Kun lentäjä Charles Lindbergh oli historiallisella lennolla ylittämässä Atlanttia ensimmäisen kerran, hän huomasi yhtäkkiä, ettei ollutkaan yksin. Oltuaan 39 tuntia valveilla koneensa ohjaimissa, pilotti näki ohjaamon täyttyneen hahmoista, jotka puhuivat hänelle rohkaisevilla, ystävällisillä äänillä.
Mikä kummallisinta, myös Lindberghin näkökyky oli muuttunut. Hänen näkökenttänsä oli täydet 360 astetta. Hän saattoi siis nähdä taakseen katsomatta koko ohjaamon.
Lindbergh vaikeni kokemastaan kauan. Arvostettu lentäjä pelkäsi, että hänen mielenterveytensä ja uskottavuutensa kyseenalaistettaisiin.
Vasta vanhuksena Lindberg rohkaistui puhumaan matkatovereistaan, jotka antoivat hänelle voimaa kestää pitkän lennon sietämättömät rasitukset. Vastaavia kokemuksia ovat kuvailleet myös monet muut inhimillistä kestokykyä koetelleet tutkimusmatkailijat, astronautit avaruudessa ja jääkenttien vaeltajat.
Mielikuvitusta kutkuttaa
Ei tarvitse olla kuulu lentäjä tai tutkimusmatkailija hämmentyäkseen epätavallisista kokemuksista. Suhtautuminen arkipäivän outoihin kokemuksiin vaihtelee. Osa kavahtaa kokemaansa kuten Lindbergh, toisille ne ovat kiinnostavia, mielikuvitusta kutkuttavia mysteerejä. Jotkut janoavat niistä tietoa, toiset tulkitsevat ne yliluonnollisen todellisuuden ilmentyminä.
”Tuttuja epätavalliset kokemukset ovat kuitenkin lähes kaikille. Monet niistä ovat niin yleisiä, että niitä kokevat melkein kaikki ihmiset”, tutkija, psykologi Jukka Häkkinen kertoo.
Häkkinen on outojen ja selittämättömien kokemusten asiantuntija. Hän työskentelee Helsingin yliopistossa ja on omistanut tutkijanuransa havaitsemiselle. Häkkinen on kirjoittanut epätavallisista havaintokokemuksista kaksi tietokirjaa, joista viime vuonna ilmestyi Outojen kokemusten psykologia ja tänä vuonna hallusinaatioita eli harha-aistimuksia käsittelevä Mielen oudot maisemat.
Onko tämä tapahtunut ennenkin?
Yksi tavallisimmista epätavallisista kokemuksista saattaa yllättää kenet tahansa arjen keskellä, vaikkapa ruuhkaisella junamatkalla kiireisen tiistai-iltapäivän päätteeksi.
Torkahtelet puolinukuksissa paikallisjunan penkillä. Yhtäkkiä aistit terästäytyvät, katsot vastapäätä istuvaa matkustajaa. Havahdut selittämättömään tuttuuden tunteeseen. Olet aivan varmasti ollut tässä tilanteessa ennenkin. Kyllä, olet istunut joskus aiemmin juuri tällä junamatkalla tuon kovin tutun näköisen ihmisen kanssa. Kokemus tilanteen ja ihmisen tuttuudesta syvenee: ”Tämä on tapahtunut ennenkin.”
Sitten säpsähdät mielessäsi. Tunne katoaa yhtä nopeasti kuin se tulikin. Tajuat, että mieshän on televisiosta tuttu näyttelijä! Miten noloa tuijottaa kaikkien tuntemaa julkkista. Punastut ja alat katsella ohikiitäviä maisemia.
”Ei olisi syytä hävetä. Déjà-vu-ilmiö on niin tavallinen, ettei sen yleisyydestä ole olemassa edes prosenttilukuja. Déjà-vu:ssa jokin pieni havaitsemamme tilanteen tuttu piirre, tässä tapauksessa tutun näyttelijän kasvot, herättävät meissä tuttuuden tunteen. Se ilmenee kokemuksena siitä, että tämä kaikki on koettu ennenkin”, Jukka Häkkinen kertoo.
Tulkintoja tuttuudesta
Palataan takaisin junan penkille. Olet nolo ja hämmentynyt. Maisemat viistävät ohi, mutta mielesi raksuttaa toisaalla: Mitä ihmettä aivoissani oikeasti tapahtui, kun minut valtasi vahva, mutta täysin epätodellinen tuttuuden tunne? Eihän tässä ollut mitään järkeä.
”Déjà-vu-ilmiöön liittyy kaksi asiaa. Ensin tulee vahva kokemus tilanteen, asian tai ihmisen tuttuudesta. Sitten tajuamme, ettei tämä ole kuitenkaan totta”, Häkkinen selventää kokemusta.
Aivomme rakentelevat jatkuvasti erilaisissa arkipäivän tilanteissa tulkintoja tuttuudesta. Kun istumme tavallisena tiistai-iltapäivänä ruuhkajunassa, saamme tiedostamattamme viestejä tutuista penkeistä ja ohikiitävistä maisemista. Ei hätää, kaikki hyvin, voit torkkua. Déjà-vu-ilmiössä tunnistamme tuttuuden kokemuksen ilman, että siihen olisi riittävää ulkoista syytä.
”Déjà-vu-ilmiössä ihmislajille tyypillinen metakognition kyky tekee meille tepposet. Metakognitio tarkoittaa tietoisuutta tieto- ja havaintoprosesseista. Me ihmiset voimme huomata huomaavamme, tunnistaa tuntevamme ja muistaa muistavamme. Tähän ei tiedettävästi kykene mikään muu eläinlaji”, Häkkinen kertoo.
Pieni, tärkeä kyky
Déjà-vu on Häkkisen mukaan eräänlainen aivojemme ja tietoisuutemme sivutuote, joka kertoo pienestä, mutta tärkeästä kyvystä. Ilman tuttuuden tunnetta ajautuisimme nopeasti toimintakyvyttömyyteen, koska kaikki näyttäisi uudelta ja epäilyttävältä. Niin voi käydä erilaisten aivovammojen ja -sairauksien yhteydessä, esimerkiksi harvinaisessa Capgrasin syndroomassa. Joskus huumeiden käyttö voi kytkeä tuttuuden tunteen pois päältä.
”Neurologi Oliver Sacks teki 1960-luvulla monenlaisia huumekokeiluja ymmärtääkseen paremmin aivojen, aistien ja mielen toimintaa. Hän menetti kerran vieroitusoireiden seurauksena tuttuuden tuntee, ja epäili vierailulle tullutta hyvää ystäväänsä ja kollegaansa huijarinäyttelijäksi haukkuen tätä ikävästi”, Häkkinen kuvailee.
Sacks on yksi niistä tutkijoista, joiden ansiosta tiedämme, että déjà-vu-ilmiötä voidaan tuottaa keinotekoisesti aktivoimalla ohimolohkon aivoverkostoa. Osansa on myös muistille tärkeällä aivojen sisempien osien merihevosenmuotoisella hippokampuksen alueella.
Yleensä arjen déjà-vu ei tuota meille mitään harmia, vaan voi olla enemmänkin hauska kommellus, jota ihmetellään yhdessä työpaikan kahvipöydässä. Toisaalta jos joku kokisi ilmiön kiusallisena, on lohdullista tietää, että aika hoitaa sen pois.
”Aivojen ja metakognition kehitykseen liittyvistä syistä déjà-vuta koetaan tiheimmin nuoruudessa, mutta aikuisuudessa vähemmän. Vanhuudessa niitä kokee enää aniharva.”
Outoja kohtaamisia
Kaikki tavalliset epätavalliset kokemukset eivät kelpaa minkä tahansa kahvipöytäkeskustelun aiheeksi déjà-vun tavoin. Häkkinen kertoo tutkimukseensa haastattelemastaan 80-vuotiaasta, joka omasta mielestään oli erittäin rationaalinen eläkeläismies.
Mies hämmentyi ja ahdistui nähtyään vaimonsa pian tämän kuoleman jälkeen ilta toisensa perään istumassa tututussa nojatuolissaan perheen olohuoneessa. ”Hän istui siinä takan edessä niin kuin hänellä oli aina ollut tapana. Näky oli täysin todellinen”, mies kuvaili.
”Yli puolella terveistä ja normaaleista läheisensä menettäneistä ilmenee kokemuksia, joissa vainaja näyttäytyy todellisena. Näemme hänet, kuulemme hänen äänensä tai tunnemme hänen kosketuksensa”, Häkkinen kertoo.
Näitä outoja kohtaamisia auttaa ymmärtämään Häkkisen mukaan tietämys ihmisen aistijärjestelmästä. Se ei ole kuin kamera, joka tallentaa ulkoista todellisuutta sellaisenaan. Kaikki havaintomme ovat aivojen aktiivisen rakentamisen ja tulkinnan tuotetta.
”Tämä ei tarkoita, että jokapäiväiset havaintomme olisivat mitä tahansa mielikuvitusta. Todellinen havaintomaailma on olemassa, mutta näemme sen sillä tavoin kuin ihmisaivoille on ominaista. Ihmisaivot ovat inhimillinen käyttöliittymä todellisuuteen”, Häkkinen vertaa.
Emme siis ole lintuja, jotka kykenevät aistimaan maan magneettikenttää tai mehiläisiä, jotka havaitsevat ultraviolettisäteilyn suunnistaakseen. Ihmistietoisuuteen pääsee rajallinen ja ihmislajille tarpeellinen määrä elämän kannalta oleellista tietoa, josta aivot rakentavat yhtenäisen aistikokemuksen, vaikkapa näkö- tai kuuloaistimuksen.
”Aistien tarkoitus ei ole rakentaa tarkinta ja todellisinta mahdollista kuvaa maailmasta, vaan auttaa meitä selviämään siinä. Tähän selviämisjärjestelmään kuuluvat oleellisesti tunteet. Vainajakokemukset kertovat menetyksen tuottamista syvistä surun ja kaipauksen tunteista.”
Häpeä pois
Häkkinen on urallaan kohdannut hyvin erilaista suhtautumista epätavallisiin kokemuksiin. Eniten häntä huolettaa niihin liittyvä häpeä ja turha salamyhkäisyys.
”Esimerkiksi varsin tavallisiin vainajakokemuksiin liittyy välillä suurikin järjen menettämisen ja mielisairauden pelko sekä häpeä.”
Myös julkisessa keskustelussa on näkynyt epätavallisista kokemuksistaan ääneen puhuvien leimaamista. Esimerkkinä Häkkinen mainitsee Norjan prinsessan Märtha Louisen, joka on kertonut mediassa vainajakokemuksistaan. Häntä kritisoivat niin tiedemiehet kuin kirkon vaikuttajat. Jotkut psykologit varoittelivat, että havainto vainajasta saattaa haitata ihmisen suruprosessia. Se kiinnittää surijan liiaksi läheisen muistoon tulevaisuuden rakentamisen sijaan.
Psykologina Häkkinen ei usko, että vainajakokemukset ainakaan voittopuolisesti tärvelisivät ihmisen surutyötä. Hänestä ne voivat olla osa surun ja luopumisen kokemusten käsittelyä.
”Ihmisten välillä on suurta vaihtelua siinä, millaisin keinoin käsittelemme erilaisia tunteita. Vainajakokemuksia kuvaavat alttiimmin ne, joilla on avoin suhtautuminen erilaisiin kokemuksiin.”
Epätavalliset kokemukset eivät myöskään yleensä ole merkkejä mielenterveyden järkkymisestä. Jos esimerkiksi vainajakokemukset olisivat tyypillisiä psykoosin oireita, mielisairaalamme täyttyisivät hetkessä. Psykoosiin kuuluu laaja kirjo muitakin oireita sekä usein myös vähintään hetkittäistä sairaudentunnottomutta eli kyvyttömyyttä tunnistaa harha-aistimusta.
Epätavallisesta eduksi
Tutkijana ja psykologina Häkkinen toivoo kiinnostuneempaa ja sallivampaa puhetta epätavallisista kokemuksista. Skeptikkojen yhdistyksen Skepsis ry:n puheenjohtajana toiminut Häkkinen keskustelee mielellään myös niiden kanssa, jotka ajattelevat kokemusten olevan merkki yliluonnollisesta todellisuudesta, vaikka itse näkee asian toisin.
”Minulle nämä kokemukset ovat ihmisen mielen ja havaintojärjestelmän varsin tavanomaisesti ilmenevää, mutta epätavalliseksi koettua toimintaa. Ymmärrän kyllä, että joillekin niihin liittyy syvä henkilökohtainen merkitys. Siitä on hedelmätöntä kiistellä. Toisen kokemukselle voi antaa arvon, vaikka ajattelisi itse eri tavoin.”
Epätavallisten kokemusten elämää ohjaava voima näkyi myös Lindberghin koneen ohjaamossa, jossa yliluonnolliset hahmot auttoivat lentäjää mahdottomaksi epäillyssä ponnistuksessa.
Tapahtumat kertovat erään tärkeän asian oudoista aistimuksistamme. Vaikka niistä ei yleensä ole meille sen enempää haittaa kuin hyötyä, voi epätavallisesta kokemisesta olla joskus suurta etua.
”Äärimmäisen ponnistelun ja uupumuksen keskellä erilaiset epätavalliset kokemukset voivat myös antaa voimia ja auttaa meitä jaksamaan vaikeiden tilanteiden läpi.”
Jukka Häkkinen
on psykologian tutkija, joka asuu Espoossa. Perheeseen kuuluu puoliso, kaksi lasta ja kaksi bonuslasta. Häkkinen harrastaa sukututkimusta, lukemista ja juoksemista. Hän kiinnostui mielen oudoista ilmiöistä toimiessaan Skepsis ry:n puheenjohtajana. Kirjat: Mielen oudot maisemat (Docendo 2019), Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018).
