. Sain lähetteen psykiatriselle klinikalle ja sieltä Syömishäiriöklinikalle. Kehoni piti saada kuntoon ennen kuin mieltäni voitaisiin hoitaa.

Kesän 2017 kävin säännöllisesti klinikalla ja paranin normaalipainoiseksi. Kun pääsin pois hoidosta, lupasin etsiä itselleni psykoterapeutin. En etsinyt. Mieleni oli yhä vääristynyt.

Tunsin itsetuhoisia ajatuksia

En osannut rakastaa itseäni. Lähetin vanhemmilleni viestejä, että haluan kuolla, jotta minun ei tarvitse enää miettiä syömistä. Jälkeenpäin ymmärsin, että halusin eroon kamalista tunteista, en tästä elämästä.

Eräänä syysaamuna lähetin äidilleni viestin matkalla treeneihin. Sanoin, että kävelen kuulokkeet korvilla enkä katsele ympärilleni. Ihan sama, jos tulee auto. Toivottavasti tulee.

Ennen treeniä isäni ilmestyi pukuhuoneeseen ja sanoi: nyt tulet mukaan joko vapaaehtoisesti tai väkisin. Ajoimme päivystävän psykiatrin luo. Mietin, että isä on sankarini, hän tuli pelastamaan minut.

Olin kriisiterapiassa koko syksyn. Puhuin, puhuin ja puhuin. Vähitellen löysin elämänilon. Opin arvostamaan itseäni tällaisena.

Tanssijoissa arvostetaan luuta, ei naisellisuutta

Suhteeni tanssiin ja huippu-urheiluun on muuttunut. Pidän nyt omaa terveyttäni tärkeimpänä enkä ihannoi laihuutta. Huomaan myös, jos toinen urheilija ei ole terve.

Tanssimaailmassa on vaikea olla kyttäämättä omaa ja muiden kehoja. Erityisesti kilpaileminen on minulle edelleen vaikeaa.

Mielestäni tanssin ulkonäkövaatimukset ovat roskaa. Haluaisin muuttaa niitä. Toivoisin, että tanssijoissa arvostettaisiin naisellisuutta, ei luuta. Kerron kokemuksistani, jotta voisin vaikuttaa tähän.

Tanssi ei kuitenkaan yksin ajanut minua anoreksiaan. Herkkyys, ihmissuhteet, perfektionismi sekä epäonnistumisen ja yksinjäämisen pelko yhdessä tekivät minusta anorektikon.

Paraneminen vie pitkään

Palasimme loppuvuonna yhteen pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa. Minun on yhä vaikea luottaa ihmisiin ja siihen, että olen riittävä. Uskon kuitenkin läheisiini ja tiedän, että he luotsaavat minua oikeaan suuntaan. Jaksan taas tanssia kunnolla ja tähtään ammattitanssijaksi. Se vaatii kovia tuloksia amatööripuolella.

En ole enää räjähdysherkkä, paleleva zombie mutta pelkään vieläkin anoreksiaa. Tiedän, että joudun käymään terapiassa pitkään, sillä syömishäiriö on mielen sairaus. En aio jättää polkuani kesken. Anoreksia ei koskaan tehnyt minua onnelliseksi.”

Julkaistu: 11.2.2019